Olemme olleet avoliitossa puolisoni kanssa 6v ja nyt on tullut enemmän kuin ajankohtaiseksi passiivis-aggressiivinen käytökseni. En osaa riidellä "järkevästi" vaan mökötän tai itken yksikseni. En osaa huutaa päin naamaa, ja tällainen passiivis-aggressiivinen käytös alkaa vaikuttaa puolisooni hyvin huonolla tavalla. Osaisiko joku kertoa, miten sellaisesta käytöksestä voi päästä eroon? Tai onko vinkkejä esim. kirjastosta lainattavista kirjoista? Haluan tosiaan päästä tästä eroon, koska rakastan puolisoani valtavasti!
passiivis-aggressiivisuus
Suvi-82
16
6630
Vastaukset
- olin
ikäänkuin tuon kumppanisi asemassa, eli tiedän todella omakohtaisesti kuinka "kohtalokasta" tuonkaltainen toiminta saattaa suhteen kannalta olla! Mutta kunnioitettavat 6v teillä silti takana, siitä todellakin hatunnosto teille! Itse kun en kestänyt vastaavaa käytöstä puoltakaan vuotta. Kuten huomaat, en osaa sinua neuvoa, mutta pyytäisinkin sinua kertomaan, jos vain suinkin osaat ajatuksesi sanoiksi pukea, että mikä tavallaan estää sinua päästämästä höyryjä pihalle? Koetko sen olevan enemmän kotoa opittu ominaisuus vaiko jokin "oma juttusi"? Sen verran rohkaisun sanaa kuitenkin vielä sinulle, että on hienoa että tiedostat itse tämän ongelman. Meillä asia taisi olla niin, että mies ei kokenut toimintaansa ongelmaksi, joten mitään muutosta ei todennäköisesti olisi ollut luvassa. Sydän verillä suhteesta pakottauduin lähtemään, mutta päätös ei ollut helppo. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta kuitenkin parempi..
- Suvi-82
Olen oppinut tuon käyttäytymismallin kotoa. Meillä on suuri perhe, ja kaikki käyttäytyvät samalla tavalla... huutoa ei ole, mutta riitatilanteissa hiljainen, vaivautunut, hyvin negatiivinen ilmapiiri. En aikaisemmin tiedostanut että se olisi tapa, josta täytyisi päästä eroon! Vasta nyt kun puolisoni otti sen puheeksi tajusin miten kammottava asia oikeastaan onkaan kyseessä... Olen myös itse joutunut viime aikoina samanlaisen käytöksen kohteeksi, joten alan ymmärtää miltä puolisostani on mahtanut tuntua. Olen tällä tiellä vasta alussa, enkä osaa kunnolla vastata siihen mikä estää minua suuttumasta. Voi olla, että negatiivisten tunteiden ja tilanteiden välttely on niin vauvasta asti opittua, että sitä on vaikeaa yhtäkkiä ruveta muuttamaan. Mutta kaipa luulen että tilanne muuttuisi vain pahemmaksi riitelyn ja huutamisen myötä, vaikka niin ei välttämättä ole. Olen jo aiemmin vähän opetellut pois mökötyksestä - vaikka riitatilanteessa olen vain itkenyt ja mököttänyt, olen rauhoituttuani pystynyt puhumaan asiasta järkevästi. Onneksi puolisoni on hyvin järkevä ja rauhallinen ihminen, joten hänen kanssaan minun on helppoa kehittää itseäni, jos vain niin haluan. Välillä kun näitä asioita ei aktiivisesti ajattele, ne helposti unohtuu ja sitten olen huomannut palanneeni takaisin vanhaan käyttäytymismalliin. :(
Ajattelen itse, että seuraava vaihe voisi olla omien negatiivisten tunteiden tunnistaminen ja se että olisin rehellinen itselleni niiden suhteen. Tällä hetkellä tuntuu, etten itse ymmärrä itseäni oikein hyvin silloin kun tulen vihaiseksi. Ajatukset on aivan sekaisin ja silloin tuntuu ettei millään muulla ole väliä kuin sillä että olen kumppanilleni vihainen (vaikkei mikään ole hänen syytään) ja että yritän todistaa hänen syyllisyytensä ja oman syyttömyyteni. Tiedän ettei tuossa ole mitään järkeä, mutta siltä minusta vain tuntuu. :(
Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta miten riitatilanteissa tulisi käyttäytyä? Jos olen tosi vihainen jostain asiasta (oli siihen syytä tai ei ;) ) miten olisi "järkevää" selvitä siitä ilman että kohtelen kumppaniani väärin?
Kiitos kaikille jotka minua auttaa tämän asian kanssa. :) - "olin"
Suvi-82 kirjoitti:
Olen oppinut tuon käyttäytymismallin kotoa. Meillä on suuri perhe, ja kaikki käyttäytyvät samalla tavalla... huutoa ei ole, mutta riitatilanteissa hiljainen, vaivautunut, hyvin negatiivinen ilmapiiri. En aikaisemmin tiedostanut että se olisi tapa, josta täytyisi päästä eroon! Vasta nyt kun puolisoni otti sen puheeksi tajusin miten kammottava asia oikeastaan onkaan kyseessä... Olen myös itse joutunut viime aikoina samanlaisen käytöksen kohteeksi, joten alan ymmärtää miltä puolisostani on mahtanut tuntua. Olen tällä tiellä vasta alussa, enkä osaa kunnolla vastata siihen mikä estää minua suuttumasta. Voi olla, että negatiivisten tunteiden ja tilanteiden välttely on niin vauvasta asti opittua, että sitä on vaikeaa yhtäkkiä ruveta muuttamaan. Mutta kaipa luulen että tilanne muuttuisi vain pahemmaksi riitelyn ja huutamisen myötä, vaikka niin ei välttämättä ole. Olen jo aiemmin vähän opetellut pois mökötyksestä - vaikka riitatilanteessa olen vain itkenyt ja mököttänyt, olen rauhoituttuani pystynyt puhumaan asiasta järkevästi. Onneksi puolisoni on hyvin järkevä ja rauhallinen ihminen, joten hänen kanssaan minun on helppoa kehittää itseäni, jos vain niin haluan. Välillä kun näitä asioita ei aktiivisesti ajattele, ne helposti unohtuu ja sitten olen huomannut palanneeni takaisin vanhaan käyttäytymismalliin. :(
Ajattelen itse, että seuraava vaihe voisi olla omien negatiivisten tunteiden tunnistaminen ja se että olisin rehellinen itselleni niiden suhteen. Tällä hetkellä tuntuu, etten itse ymmärrä itseäni oikein hyvin silloin kun tulen vihaiseksi. Ajatukset on aivan sekaisin ja silloin tuntuu ettei millään muulla ole väliä kuin sillä että olen kumppanilleni vihainen (vaikkei mikään ole hänen syytään) ja että yritän todistaa hänen syyllisyytensä ja oman syyttömyyteni. Tiedän ettei tuossa ole mitään järkeä, mutta siltä minusta vain tuntuu. :(
Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta miten riitatilanteissa tulisi käyttäytyä? Jos olen tosi vihainen jostain asiasta (oli siihen syytä tai ei ;) ) miten olisi "järkevää" selvitä siitä ilman että kohtelen kumppaniani väärin?
Kiitos kaikille jotka minua auttaa tämän asian kanssa. :)Tosiaan kiitän avartavasta vastauksesta, vaikkakin samanaikaisesti alan tulla entistä murheellisemmaksi hiljattaisen eroni johdosta. Toisaalta on pakko ajatella, että mikäli ihminen (=entinen kumppanini) ei kuitenkaan itse miellä toimintaansa ongelmaksi, ei toisenkaan kuulu alistua loppuiäkseen. Mutta sinun tekstistäsi ymmärsin, että tuonkaltainen käytös ei tarkoita sitä, että välttämättä olisi hautaan saakka valmis todistamaan kumppanin syyllisyyttä ja omaa syyttömyyttä, vaan nuo lienevät sen konfliktitilanteen tuntemuksia? Vai? Ts. tuskin sentään jatkuvasti koet tietynlaista vihantunnetta "syyllistä kumppaniasi" kohtaan..?
Teidän tapauksessanne suurena siunauksena on kumppanisi "pitkämielisyys". Meidän kohdallamme ongelmaa saattoi pahentaa sekin, että itse en riitatilanteessa höyryjä pidättele, vaan annan niiden ryöpytä, tasaantuen kuitenkin yhtä nopeasti. Ja toisaalta, koska tiesin että entinen kumppanini ei ollut valmis vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä mistään, rakentavaakaan, vaan koki kaikenlaisen kommentoinnin riidanhaastamiseksi, oli loppujen lopuksi se ja sama, kuinka itse olisin tilanteessa toiminut. Hän joka tapauksessa teki joka ikinen kerta kärpäsestä härkäsen, mikä oli omasta mielestäni täysin suhteetonta. Epäilen hänen saaneen "oppinsa" kotoaan, tietyt asiat hänen puheissaan perhettään koskien viittasi siihen. Mutta tätähän en missään nimessä olisi koskaan voinut häneltä suoraan kysyä, en edes halua ajatella, mitä siitä olisi seurannut! Ja itse usein mietinkin sitä, että mikäli hän on aina toiminut kuten toimi, niin hänellä täytyy olla sisällään niin paljon purkamattomia aggressioita, että ihme on, jollei hän lopulta myrkyty täysin. Se on todella surullista, sillä muuten hän on todella lämmin ihminen. Kaipaankin hänestä kaikkea muuta, paitsi tätä epämiellyttävää ominaisuuttaan.
Olen siis vilpittömän onnellinen teidän puolestanne (ja samalla tosiaan todella onneton meidän tarinamme vuoksi), mutta meidän asioitamme ei enää saa korjatuksi. Teillä sen sijaan on kaikenkaikkiaan kuitenkin hieno suhde, jossa ominaisuutesi ei (ainakaan vielä) ole ehtinyt rakkautta tuhoamaan, toisin kuin kävi meillä. Toivon sinun pääsevän "työskentelysi" ansiosta pysyviin tuloksiin! - Suvi-82
"olin" kirjoitti:
Tosiaan kiitän avartavasta vastauksesta, vaikkakin samanaikaisesti alan tulla entistä murheellisemmaksi hiljattaisen eroni johdosta. Toisaalta on pakko ajatella, että mikäli ihminen (=entinen kumppanini) ei kuitenkaan itse miellä toimintaansa ongelmaksi, ei toisenkaan kuulu alistua loppuiäkseen. Mutta sinun tekstistäsi ymmärsin, että tuonkaltainen käytös ei tarkoita sitä, että välttämättä olisi hautaan saakka valmis todistamaan kumppanin syyllisyyttä ja omaa syyttömyyttä, vaan nuo lienevät sen konfliktitilanteen tuntemuksia? Vai? Ts. tuskin sentään jatkuvasti koet tietynlaista vihantunnetta "syyllistä kumppaniasi" kohtaan..?
Teidän tapauksessanne suurena siunauksena on kumppanisi "pitkämielisyys". Meidän kohdallamme ongelmaa saattoi pahentaa sekin, että itse en riitatilanteessa höyryjä pidättele, vaan annan niiden ryöpytä, tasaantuen kuitenkin yhtä nopeasti. Ja toisaalta, koska tiesin että entinen kumppanini ei ollut valmis vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä mistään, rakentavaakaan, vaan koki kaikenlaisen kommentoinnin riidanhaastamiseksi, oli loppujen lopuksi se ja sama, kuinka itse olisin tilanteessa toiminut. Hän joka tapauksessa teki joka ikinen kerta kärpäsestä härkäsen, mikä oli omasta mielestäni täysin suhteetonta. Epäilen hänen saaneen "oppinsa" kotoaan, tietyt asiat hänen puheissaan perhettään koskien viittasi siihen. Mutta tätähän en missään nimessä olisi koskaan voinut häneltä suoraan kysyä, en edes halua ajatella, mitä siitä olisi seurannut! Ja itse usein mietinkin sitä, että mikäli hän on aina toiminut kuten toimi, niin hänellä täytyy olla sisällään niin paljon purkamattomia aggressioita, että ihme on, jollei hän lopulta myrkyty täysin. Se on todella surullista, sillä muuten hän on todella lämmin ihminen. Kaipaankin hänestä kaikkea muuta, paitsi tätä epämiellyttävää ominaisuuttaan.
Olen siis vilpittömän onnellinen teidän puolestanne (ja samalla tosiaan todella onneton meidän tarinamme vuoksi), mutta meidän asioitamme ei enää saa korjatuksi. Teillä sen sijaan on kaikenkaikkiaan kuitenkin hieno suhde, jossa ominaisuutesi ei (ainakaan vielä) ole ehtinyt rakkautta tuhoamaan, toisin kuin kävi meillä. Toivon sinun pääsevän "työskentelysi" ansiosta pysyviin tuloksiin!Kiitos vastauksesta. Olen pahoillani että te ette ongelmaa saaneet ratkaistua. Omalta kohdaltani voisin sanoa ex-miehesi puolustukseksi, ettei hän varmaan itse tiedostanut ongelmaa yhtä vakavaksi kuin sinä. Varmastikaan hän ei sinua vihannut, ei edes niissä tilanteissa jolloin hän niin antoi ymmärtää. Hänellä ei vain ollut muuta keinoa selviytyä tilanteesta. Siinä varmaan yksi syy, miksi hän ei itse mieltänyt toimintaansa ongelmaksi.
Oma kumppanini on tosiaan hyvin kärsivällinen, eikä ikinä ole minulle huutanut. Ja hänen kärsivällisen yrittämisensä ansiosta olen ymmärtänyt että suhteessamme on asioita, joita minun ja meidän molempien tulisi vielä yhdessä kehittää. Keskustelin hänen kanssaan tästä asiasta viimeksi eilen illalla, ja hän lupasi olla vierelläni tukemassa, samalla kun itse lupasin yrittää päästä eroon tuosta passiivis-aggressiivisesta riitelytavastani ja yleensäkin opetella näyttämään tunteitani avoimemmin. (Olen hyvin herkkä ja tunteellinen ihminen, ja yleensä vältän tunteenpurkauksia koska muuten itkisin koko ajan niin onnen kuin surun kyyneleitä!)
Tuntuu, että nyt alan ainakin teoreettisella tasolla ymmärtämään edes vähän, millaisesta ongelmasta on kyse ja mitä teen väärin. Pelottaa vain, että kuinka saisin riitatilanteessa tunnekuohun keskellä kanavoitua ajatukset oikein välttääkseni mökötyksen. Viime viikkoina pienetkin asiat ovat saaneet aikaan negatiivisen ilmapiirin kotona, ei niinkään itse asian vuoksi vaan oman suhtautumiseni vuoksi. Puolisoni näkee että olen vihainen tai ärsyyntynyt, häntä alkaa ärsyttämään koska luulee että yritän syyllistää häntä, ja minua alkaa ärsyttää lisää koska hän ei (enää) yritä lepytellä, koska on itse tuollaisiin tilanteisiin niin turhautunut. Rauhoituttuani käyttäydyn taas normaalisti ja yritän keksiä selitykseksi jotain (!), mikä ei tietenkään poista todellista ongelmaa. Ei siis ihme, että olemme ajautuneet tällaiseen tilanteeseen!
Rakastan puolisoani valtavasti, ja nyt kun ymmärrän mitä hän on joutunut kärsimään, vieläkin enemmän! Jos hän olisi jättänyt minut yksin ongelmieni kanssa, ne olisivat varmasti toistuneet jatkossa muiden ihmisten kanssa. Olemme vielä melko nuoria, ja ymmärtäneet jo suhteen alkuvaiheessa sen, että tulemme molemmat muuttumaan ja kasvamaan ihmisinä. Onneksi tämä ei ole meitä erottanut. Ja jos tästä yhdessä selviämme, se vahvistaa suhdetta taas himpun verran lisää. :)
Lisävinkkejä otetaan edelleen vastaan, voin myös jatkossa raportoida kuinka selvisin (tai en selvinnyt) seuraavasta riidastamme... :) - "olin"
Suvi-82 kirjoitti:
Kiitos vastauksesta. Olen pahoillani että te ette ongelmaa saaneet ratkaistua. Omalta kohdaltani voisin sanoa ex-miehesi puolustukseksi, ettei hän varmaan itse tiedostanut ongelmaa yhtä vakavaksi kuin sinä. Varmastikaan hän ei sinua vihannut, ei edes niissä tilanteissa jolloin hän niin antoi ymmärtää. Hänellä ei vain ollut muuta keinoa selviytyä tilanteesta. Siinä varmaan yksi syy, miksi hän ei itse mieltänyt toimintaansa ongelmaksi.
Oma kumppanini on tosiaan hyvin kärsivällinen, eikä ikinä ole minulle huutanut. Ja hänen kärsivällisen yrittämisensä ansiosta olen ymmärtänyt että suhteessamme on asioita, joita minun ja meidän molempien tulisi vielä yhdessä kehittää. Keskustelin hänen kanssaan tästä asiasta viimeksi eilen illalla, ja hän lupasi olla vierelläni tukemassa, samalla kun itse lupasin yrittää päästä eroon tuosta passiivis-aggressiivisesta riitelytavastani ja yleensäkin opetella näyttämään tunteitani avoimemmin. (Olen hyvin herkkä ja tunteellinen ihminen, ja yleensä vältän tunteenpurkauksia koska muuten itkisin koko ajan niin onnen kuin surun kyyneleitä!)
Tuntuu, että nyt alan ainakin teoreettisella tasolla ymmärtämään edes vähän, millaisesta ongelmasta on kyse ja mitä teen väärin. Pelottaa vain, että kuinka saisin riitatilanteessa tunnekuohun keskellä kanavoitua ajatukset oikein välttääkseni mökötyksen. Viime viikkoina pienetkin asiat ovat saaneet aikaan negatiivisen ilmapiirin kotona, ei niinkään itse asian vuoksi vaan oman suhtautumiseni vuoksi. Puolisoni näkee että olen vihainen tai ärsyyntynyt, häntä alkaa ärsyttämään koska luulee että yritän syyllistää häntä, ja minua alkaa ärsyttää lisää koska hän ei (enää) yritä lepytellä, koska on itse tuollaisiin tilanteisiin niin turhautunut. Rauhoituttuani käyttäydyn taas normaalisti ja yritän keksiä selitykseksi jotain (!), mikä ei tietenkään poista todellista ongelmaa. Ei siis ihme, että olemme ajautuneet tällaiseen tilanteeseen!
Rakastan puolisoani valtavasti, ja nyt kun ymmärrän mitä hän on joutunut kärsimään, vieläkin enemmän! Jos hän olisi jättänyt minut yksin ongelmieni kanssa, ne olisivat varmasti toistuneet jatkossa muiden ihmisten kanssa. Olemme vielä melko nuoria, ja ymmärtäneet jo suhteen alkuvaiheessa sen, että tulemme molemmat muuttumaan ja kasvamaan ihmisinä. Onneksi tämä ei ole meitä erottanut. Ja jos tästä yhdessä selviämme, se vahvistaa suhdetta taas himpun verran lisää. :)
Lisävinkkejä otetaan edelleen vastaan, voin myös jatkossa raportoida kuinka selvisin (tai en selvinnyt) seuraavasta riidastamme... :)En voi muuta kuin todeta, että toiset nähtävästi ymmärtävät rakkauden merkityksen, ja yrittävät pitää siitä kiinni, näinhän sen tulisi aina ja kaikkialla ollakin! Sen vielä haluan kysyä, että millaisia ajatuksia miehesi huomautus sinussa ihan ensialkuun nostatti? Yrititkö kieltää ongelman, vai olitko pohjimmiltasi tiennyt toimintasi olevan jotenkin problemaattista?
Tuntuu kummalliselta, kuinka kattavaan "itseanalyysiin" ihminen onkaan kykenevä, mutta kuinka kaavamaisesti hän kuitenkin tietynlaisessa (vaarattomassakin) "taistele tai pakene"-tilanteessa saattaa toimia. Tuhoavinta on, mikäli pienimpiäkin mahdollisia konfliktitilanteita pitää alkaa varoa niiden ennakoitavissa olevan repivyyden vuoksi. Itse olisin joutunut juuri tuollaiseen asemaan entiseen mieheeni nähden, ts. että olisin joutunut alkaa varomaan ja tarkkaan muotoilemaan sanojani, jotten vain tulisi "väärinymmärretyksi". Entinen mieheni ei ymmärtänyt eroa siinä, riitelevätkö asiat vaiko ihmiset. Hänelle kaikki mahdollinen negatiivissävytteinen oli selkeä hyökkäys hänen persoonaansa vastaan, ja saattoi mennä suhteettoman pitkäkin aika ennenkuin hän suostui ensimmäistäkään sanaa minulle riidan jälkeen lausumaan, eikä sitäkään omasta aloitteestaan. Riitatilanteissa veti vain hupparin hupun syvemmälle päähänsä ja osoitti kaikin tavoin, että hän ei ole "tavoitettavissa". Puistattaa ajatella noita hetkiä, tuo oli todellakin absoluuttista vetäytymistä ja torjuntaa. Olimme fyysisesti samassa tilassa, mutta henkisesti kaukana toistemme luota. Nuo hänen reaktionsa kylmettivät sydämeni, ja minun "riidanhaastamiseni" teki saman hänelle. Näinkin voi siis käydä. Mutta teillä on edelleen mahdollisuus nauttia toisistanne, siispä se tehkää! - Suvi-82
"olin" kirjoitti:
En voi muuta kuin todeta, että toiset nähtävästi ymmärtävät rakkauden merkityksen, ja yrittävät pitää siitä kiinni, näinhän sen tulisi aina ja kaikkialla ollakin! Sen vielä haluan kysyä, että millaisia ajatuksia miehesi huomautus sinussa ihan ensialkuun nostatti? Yrititkö kieltää ongelman, vai olitko pohjimmiltasi tiennyt toimintasi olevan jotenkin problemaattista?
Tuntuu kummalliselta, kuinka kattavaan "itseanalyysiin" ihminen onkaan kykenevä, mutta kuinka kaavamaisesti hän kuitenkin tietynlaisessa (vaarattomassakin) "taistele tai pakene"-tilanteessa saattaa toimia. Tuhoavinta on, mikäli pienimpiäkin mahdollisia konfliktitilanteita pitää alkaa varoa niiden ennakoitavissa olevan repivyyden vuoksi. Itse olisin joutunut juuri tuollaiseen asemaan entiseen mieheeni nähden, ts. että olisin joutunut alkaa varomaan ja tarkkaan muotoilemaan sanojani, jotten vain tulisi "väärinymmärretyksi". Entinen mieheni ei ymmärtänyt eroa siinä, riitelevätkö asiat vaiko ihmiset. Hänelle kaikki mahdollinen negatiivissävytteinen oli selkeä hyökkäys hänen persoonaansa vastaan, ja saattoi mennä suhteettoman pitkäkin aika ennenkuin hän suostui ensimmäistäkään sanaa minulle riidan jälkeen lausumaan, eikä sitäkään omasta aloitteestaan. Riitatilanteissa veti vain hupparin hupun syvemmälle päähänsä ja osoitti kaikin tavoin, että hän ei ole "tavoitettavissa". Puistattaa ajatella noita hetkiä, tuo oli todellakin absoluuttista vetäytymistä ja torjuntaa. Olimme fyysisesti samassa tilassa, mutta henkisesti kaukana toistemme luota. Nuo hänen reaktionsa kylmettivät sydämeni, ja minun "riidanhaastamiseni" teki saman hänelle. Näinkin voi siis käydä. Mutta teillä on edelleen mahdollisuus nauttia toisistanne, siispä se tehkää!Mieheni otti asian puheeksi ensimmäisen kerran jo reilu vuosi sitten. Silloin en vielä ymmärtänyt miten töykeää ja itsekästä oma käytökseni riitatilanteissa on. Toki olin huomannut, että riidellessä molemmilla on paha olo, eikä asioita välttämättä selvitetä kunnolla edes jälkeenpäin. Mutta silloin ajattelin sen olevan normaalia, siihenhän olin kasvanut! Olin tavallaan hyväksynyt sen, että tällainen minä olen, ota tai jätä... Ehkä jotenkin alitajuisesti yritin myös syyllistää ongelmista häntä, varmaankin puolustusmekanismina itseäni kohtaan. En ihmetellyt, että hän otti asian puheeksi, mutta kesti aika kauan ennen kuin todella ymmärsin millaiset vaikutukset omalla käytökselläni voi suhteeseen olla. Vaikka aina sanotaan, että ihmistä ei voi muuttaa, niin tämä asia on kyllä sellainen, että puolisoni sanojen jälkeen haluan itse alkaa muuttamaan itseäni. Toivottavasti sinunkin ex-puolisosi ymmärtää joskus, että peiliin katsominen voisi tehdä hyvää. Ei ne omat persoonallisuusongelmat mihinkään katoa, vaikka kumppani vaihtuisikin...
Kiitos kun olet jaksanut vastailla, on avartavaa lukea vastapuolen näkemyksiä asiasta. Aurinkoista jatkoa sinulle. :)
- Nella`
Minäkin olin nuorempana tuollainen, sukeuduin tai vetäydyin pois aina kun tilanne olis vaatinut puolustautumista verbaalisesti. Mieheni sinnikkyyden ansiosta opin pikkuhiljaa ilmaisemaan niitä negatiivisiakin tunteitani ja jopa ihan ilman pillitystä. Mies vaan kaivoi minut esiin suljettujen ovienkin takaa ja vaatia minua kantamaan vastuuni loppuun saakka.
Nykyään 20 vuoden harjoittelun tuloksena meidän harvat riidat ovat paremminkin kiihkeää rakentavaa keskustelua, sillä herjaamiseen tai muuhun ilkeilyyn meillä ei ole koskaan alennuttu. Meillä riitelee asiat eikä niinkään ihmiset.
Minun mieheni on älyllinen ja taitava verbaalisesti, joten se oli pelkoni perimmäinen syy. Olin pedanttinen mutta huono häviämään ja tiukoissa keskusteluissa (mm. erimielisyyksissä) tunsin aina jääväni alakynteen, puhuvani itseni pussiin tms., joten lopetin puhumasta tykkänään ja mökötin, paiskoin ovia ym. eli syyllistin mieheni ja esitin itse martyyria.
Ehkä minua pelotti "räjähtää" toisen silmille myös siksi, että se edusti minulle täydellistä epäonnistumista ja jopa varmaa eroa - mikä ei todellisuudessa tietenkään pitänyt paikkaansa.
Paljon riippuu siitäkin mistä teidän riidat syntyy ja millainen riitelijä sinun puolisosi on. Jos hän on esim. hyvin loukkaava tai jopa pelottava äkäisenä tai toisin päin analyyttisen perinpohjainen ja jääräpäinen, niin siinä on jo vastusta kerrakseen eikä ihme jos valitset mieluummin sulkeutua kuin heittäytyä mukaan riitelemään.
Aina ei tarvitse osata "huutaa päin naamaa", mutta aina voi oppia pitämään puolensa - myös suhteessa omiin tunteisiinsa.
Ehkä sinun pelkosi liittyykin negatiivisen tunteen vietäväksi heittäytymiseen. Pelkäät menettää itsehillintäsi.
Oli niin tai näin, kaikki riidat voidaan lopulta aina sopia, ja kaikki onnellisetkin pariskunnat ajautuvat riitoihin joskus, joten miksi pelätä erimielisyyksiä. Ne ovat osa inhimillistä elämää. - Ärjy
Seuraavan kerran, kun nyppii, nouse seisomaan, mene ukkosi eteen ja katso häntä silmiin.
Sano suoraan, että nyt kyrsii ja jyrsii ja ettet haluaisi huutaa, mutta kohta huudat ellei hän ala selittämään miksi jätti hikisukkansa lattialle tai what ever.
Uskaltaudu olemaan negatiivinen sillä se on joskus hyvin tervettä ja helpottaa oloasi.
Pelkäät ehkä hylkäämistä etkä uskalla näyttää todellisia tunteitasi.
Lopeta nyyhkiminen ja itkun tuhertaminen ja anna tulla.- Suvi-82
Kaikkea täytyy kokeilla, ainakin kerran... ;) Kieltämättä tuo voisi tehdä mulle hyvää. Tosin oma puolisokaan ei mulle ikinä huuda, vaan sanoo asiat niinkun ne on, järkevästi.. :) Mutta ehkä se siitä tasaantuu kunhan opettelen ilmaisemaan itseäni vähän paremmin. Kiitos hyvästä vinkistä. :)
- tyttörukka*
Suvi-82 kirjoitti:
Kaikkea täytyy kokeilla, ainakin kerran... ;) Kieltämättä tuo voisi tehdä mulle hyvää. Tosin oma puolisokaan ei mulle ikinä huuda, vaan sanoo asiat niinkun ne on, järkevästi.. :) Mutta ehkä se siitä tasaantuu kunhan opettelen ilmaisemaan itseäni vähän paremmin. Kiitos hyvästä vinkistä. :)
Mulla on vähän samanlainen tilanne kuin ketjun aloittajalla. Varsinaisesti mökötys ja itukohatukseni eivät ole johtuneet poikaystävästäni vaan koulu -ja työstressistä.
En tiedä vaikuttiko e-pillereiden aloituskin näihin "kohtauksiin", mutta ne alkoivat samoihin aikoihin pillereiden aloitusten kanssa, eli noin 4kk sitten. Tiedostin kohtauksien jälkeen poikaystäväni pahan olon ja pyysin lähes aina anteeksi, mutten pystynyt asiasta enempää puhumaan. Nyt pari viikkoa sitten hän sanoi ettei kestä kiukutteluani ja ikävän tunne on kadonnut silloin ku olemme erossa. Viikon sinnittelimme, mutta asia vaivasi kumpaakin ja nyt päätimmekin poikaystäväni tahdosta pitää tauon. Hän sanoi tahtovansa löytää sen tunteen uudestaan, joka on kadonnut. Epäilen ettei hän sitä löydä, koska käytökseni häntä kohtaan on ollut niin törkeää.. Viime viikkoina olemme molemmat puhuneet asioista ja hän tietää nyt mistä paha oloni johtui ja sanoi ymmärtävänsä sen. Nyt vain taitaa olla liian myöhäistä. Olen itkenyt pari päivää ja asennoitunut siihen että eroamme, ja se on minun syyni. Rakastan häntä vain aivan liikaa, että olisin valmis luopumaan.
- naispuolinen henkilö
meillä taas riita alkaa siitä, kun mä ahdistun jostain ja mies huomaa sen, et mökötän yksinäni ja sit ku mies kysyy, ni sanon vaan, et "ei oo mikään" ja en halua puhua asiasta. siitä se riita sitten syntyykin kun mä en pysty puhumaan asioista..
pelkään sitä toisen reaktiota niin paljon. ja monta kertaa on käynyt niin, että oon kertonu jotain tärkeetä, nii mies onki suuttunu. ehkä siks oon nykyään enemmän sulkeutunut.. ja ollaan puhuttu tästä asiasta ja oon sanonu, et "ku mä pelkään sitä sun reaktioo" ja mies on sanonu, et yrittää olla suuttumatta..
joskus kauan aikaa sitten, ku mies huomautti asiasta mä ajattelin, et en mä oo sellanen, mut nyt oikeesti myönnän, etten pysty avoimesti jakamaan mun eri tunnetiloja..
ollaan oltu lähes 5v yhdessä ja oon huomannu, että kohta kyllä tulee miehellä raja vastaan siinä, etten pysty puhumaan..
meillä lähes kaikki riidat koostuu vain siitä, etten mä puhu.
mies kyllä on luvannut auttaa, jos vaan osaisin kertoa, että miten se vois mua auttaa.
en tiedä mitä tekisin tän asian kanssa, koska oikeesti haluaisin pystyä puhumaan asioista avoimesti enkä vaan sulkeutua yksinään ajatuksiini.
sitten taas joskus palaa pinna ja räjähdän oikeen kunnolla ja lasken kaikki ulos, mitä mun sisälle on patoutunut.. - ---------------------------...
Martin Kantor; PASSIVE-AGGRESSION, A Guide for the Therapist, the Patient and the Victim
- Suvi-82
Kiitos kirjavinkistä, käynpä sen lainaamassa heti kun ehdin. Tosin nyt meillä ei ole ollut yhtään riitaa tai muutakaan ongelmaa tuon asian suhteen moneen viikkoon... olen pystynyt muuttamaan omaa käytöstäni siten, että olen sanonut ajatukseni suoraan ennen kuin haudon niitä liikaa sisälläni. Näin mitään suuria ongelmia ei ole päässyt edes syntymään. Toivottavasti kirjasta löytyy lisää hyviä vinkkejä! Iloista kevättä kaikille!
- naispuolinen henkilö
Suvi-82 kirjoitti:
Kiitos kirjavinkistä, käynpä sen lainaamassa heti kun ehdin. Tosin nyt meillä ei ole ollut yhtään riitaa tai muutakaan ongelmaa tuon asian suhteen moneen viikkoon... olen pystynyt muuttamaan omaa käytöstäni siten, että olen sanonut ajatukseni suoraan ennen kuin haudon niitä liikaa sisälläni. Näin mitään suuria ongelmia ei ole päässyt edes syntymään. Toivottavasti kirjasta löytyy lisää hyviä vinkkejä! Iloista kevättä kaikille!
juu, itsekin vois käydä ton kirjan ostamassa / lainaamassa! kiitos vinkistä.
meillä on taas ollut muutama riita tässä mun puhumattomuuden vuoksi :/
hyvät keväänjatkot
- salvia
Passiivinen-aggressio eli nyt taidan tietää, mistä parisuhteessamme on kysymys. Mies on jäänyt syliä vaille lapsena ja koska välit äitiin ovat edelleen huonot, olen välikappaleena taas kuinkahan monetta kertaa: ei häntä itseään mikään vaivaa, vaan minä olen kuulemma hyvin outo! Olen pyytänyt kantamaan vastuunsa omista tekemisistään, huonosta olostaan tms.mutta turhaan. Aiemmin olen mennyt lepertelemään ja sovittelemaan, jolloin hän on voinut tuoda julki sen, että pihtaan häneltä rakkautta yms. Viimeksi halasin saamatta vastakaikua - ihan kuin kylmää kalliota olisin halannut. Nyt olen päättänyt, että jos kaikki tähän päättyy niin päättyköön, koska en jaksa monta kertaa vuodessa olevia viikkoja kestäviä mökötysjaksoja (olemme olleet yhdessä toistakymmentä vuotta), jotka minä ratkaisen tavalla jos toisella. Pahinta tässä on se ettei toinen tunnu ymmärtävän lainkaan itse aiheuttavansa oman onnettomuutensa ja hellyyden puutoksensa. Läheisyyden pelko ja läheisyyden sietäminen ovat peikkoja: olen usein pyytänyt vierelleni, mutta ei hän pysty, koska koko ajan pitäisi olla muuta touhuamassa (tv, musiikki,seksi) - hänen mottonsa on että seksi ratkaisee kaiken, mutta miten kukaan voi kuvitella sellaista ratkaisuksi - on kokeiltu ja aina vaan sama ongelma toistuu. Siis aina vikaa muissa kuin itsessä.Myös muu perhe ihmettelee tällaisia jaksoja. Mikäpä avuksi.
- Anonyymi
Psykiatri ei ainakaan osaa muuta neuvoa kuin ota ero.
Mies aikoo elää pitkään pirullisella puheella.
Lempeä puhe huomattu eilen kun Elli kaiku oli käyttänyt runsaasti laastaria sormiin passis agressiivisesti puhuja
alkoi ovikoodin kohdalla puhua lempeästi, luettelee oven koodi numerot vahingonilon lempeys puhe.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 692217
Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu1012043- 781658
Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en411480- 781476
- 101377
- 311344
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?521238Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.621190Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?281169