Ensiksi pieni elämäntarina ja sitten nöyrä pyyntö kanssaihmisiltä..
Äitini kasvatti minut ja siskoni yksistään kunnes siskoni huostaanotettiin minun ollessani viisivuotias. Äitini hakkasi siskoani, esti häntä syömästä rangaistuksena, jätti meidät joskus päiviksi yksin kotiin lähtiessään johonkin, käski meitä kerjäämään ruokaa naapureilta (ja söpöt vaaleat pikkutytöthän saivat sydämet heltymään..), teki velkaa.. Kun sisko huostaanotettiin, minulta kysyttiin haluanko minäkin lähteä. Viisivuotiaalta! Lapset ovat uskollisia vanhemmilleen ja minä - pieni kun olin - luulin että siskoni on oikeasti niin paha kuin miltä vaikutti ja mitä äiti sanoi. Minä siis jäin kotiin, sisko sijoitettiin toiseen kotiin ja siitä alkoi sitten oma pieni helvettini..
Jostain syystä minussa nyt oli kaikki vialla. Minä tein kaiken mitä käskettiin, keitin kahvia ja toin "voikkoleipiä" sänkyyn, muistin nauhoittaa Matlockin, istuin tuntikausia yksin kotona, joskus päiviä. Kun menin kouluun, en saanut mennä kavereiden luo enkä kutsua ketään kylään, vaan menin aamulla kouluun ja tulin suoraan koulusta kotiin. Kerran en tullut, taisi olla kakkosluokalla. Äidin olisi pitänyt mennä parturiin ja minun olisi pitänyt olla kotona sen aikaa. Minulle hän ei asiaa kertonut, vaan sain selkääni siksi, että viivyin koulumatkalla puoli tuntia pidempään.
Meillä oli kerran vieraita. Minun piti herätä aamulla aikaisin, että kerkesin tyhjentää astianpesukoneen ennen kuin he heräsivät. Sain selkääni vieraiden lähdettyä, koska yksi heistä oli tyhjentänyt astianpesukoneen.
Sain kaksi siskopuolta, joiden tuleminen kiihdytti äitini käytöstä minua kohtaan. Luulen, että minä olin viimeinen este hänen ja isäpuoleni täydellisestä perhe-elämästä näiden pikkuisten kanssa..
Isäpuoleeni asia ei kiinnostanut. Hän löi minua tasan kerran, mutta ei koskaan sen jälkeen, koska äitini tavallaan vaati yksinoikeuden minun ojentamiseeni.
Koulusta en tuonut kasia huonompaa arvosanaa ikinä, vaikka huostaanottoni jälkeen äiti kertoi joka ikiselle sukulaiselle ja tuttavalle, että min lintsasin koulusta, varastelin, valehtelin, hakkasin häntä ja kaikkea muuta.. Olen kohottanut käteni äitiä vastaan kahdesti, kerran estin häntä lyömästä ja kerran tönäisin häntä. Niiden perusteella hän väitti tehneensä minusta rikosilmoituksen ja hankkivansa lähestymiskiellon.
Minulla ei ole yhtään sukulaista enää. He toki ovat kaikki elossa, mutta äidin kertomuksien perusteella minut on sysätty ulkopuolelle. Ainoa joka puhuu minulle on minusta etääntynyt omien ongelmiensa parissa painiskeleva isosisko, jota ei myöskään koskaan uskottu.
Kerran kerroin koulussa opettajalle, että äiti hakkasi minua, hän soitti äidille, joka kielsi kaiken ja väitti minua hulluksi. Kotiin tultuani sain selkään. Asia jätettiin sikseen, vaihdoin koulua.
Aikaa kului ja parin puoliystäväni perheet yrittivät auttaa minua. Äitini uhkaili heitä poliiseilla ja sillä, että ilmiantaisi heidät lastenhakkaajiksi jos he sanoisivat mitään.
Kuudennella luokalla sain taas selkääni jostain ihan päättömästä syystä. En muista enää, taisin väittää vastaan. Tällä kertaa se oli pahempi kuin koskaan, selkääni jäi pikkusiskon hyppynarusta 30-senttiset avohaavat. Tämä selkäsauna tapahtui aamusella, jonka jälkeen menin kouluun. Minulla oli silloin tosi ihana opettaja, jonka kasvot ja nimen muistan vieläkin. Minulla kävi ihan uskomaton tuuri, koska tämän opettajan mies oli töissä paikallisessa sosiaalitoimistossa. Tämä opettaja uskoi minua (tai ainakin verta vuotavat haavat puhuivat puolestaan) enkä enää mennyt kotiini kuin kerran sossutantan ja poliisin kanssa, hakemaan osan vaatteistani.
On hassua, että kaikista muistoista mitä minulla on ennen ylä-astetta ja sijaiskotia, on vaan yksi hyvä: Äiti osti minulle nuken, jota olin halunnut kuukausitolkulla, vaikka hänen rahansa olivat vähissä. Mutta tuostakin muistosta tulee mieleen se, että tiesin vastanneeni väärin. Hän kysyi: oletko kauhean surullinen jos en nyt osta tuota nukkea? Minä vastasin rehellisesti, vaikka tiesin heti suuni avattuani että se oli väärä vastaus. Hän osti nuken, mutta ei puhunut minulle mitään. Hassua, että ajattelin äidin mykkäkoulua pahemmaksi kuin hakkaamista..
Sijaiskotiin muuton jälkeen välit äitiini katkesivat vuosiksi, kunnes muutin omaan asuntooni. Meillä oli näennäisesti hyvät välit, kävimme vierailulla toistemme luona, mutta joka kerta kun halusin kertoa äidille, että en minä pahalla ottanut sitä hakkaamista ja että ymmärrän että hänellä on ollut koko elämänsä vaikeaa, hän sanoi, että turha menneistä on puhua. Ja koko ajan hän käytti "menneitä" minua vastaan. Siis puhui siskoilleni että kuinka paha ja manipuloiva, valehteleva paska minä olen...
En tiennyt koko sinä aikana, kun asuin kotoa poissa, että pikkusiskoni oli joutunut helvetillisen henkisen väkivallan uhriksi koko sen ajan. Totuus valkeni minulle eräänä päivänä kun seinän takaa kuulin äitini kiristävän tätä siskoani. Samaa paskaa kuin minulla, kohde vaan oli vaihtunut. Hän oli vaikuttanut tapansa parantaneelta, mutta mustelmien sijasta hän oli siirtynyt pahempaan asteeseen. Kivun voi kestää, mutta korviaan ei voi sulkea ja muistojaan poistaa.
Olen vihainen itselleni siitä, että vaikka pystyn muita ihmisiä arvioimaan hyvin, äkkäsin siskoni tilanteen vasta niin myöhään.
Joku tädeistäni oli loukkaantunut kovasti, kun en osoittanut surunvalitteluja hänen poismenneen miehensä vuoksi. Heistä kumpikaan ei ollut tarjolla avunantajaksi kun tiesivät minun olevan hädässä, mutta kuolema olisi velvoittanut minut tuntemaan jotain.
Moni sukulainen on muka "aina tiennyt" mutta miksi kukaan ei auttanut?! Minulla on isä, joka on rakentanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan oman elämänsä toisaalle ja jonka näin viimeksi niin kauan aikaa sitten etten edes muista olivatko hänen silmänsä siniset.
Minä mietin joka hel**tin päivä herätessäni, että mitä jos äitini olikin oikeassa, että entä jos minä teinkin ne asiat mistä hän minua syytti, mutta olen niin hullu että en muista tehneeni. Hän perustaa väitteensä päiväkirjoihini, jotka hän "takavarikoi todisteeksi siitä, että [minä olen] paha, kieroutunut ja suunnitelmalliesti käyttäytynyt niinkuin olen käyttäytynyt aiheuttaakseni [hänelle] harmia.." Yhdeksänvuotias tyttö, joka joutui pienenä kerjäämään ruokaa naapureilta, joka sai ensimmäisen kerran turpaansa kolmevuotiaana ja sai joka päivä kuulla olevansa huono, lihava ja äpärä (vaikka isäni ja äitini olivat naimissa vielä kaksi vuotta siitä kuin synnyin), kirjoittaa omaan päiväkirjaansa varmasti asioita, kuten "vihaan äitiä"..
Olin ulkopuolisille täydellinen lapsi. Toin koulusta hyviä arvosanoja, olin tottelevainen, kohtelias, tiesin milloin poistua taka-alle, olin rehellinen, siivosin käskemättä... Suurin ansioni ja se, mikä sai minut monesti välttämään selkäsaunan oli se, että opin vastaamaan ihmisille juuri sen vastauksen, mitä he odottivat.
.. mutta tuo kaikki perustui mielettömälle pelolle. Minä pystyn lukemaan muita ihmisiä kuin avointa kirjaa, tiedän esimerkiksi useimmiten kun avomieheni valehtelee minulle. Ehkä siksi ystäviäkin on niin vähän, kun en siedä yhtään epärehellisyyttä. Itse en osaa valehdella, siksi työhaastattelutkin menevät perseelleen, kun en osaa nuoleskella enkä vastata ihmisille niinkuin he haluaisivat.
En koskaan oppinut toimimaan ihmisten kanssa enkä varsinkaan luottamaan kenenkään. Minulla on ollut koko elämäni erittäin vähän ystäviä ja nyt luulen olevani liian vanha oppimaan. Olen 27 ja minulla on avomies ja yksi ystävä. Tässä iässä minulla pitäisi olla vakiintunut ystäväpiiri, harrastuksia, työpaikka ja muuta, mutta en saa edes koulutustani valmiiksi, en edes viitsi mennä seminaareihin. Alun huikea koulumenestys on näköjään taittumassa työttömyyteen.
Olin kaksi vuotta töissä lukion jälkeen, mutta työpaikalla vallinnut ilmapiiri ja (se, että naisena ja nuorena sellaisena olin ala-arvoisimmassa asemassa antoi "ylemmille" oikeuden käskyttää, pompottaa ja alentaa minua) sai minut pelkäämään sitä, että minun on vielä seuraavat 40 vuotta pakko tehdä töitä ja sitten vaan kuolla pois.
Tässäkö on elämä?
Lapsia minä en myöskään voi saada. Tai siis voin, teknisesti, mutta pelkäisin joka päivä että onko tämä se päivä jolloin kohotan käteni omaa lastani vastaan.
Minulla on onneksi siunaantunut avomies, joka yrittää kestää minua kaikkine itse-epäilyksineni, huolineni ja outoine tapoineni. Olen sanonut hänelle miljoona kertaa, että sinä päivänä, kun hän ei enää jaksa, hän voi lähteä pois tuntematta huolta. Minua ei voi enää enempää rikkoa.
Syytän äitiäni koko elämäni pilaamisesta. Ymmärrän, että hänellä on ollut itsellään vaikeaa, mutta en minä itseäni tähän maailmaan työntänyt.. Äidilleni on monesti tarjottu mahdollisuutta hoitoon (onko hän edes sairas...) ja mahdollisuutta tukeen ja ohjaukseen, mutta hän kuvittelee olevansa sissi, joka kestää kaiken ilman apua. Valitettavasti tuo sissiys on siirtynyt osittain myös minuun..
Apu ulkopuolisten taholta taisi tulla liian myöhään, koska mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näytän vajoavan alas. Olen monesti miettinyt, että sama kai tämä elämä on päättää kun en kenellekään voi olla hyödyksi, mutta joka kerran olen päättänyt, että äiti ei saa minua kuolemaan ainakaan oman käteni kautta. Mutta lähellä se on...
Joo, anteeksi jos oli sekava ja pitkä kirjoitus, en näköjään vieläkään pysty jäsentämään kaikkia tapahtumia enkä kirjoittamaan itkemättä. Säälittävää.
Pikkusiskoni sanoin: "Äiti, kuole kituen ja pala helvetissä.."
Miten te olette kaivaneet itsenne suosta?
Älä kommentoi, jos sinulla ei ole kokemusta asiasta. Äläkä säälittele, sillä ei saavuta mitään. :)
Äitini kasvatti minut ja siskoni yksistään kunnes siskoni huostaanotettiin minun ollessani viisivuotias. Äitini hakkasi siskoani, esti häntä syömästä rangaistuksena, jätti meidät joskus päiviksi yksin kotiin lähtiessään johonkin, käski meitä kerjäämään ruokaa naapureilta (ja söpöt vaaleat pikkutytöthän saivat sydämet heltymään..), teki velkaa.. Kun sisko huostaanotettiin, minulta kysyttiin haluanko minäkin lähteä. Viisivuotiaalta! Lapset ovat uskollisia vanhemmilleen ja minä - pieni kun olin - luulin että siskoni on oikeasti niin paha kuin miltä vaikutti ja mitä äiti sanoi. Minä siis jäin kotiin, sisko sijoitettiin toiseen kotiin ja siitä alkoi sitten oma pieni helvettini..
Jostain syystä minussa nyt oli kaikki vialla. Minä tein kaiken mitä käskettiin, keitin kahvia ja toin "voikkoleipiä" sänkyyn, muistin nauhoittaa Matlockin, istuin tuntikausia yksin kotona, joskus päiviä. Kun menin kouluun, en saanut mennä kavereiden luo enkä kutsua ketään kylään, vaan menin aamulla kouluun ja tulin suoraan koulusta kotiin. Kerran en tullut, taisi olla kakkosluokalla. Äidin olisi pitänyt mennä parturiin ja minun olisi pitänyt olla kotona sen aikaa. Minulle hän ei asiaa kertonut, vaan sain selkääni siksi, että viivyin koulumatkalla puoli tuntia pidempään.
Meillä oli kerran vieraita. Minun piti herätä aamulla aikaisin, että kerkesin tyhjentää astianpesukoneen ennen kuin he heräsivät. Sain selkääni vieraiden lähdettyä, koska yksi heistä oli tyhjentänyt astianpesukoneen.
Sain kaksi siskopuolta, joiden tuleminen kiihdytti äitini käytöstä minua kohtaan. Luulen, että minä olin viimeinen este hänen ja isäpuoleni täydellisestä perhe-elämästä näiden pikkuisten kanssa..
Isäpuoleeni asia ei kiinnostanut. Hän löi minua tasan kerran, mutta ei koskaan sen jälkeen, koska äitini tavallaan vaati yksinoikeuden minun ojentamiseeni.
Koulusta en tuonut kasia huonompaa arvosanaa ikinä, vaikka huostaanottoni jälkeen äiti kertoi joka ikiselle sukulaiselle ja tuttavalle, että min lintsasin koulusta, varastelin, valehtelin, hakkasin häntä ja kaikkea muuta.. Olen kohottanut käteni äitiä vastaan kahdesti, kerran estin häntä lyömästä ja kerran tönäisin häntä. Niiden perusteella hän väitti tehneensä minusta rikosilmoituksen ja hankkivansa lähestymiskiellon.
Minulla ei ole yhtään sukulaista enää. He toki ovat kaikki elossa, mutta äidin kertomuksien perusteella minut on sysätty ulkopuolelle. Ainoa joka puhuu minulle on minusta etääntynyt omien ongelmiensa parissa painiskeleva isosisko, jota ei myöskään koskaan uskottu.
Kerran kerroin koulussa opettajalle, että äiti hakkasi minua, hän soitti äidille, joka kielsi kaiken ja väitti minua hulluksi. Kotiin tultuani sain selkään. Asia jätettiin sikseen, vaihdoin koulua.
Aikaa kului ja parin puoliystäväni perheet yrittivät auttaa minua. Äitini uhkaili heitä poliiseilla ja sillä, että ilmiantaisi heidät lastenhakkaajiksi jos he sanoisivat mitään.
Kuudennella luokalla sain taas selkääni jostain ihan päättömästä syystä. En muista enää, taisin väittää vastaan. Tällä kertaa se oli pahempi kuin koskaan, selkääni jäi pikkusiskon hyppynarusta 30-senttiset avohaavat. Tämä selkäsauna tapahtui aamusella, jonka jälkeen menin kouluun. Minulla oli silloin tosi ihana opettaja, jonka kasvot ja nimen muistan vieläkin. Minulla kävi ihan uskomaton tuuri, koska tämän opettajan mies oli töissä paikallisessa sosiaalitoimistossa. Tämä opettaja uskoi minua (tai ainakin verta vuotavat haavat puhuivat puolestaan) enkä enää mennyt kotiini kuin kerran sossutantan ja poliisin kanssa, hakemaan osan vaatteistani.
On hassua, että kaikista muistoista mitä minulla on ennen ylä-astetta ja sijaiskotia, on vaan yksi hyvä: Äiti osti minulle nuken, jota olin halunnut kuukausitolkulla, vaikka hänen rahansa olivat vähissä. Mutta tuostakin muistosta tulee mieleen se, että tiesin vastanneeni väärin. Hän kysyi: oletko kauhean surullinen jos en nyt osta tuota nukkea? Minä vastasin rehellisesti, vaikka tiesin heti suuni avattuani että se oli väärä vastaus. Hän osti nuken, mutta ei puhunut minulle mitään. Hassua, että ajattelin äidin mykkäkoulua pahemmaksi kuin hakkaamista..
Sijaiskotiin muuton jälkeen välit äitiini katkesivat vuosiksi, kunnes muutin omaan asuntooni. Meillä oli näennäisesti hyvät välit, kävimme vierailulla toistemme luona, mutta joka kerta kun halusin kertoa äidille, että en minä pahalla ottanut sitä hakkaamista ja että ymmärrän että hänellä on ollut koko elämänsä vaikeaa, hän sanoi, että turha menneistä on puhua. Ja koko ajan hän käytti "menneitä" minua vastaan. Siis puhui siskoilleni että kuinka paha ja manipuloiva, valehteleva paska minä olen...
En tiennyt koko sinä aikana, kun asuin kotoa poissa, että pikkusiskoni oli joutunut helvetillisen henkisen väkivallan uhriksi koko sen ajan. Totuus valkeni minulle eräänä päivänä kun seinän takaa kuulin äitini kiristävän tätä siskoani. Samaa paskaa kuin minulla, kohde vaan oli vaihtunut. Hän oli vaikuttanut tapansa parantaneelta, mutta mustelmien sijasta hän oli siirtynyt pahempaan asteeseen. Kivun voi kestää, mutta korviaan ei voi sulkea ja muistojaan poistaa.
Olen vihainen itselleni siitä, että vaikka pystyn muita ihmisiä arvioimaan hyvin, äkkäsin siskoni tilanteen vasta niin myöhään.
Joku tädeistäni oli loukkaantunut kovasti, kun en osoittanut surunvalitteluja hänen poismenneen miehensä vuoksi. Heistä kumpikaan ei ollut tarjolla avunantajaksi kun tiesivät minun olevan hädässä, mutta kuolema olisi velvoittanut minut tuntemaan jotain.
Moni sukulainen on muka "aina tiennyt" mutta miksi kukaan ei auttanut?! Minulla on isä, joka on rakentanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan oman elämänsä toisaalle ja jonka näin viimeksi niin kauan aikaa sitten etten edes muista olivatko hänen silmänsä siniset.
Minä mietin joka hel**tin päivä herätessäni, että mitä jos äitini olikin oikeassa, että entä jos minä teinkin ne asiat mistä hän minua syytti, mutta olen niin hullu että en muista tehneeni. Hän perustaa väitteensä päiväkirjoihini, jotka hän "takavarikoi todisteeksi siitä, että [minä olen] paha, kieroutunut ja suunnitelmalliesti käyttäytynyt niinkuin olen käyttäytynyt aiheuttaakseni [hänelle] harmia.." Yhdeksänvuotias tyttö, joka joutui pienenä kerjäämään ruokaa naapureilta, joka sai ensimmäisen kerran turpaansa kolmevuotiaana ja sai joka päivä kuulla olevansa huono, lihava ja äpärä (vaikka isäni ja äitini olivat naimissa vielä kaksi vuotta siitä kuin synnyin), kirjoittaa omaan päiväkirjaansa varmasti asioita, kuten "vihaan äitiä"..
Olin ulkopuolisille täydellinen lapsi. Toin koulusta hyviä arvosanoja, olin tottelevainen, kohtelias, tiesin milloin poistua taka-alle, olin rehellinen, siivosin käskemättä... Suurin ansioni ja se, mikä sai minut monesti välttämään selkäsaunan oli se, että opin vastaamaan ihmisille juuri sen vastauksen, mitä he odottivat.
.. mutta tuo kaikki perustui mielettömälle pelolle. Minä pystyn lukemaan muita ihmisiä kuin avointa kirjaa, tiedän esimerkiksi useimmiten kun avomieheni valehtelee minulle. Ehkä siksi ystäviäkin on niin vähän, kun en siedä yhtään epärehellisyyttä. Itse en osaa valehdella, siksi työhaastattelutkin menevät perseelleen, kun en osaa nuoleskella enkä vastata ihmisille niinkuin he haluaisivat.
En koskaan oppinut toimimaan ihmisten kanssa enkä varsinkaan luottamaan kenenkään. Minulla on ollut koko elämäni erittäin vähän ystäviä ja nyt luulen olevani liian vanha oppimaan. Olen 27 ja minulla on avomies ja yksi ystävä. Tässä iässä minulla pitäisi olla vakiintunut ystäväpiiri, harrastuksia, työpaikka ja muuta, mutta en saa edes koulutustani valmiiksi, en edes viitsi mennä seminaareihin. Alun huikea koulumenestys on näköjään taittumassa työttömyyteen.
Olin kaksi vuotta töissä lukion jälkeen, mutta työpaikalla vallinnut ilmapiiri ja (se, että naisena ja nuorena sellaisena olin ala-arvoisimmassa asemassa antoi "ylemmille" oikeuden käskyttää, pompottaa ja alentaa minua) sai minut pelkäämään sitä, että minun on vielä seuraavat 40 vuotta pakko tehdä töitä ja sitten vaan kuolla pois.
Tässäkö on elämä?
Lapsia minä en myöskään voi saada. Tai siis voin, teknisesti, mutta pelkäisin joka päivä että onko tämä se päivä jolloin kohotan käteni omaa lastani vastaan.
Minulla on onneksi siunaantunut avomies, joka yrittää kestää minua kaikkine itse-epäilyksineni, huolineni ja outoine tapoineni. Olen sanonut hänelle miljoona kertaa, että sinä päivänä, kun hän ei enää jaksa, hän voi lähteä pois tuntematta huolta. Minua ei voi enää enempää rikkoa.
Syytän äitiäni koko elämäni pilaamisesta. Ymmärrän, että hänellä on ollut itsellään vaikeaa, mutta en minä itseäni tähän maailmaan työntänyt.. Äidilleni on monesti tarjottu mahdollisuutta hoitoon (onko hän edes sairas...) ja mahdollisuutta tukeen ja ohjaukseen, mutta hän kuvittelee olevansa sissi, joka kestää kaiken ilman apua. Valitettavasti tuo sissiys on siirtynyt osittain myös minuun..
Apu ulkopuolisten taholta taisi tulla liian myöhään, koska mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näytän vajoavan alas. Olen monesti miettinyt, että sama kai tämä elämä on päättää kun en kenellekään voi olla hyödyksi, mutta joka kerran olen päättänyt, että äiti ei saa minua kuolemaan ainakaan oman käteni kautta. Mutta lähellä se on...
Joo, anteeksi jos oli sekava ja pitkä kirjoitus, en näköjään vieläkään pysty jäsentämään kaikkia tapahtumia enkä kirjoittamaan itkemättä. Säälittävää.
Pikkusiskoni sanoin: "Äiti, kuole kituen ja pala helvetissä.."
Miten te olette kaivaneet itsenne suosta?
Älä kommentoi, jos sinulla ei ole kokemusta asiasta. Äläkä säälittele, sillä ei saavuta mitään. :)
Vastaukset 30
Vanhimmat
Haluat rehellisen vastauksen,oletan,tässäpä yhden ihmisen yksi mielipide : Mene hakemaan apua lähimmältä terveyskeskukselta. Tarvitset hyvän ja pitkän terapia suhteen äidillisen, vanhemman ja ammattinsa osaavan naisen kanssa. Saat kertoa rehellisesti KAIKEN. ja JOS tarvitset masennus/uni tai vastaavia lääkkeitä Terapeuttisi arvioi sen. Ihmettelen kovasti miten ihmeessä olet jaksanut näinkin pitkään ? Kirjoittanut lakin, miesystävä ja jopa yksi hyvä ystävä ;) Olet vahva ihminen ja toivon kovasti ettet sairastu omaan vahvuuteesi, niinkuin äitisi, Vaan lähdet HETI hakemaan itsellesi APUA! minulla on takana vahva n. kymmenen vuoden hyvä terapia ja voinkin nyt sanoa että "napanuora" äitiini irtosi kahden terapiavuoden jälkeen... =) ja NYT en ole äitini kanssa missään tekemisissä!!! Asun eri paikkakunnalla lapseni kanssa ja voin HYVIN !!! Terapia oli rankkaa, Todella rankkaa, tuntui välillä että en jaksa puida asioitani ja suhdettani äitiini MUTTA kyllä kannatti ;) Toivonkin Sinulle kaikkea hyvää elämäsi tielle ja OIKEITA ja TERVEESTI itsekkäitä valintoja saavuttaaksesi sisäisen tasapainon... Elämme täällä vain kerran. Joskus ON PAKKO antaa ANTEEKSI meitä väärin kohdelleille ihmsille jotta voimme ITSE kasvaa Vahvoiksi, terveiksi,elämään myönteisesti suhtautuviksi AIKUISIKSI. Lämmin voimahali Sinulle ja hyvää kevättä =) t.selviytyjätar =)))
Kiitos että ensimmäinen vastaus ei ollut näitä suomi24-tyypillisiä vastauksia. :)
Jos nyt menen terveyskeskukseen, niin passittavatko minut sitten samantien jonnekin suljetulle osastolle toipumaan. Ei sillä, että se olisi huono asia, mutta ei näytä kovin hyvältä papereissa jos joskus tahtoisin itse ruveta sijaisvanhemmaksi (olen kuullut että meitä huostaanotettujakin otetaan sijaisvanhemmiksi)..
Ja jotenkin tuntuu että jos menen jollekin tuntemattomalle itkemään, se murtaa minut lopullisesti, se että tunnustan omalla nimelläni ja omilla kasvoillani olevani epäonnistunut ihmisyksilö.
Mutta olet oikeassa ja kyllä minä sen tiedän, että nuppini kaipaa ojennusta. Mutta en ole koskaan oppinut vaivaamaan muita ihmisiä omilla murheillani, mitä jos ne eivät oikeasti olekaan niin pahoja? Ja mitä minä sanoisin sille lääkärille? Olen niin pirun rikki? En jaksa? Nehän kuulee sitä joka päivä ja tähän päivään olen jaksanut kun olen elossa.
Mitä sinä sanoit ensimmäisenä kun menit sitä apua hakemaan?
Sijaisvanhemmaksi/perhekotiäidiksi, periaatteessa sama asia, noin niinkuin maallikon kannalta, pieni lisäys tähän.
Särkee päätä niin pirusti, ettei jaksa ajatella mitä kirjoittaa, "terveisiä per**estä," sanoo itku.
SINÄ ET ole epäonnistunut yksilö! Pidä se AINA mielessäsi! Tiedätkö kuka se epäonnistunut yksilö on? Sairas äitisi!
Pitkä psykoterapia. Ja heti!
Joo.
Hyvä neuvo ja varmasti täysin paikkaansa pitävä. Kyllä minä sen itsekin tajusin, mutta MITEN sitä apua sitten haetaan? Kun minä käyn lääkärissäkin vasta kun verta tulee...
Minulla on ollut hyvin pitkälti samanlainen menneisyys ja äiti kuin sinullakin, joten voin sanoa ymmärtäväni aika hyvin tunteesi ja olotilasi.
Minulla lapsuus ja nuoruus aiheutti isoimmat ongelmat vasta aikuisiällä, monen mutkan ja murheen kautta olen nyt päätynyt hyvälle terapeutille, minulle sopivaan terapiaan, jossa noita lapsuusaikaisia asioita käsitellään.
Se on auttanut tosi paljon,itse asiassa pelastanut henkeni, kirjaimellisesti.
Eli oikeastaan luulen, että tilanteestasi ulospääsemiseksi paras keino on puhua ja puhua ja puhua ja käsitellä noita juttuja ihmisen kanssa johon luotat, joka suhtautuu sinuun niin,että tunnet olosi turvalliseksi ja voit läpi käydä ne, ja pikkuhiljaa sitten siirtyä elämässä eteenpäin.
Pois nuo muistot eivät varmasti mene ikinä, mutta voit oppia elämään niiden kanssa siedettävää elämää ja pääset peloistasi mm sen suhteen, millainen äiti olisit itse.
Itse pelkäsin sitä ehkä eniten kaikista peloistani,mutta nyt olen äiti ja mielestäni ollut ihan hyvä sellainen, olen tietoisesti pyrkinyt tekemään kaiken toisin kuin oma äitini.
Älä pode syyllisyyttä, koska sinä et osaasi voinut valita, mutta nyt aikuisena voit vaikuttaa onneksi oman elämäsi kulkuun, koita tehdä siitä itsellesi hyvä.
Kiitos sinullekin,
vaikka tämä voi kuulostaa omituiselta, olen oikeastaan onnellinen että on joku tässä maassa joka tietää ongelmani ja on omalta kohdaltaan ratkaissut asiansa.
Voitko kertoa että miten sinä lähdit hakemaan tukea jostain? Kävelit siis vaan terveyskeskukseen ja sanoit, että pistäkää nuppini ojennukseen?
Kotona en oppinut vaivaamaan muita asioillani ja sijaiskodissa minulla oli vaan kiire oppia itsenäisen elämän taidot eikä nyyhkiä jossain terapeutin nurkassa...
Minua vaivaa ihan mielettömästi se, että kun joskus harvoin käyn lääkärissä, ehkä kerran kahteen vuoteen, pelkkä ajanvaraus on jo epämiellyttävä kokemus kun siellä ollaan pitkänokkaisia ja pitää luukulla tai puhelimessa tehdä diagnoosia ("Niin että mitäs on vaivana"? "En tiedä" "Pakko tähän jotain on laittaa"), kun ei voi vaan sanoa, että en ole perkele vieköön saanut lääkärin papereita taskuuni, en tiedä mikä minua vaivaa.
On eri asia varmaan avautua jollekin kaverille (ja tämä ainoa tämänhetkinen ystäväni on vähän sellainen, että tapaamme, kun hänellä on aikaa tai huolia, mutta lasken hänet ystäväksi siksi, että hän soittaa ainakin kerran viikossa, että mitä kuuluu) kun mennä ja ottaa riski että katsovat sen verran hulluksi, että passittavat pakkopaidassa suljetulle osastolle...
Tänne kirjoittaminen oli toinen kerta kun otan asian esille muun kun isosiskoni kanssa.
Miten nupin hoidattaminen näkyy tulevaisuudessa? Minulla on ollut vakaana aikomuksena perustaa joskus perhekoti, opiskelen soveltuvaa alaakin, mutta eiväthän ne voi laskea apua tarvitsevia lapsia käsiini jos itse olen ollut ihan kikkarallallaa..
papereissa! Terapiassa opit pois tuosta taakastasi haukkua itseäsi, jota teet aivan täysin suotta!
Olet pärjännyt mahtavasti hirveistä lähtökohdistasi huolimatta! Sinulla ei ole mitään syytä tuntea pientä rippustakaan syyllisyyttä mistään!
Sinulla ei ole mitään syytä hävetä lähtökohtiasi eikä nykyistä elämääsi! Päin vastoin voit olla todella ylpeä, että olet siinä missä nyt olet!
Mutta tarvitset terapiaa, että saat sen myös uskottua!
Kiva kun vastasit :)
Minulla alkoi tuossa pari vuotta sitten olemaan jo niin vaikeaa, unihäiriöitä, itsetuhoista käytöstä ja ylipäätään niin järjettömän ahdistunut olo, että en kestänyt enää, pelästyin itsekin kun huomasin suunnittelevani aivan vakavissani itsemurhaa, ja siltä seisomalta marssin lääkärille päivystykseen.
Olin kyllä sitä ennenkin lääkäreille koittanut mainita masentuneesta olosta, mutta minusta se ei vaan näkynyt ilmeisesti niin paljoa ulos päin, että asia jäi aina siihen.
Mutta nyt lääkäri huomasi tilanteeni, kerroin suurinpiirtein elämästäni ja menneisyydestäni - ekaa kertaa kellekään ulkopuoliselle, ja hyvä on kun kerroin!
Sain ensihätään ahdistus ja masennuslääkkeet ja lähetteen psykiatrille, muistaakseni odottelin aikaa muutaman viikon, siinä välissä kävin tapaamassa kontrollikäynneillä sitä terveyskeskuksen omaa lääkäriä ( eli ota sinne ihan ekaksi yhteys), lääkkeiden sopivuudesta yms.
Psykiatri kyseli lisää tilanteestani ja teki oman arvionsa ja sain lähetteen taas eteenpäin mielenterveyskeskukseen psykologille, sitäkin aikaa joudun kyllä odottelemaan taas muutaman viikon,mutta tieto siitä, että vihdoinkin jotain konkreettista tapahtui, auttoi kestämään.
Ensinmäisen psykologin kanssa ei toiminut, en luottanut häneen ja muutaman kerran jälkeen kysyin olisiko mahdollista vaihtaa henkilöä.
Hän oli fiksu ja kysyi tarkasti, että millainen terapeuttini pitäisi olla, jotta luottaisin häneen ja terapiasta olisi apua, kerroin oman mielipiteeni ja hän sai ympättyä minut toiselle terapeutille, jossa olen käynyt nyt reilun vuoden, ja tänä aikana olo ja elämä on muuttunut TODELLA paljon parempaan suuntaan; ylä- ja alamäkiä on tietenkin, ja terapian tarpeen arvioitu olevan vuosia, mutta oma toiveikas asenne ja halu parantaa omaa elämänlaatua ovat varmaan auttaneet myös paljon positiiviseen hoitotulokseen, sillä loppujenlopuksi se halu muuttaa asioita täytyy lähteä omasta itsestä.
On myös tärkeää tulla toimeen ja luottaa hoitavaan henkilöön, muuten hommasta ei tule mitään, eli ei kannata masentua jos ensinmäisen kanssa ei synkkaa, vaan kertoa siitä rohkeasti ja pyytää toista henkilöä tilalle.
Vuoden sisällä olen ollut myös osastohoidossa, josta oli paljon hyötyä mm unirytmin korjaamisessa, olen rauhallisempi ja luottavaisempi kuin ennen, on helpottavaa saada kerran viikossa puhua mieltä vaivaavista asioista ihmiselle, joka suhtautuu asiaan asiallisesti eikä tuomitse, vaan neuvoo ja tukee ja rohkaisee.
Sinua ei todellakaan katsota "hulluksi" eikä passiteta mihinkään pakkohoitoon, sitä on turha pelätä! Sinulla on taustalla iso trauma, joka aiheuttaa sinulle ihan ymmärrettäviä ja tilanteeseen normaaleja oireita - ilman niitä et olisi ihminen lainkaan!
Sillä kukaan ei selviä pitkään jatkuneesta epävarmuudesta ja turvattomuudesta ja väkivallasta ihan noin vain ilman mitään oireita koskaan.
Eli rohkeasti vain nyt apua hakemaan, kokeile edes, itse en ole mikään nyyhkijä ja avautuja tyyppi, joten minullekin kynnys oli korkea, mutta kun pääsi alkuun ja tajusi, että tämähän todella auttaa, on kaikki muuttunut paljon helpommaksi.
Tsemppiä!
Saako valita, että miten hoidon ottaa vastaan? Olen pelännyt pienestä asti lääkäreitä ja sairaanhoitajia, koska minulla oli tuossa kymmenen korvilla erittäin paha kokemus mieslääkäristä ja sairaalan testeistä, joten en haluaisi ainakaan "osastolle" joutua.
Ja eilen viimeksi vakavissani mietin, että nyt tämä elämä päättyy. Eihän se vaatisi kuin ihan vähän...
Mutta sitten taas muistin mitä hyvää elämässä on ja varsinkin sen, että sille naispirulle en anna sitä tyydytystä, että se sai viimein sen, mitä halusikin, kun minua kerran puukko kädessä uhkaili.
Miten näistä on tullut selvittyä...
Mulla oli lapsena vahva mielikuvitus ja sinne uppouduin kuin Kunnon Sotamies Svejk niin että oli kenenkään turha karjua tai pieksää. En seuraavassa hetkessä muistanut enää mitään. No, vaikka hirmuinen väkivalta, alistaminen ja kuri olivat vallalla samoin kuin erinäisiä muitakin huonoja eväitä elämälle niin kyllä suhteellisen paljonkin tuli hyviäkin asioita vanhempien taholta.
Hyvä tuuri kävi, kun pääsin 12 vanhana pois maailmalle ja näkemään vähän erilaisia ihmisiä kuin mitä ahtaassa duunarilähiössä oli ollut. Siskolikalle oli lastenkoti kova kokemus mutta minulle suunnaton helpotus.
Hyvä mielikuvitus auttoi eteenpäin, haaveet, tavoitteet ja tahto niiden toteuttamiseksi. Suosittelisin erästä kirjaa, mutta pidän parempana näiden selviytymis-asioiden oppimista käytännössä - muutenhan niitä ei kukaan edes usko todeksi. On uskallettava ottaa häijynrohkeita askelia eteenpäin. Niin sitä pääsee eroon menneisyydestä ja kohti parempaa tulevaisuutta.
Muuten, ei se mikään vihan ja väkivallan, sortamisen olemassaolo, vaan ainoastaan rakkauden puuttuminen kävi todella syvälle ja vahingoittamaan sielua. Pakko oli vaan uskoa, että jostakin sitä löytyy ja piti tehdä töitä sen eteen.
Mitä väliä sillä on, millaiset vanhemmat olivat. Itsestään riippuu suurin osa, millaiseksi kunkin oma kohtalo muodostuu.
Minulla on myös samankaltaisia kokemuksia. Tosin sinun kokemuksesi ovat paljon pahempia kuin minun; yksinhuoltajaäitini oli alkoholisti ja osasi olla julma, mutta meillä ei koskaan ollut fyysistä väkivaltaa. Aivan hillittömät raivokohtaukset täysin turhista asioista ovat minullekin tuttuja. Meilläkään ei todellakaan saanut väittää vastaan, eikä olla eri mieltä mistään.
Terapia varmaan kyllä auttaa, kunhan löydät sopivan terapeutin. Itse yritin hakea apua ja kerrankin sain kerrottua kaiken mikä minua painoi ja mitkä asiat olivat jääneet vaivaamaan ja sain lyhyen ja ytimekkään vastauksen; "ei sinulla minun mielestäni ole mitään todellisia ongelmia". Se tuntui todella kurjalta, koska nyt en tiedä, onko minulla oikeutta ajatella, että minulla oli vaikea lapsuus vai valitanko vain turhasta.
Käytit kirjoituksessasi muutamia lauseita, joilla minäkin olen kuvannut elämääni lähes sanasta sanaan samalla tavalla ja koet samoja asioita kuin minäkin koen. Minäkin mietin edelleen, että olinko tosiaan se kauhea ihminen, joka äiti aina sanoi minun olevan ja oliko kaikki minun syytäni. Tunnistin muutenkin monia kuvailemiasi piirteitä itsestäni; en saa oikein mistään otetta elämässä, en osaa kommunikoida ihmisten kanssa, eikä minulla ole ketään läheisiä ihmisiä, tunnen olevani kuin jokin olio, joka on pudotettu tänne toiselta planeetalta ilman minkäänlaisia toimintaohjeita. Minäkin tiedän aina mitä ihmiset ajattelevat ja mitä minulta odotetaan, mutta en osaa ilmaista itseäni. Enkä uskalla hankkia lapsia, enkä usko, että minulla on siihen oikeuttakaan. Koen, että elämä on vain lipunut ohi, ja nyt on jo liian myöhäistä. Sinä olet sikäli pärjännyt paljon paremmin, että minulle on aina ollut täysin selvää, etten koskaan kykene parisuhteeseen, en vain pysty luottamaan kehenkään niin paljoa. Minua myös kauhistuttaa tuo ajatus kahdeksasta neljään työpäivistä hamaan vanhuuteen asti!
Itse päätin, että minun vain täytyy yrittää jättää menneisyyden negatiiviset asiat taakseni ja siirtyä eteenpäin. Äitini oli vastuussa siitä, millainen lapsuuteni oli, mutta minä olen vastuussa siitä millainen loppuelämäni on. Tuntuu vain, että tarvitsisin jonkun ulkopuolisen kertomaan minulle, että olenko minä hullu vai ovatko tuntemukseni normaaleja. Tästä ei nyt varmaan ollut sinulle mitään apua, mutta et ainakaan ole ainoa. Toivottavasti saat apua, vaikkapa sitten terapiasta!
Apua on aina siitä, että saa tietää miten muut ovat menestyneet - tämä klassinen kilpailuasetelma, näet.
Minusta tuntuu koko ajan enemmän, että fyysisen väkivallan voi sulkea mielestään, mustelmat paranevat. Se, että tunnet joka päivä pienestä lapsesta saakka, ettei sinulla ole mitään arvoa ja olisit parempi kuolleena, jättää paljon pahemmat jäljet.
Se, että se lapsuus on ehkä se, mikä tekee koko loppuelämän ajattelusta niin hirvittävää. Että se on vaan murhetta, työntekoa ja painostusta ja sitten vaan kellahdat hautaan ja that's it. Kannattaako sitä edes käydä läpi, olen kysynyt monta kertaa..
Kyllä kai se kannattaa, ei olemattomuutta voi mitenkään verrata syysmyrskyn tuuleen kasvoilla, jos näin runollisesti päätän.
puhelinluettelossa on paikkakuntasi mielenterveystoimiston puhelinnumero, soita sinne. varaa aika psykiatrille, joka arvioi tilanteesi ja kirjoittaa kelalle terapian tarpeestasi. kela arvioi maksaako terapiaa. yleensä maksaa psykiatrin lähetteestä. psykiatri kertoo marssijärjestyksestä enemmän.
ehdottaa, eli joko terveyskeskukseen (mikä voi kyl olla tylympi paikka)
tai sit ihan oman kunnan mielenterveystoimistoon (puhelin luettelosta löytyy),
tai esim netissä on paljon sivuja mistä saa apua alkuun mm. www.mielenterveysseura.fi
Mulla ei ole noin rankkoja kokemuksia ollut, lähinnä itsetuhoa, masennusta ja elämä hukassa. Pääsin oman lekurin lähetteellä mielenterveystoimistoon ja siellä ihanalle sairaanhoitajalle. Terapiassa kävin kahdesti viikossa 3 vuoden ajan, kipua, vaikeita asioita, kyyneliä, puhumista ja nyt olen täysipäinen ja -tunteinen aikuinen!!
Missään ei näy terapia-aikani eikä kukaan ole koskaan kysyny, eikä mun tarvitse sitä kertoa, jos en halua. Mutta se muutti mun elämäni suunnan, joten aika avoimesti siitä kerron.
Anna toisten auttaa ja tukea sua, ei loputtomiin tarvitse itse jaksaa.
Aurinkoista kevättä!!
Elämäntarinasi on koskettava kaikessa kipeydessään.
Tulosta tuo kirjoituksesi ja luetuta se heti kättelyssä psykiatrilla/psykologilla, jonka vastaanotolle menet. Siinä ei sitten sinun tarvitse ensi hätään muuta selitellä, tarinasi avaa sinulle ovet terapiaan ja uuteen elämään!
Varaa aika mielenterveystoimistosta (maksuton), terveyskeskuslääkäriltä (melkein maksuton) tai yksityiseltä psykiatrilta. Tee se HETI!
hei,
luin sun tarinan ja teki mieli kirjoittaa, itse en ole täysin samaa kokenut, henkistä väkivaltaa kylläkin isäni puolelta. Hän on ollut väkivaltainen äidilleni pitkään ja nyt ovat onneksi eronneet.Isäni on aina ollut kamalan tiukka asioissa, ja syyttänyt minua kaikesta itselläni on reilu 6 vuotta vanhempi veli jota hän rakastaa yli kaiken. Mutta tuntuu ettei minua läheskään yhtään, nykyään tilanne ja välit hänen kanssaan on paremmat ja hän on uusissa naimisissa. Mutta edelleen hänessä asuu sama ihminen ja tunnen sen siitä, miten hän aina syyttää muita kaikesta, ja ali arvioi minua monessa asiassa. Olen itse alkanut pelkäämään ettei minusta vain tulisi samankaltaista kuin hän. Sitä en toivoisi pahimmalle vihollisellenikaan. Minulla on myös pieni kohta 5v tytär. Ja teki todella kipeää lukea kertomustasi. Olen ollut itse joskus työharjoittelussa lastenkodissa, ja muistan silloiset tunteeni paikan lapsia kohtaan. Oli kauheaa kuulla asioita, mutta samalla se työ oli todella palkitsevaa. Olen huomannut että olen isälleni voinut antaa anteeksi, mutten koskaan unohtaa. Ne arvet säilyy varmaan aina, ja niistä on mulla ollut aiemmin vaikeaa puhua, mutta nyt onneksi jos pystyn niitä käsittelemään. asuin 14 vuotiaaksi saakka kasvaen perheväkivaltaa kärsivässä perheessä, vaikkei koskaan se kohdistunut minuun tai veljeeni. ymmärrän hyvin ettet halua sääliä, vaikka on surullista kuulla tuollaista :( itselläni sama tilanne teini ikäisenä jouduin vanhempien "tilanteen" takia ravaamaan 3 eri terapeutilla, vaikka ero oli mielestäni paras asia mitä heille tapahtui. Mutta sitähän ei psykologit uskoneet, vaan aina piti mennä toiselle. Ei ole helppoa saada huonoa kohtelua, varsinkaan kun ei ole tehnyt mitään pahaa.
Sinullekin myöhässä kommentoin..
Tuo juuri siinä "hoitoon" lähtemisessä arvuuttaa, "Mutta sitähän ei psykologit uskoneet, vaan aina piti mennä toiselle." Miten ne saa sitten uskomaan jos pystyn joku päivä seisomaan ilman jotain tukea?
Lastenkodissa minäkin asuin jonkin aikaa ennen sijaiskotiin pääsyä ja täytyy kyllä näin jälkeenpäin sanoa, että ne ihmiset osaavat asiansa. Minulla oli tosi turvallinen olo heti eka päivästä enkä kokenut mitään tarvetta kokeilla "uusi avartuneita rajoja"..
Jos olisin uskovainen, siunaisin joka päivä sitä opettajaa, joka minua uskoi.
Kyllä sitä on varmaan lopun ikää onnellinen tuollaiselle ihmiselle joka ensimmäisenä kuunteli avunhuutosi. Työharjoittelussani näin että lastenkodissa oli hyvät oltavat, ja lapsilla kaikkea sitä mistä ovat vaan voineet unelmoida eläessään rankoissa olosuhteissa. Uskon että sinunkin kohdallasi kaikki menee hyvin, Ja on ihanaa kun kaikesta huolimatta, ihmisten elämänhalu säilyy ja pystyy jakamaan kipeätkin asiat joidenkin ihmisten kanssa :) Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämääsi, ja näin jälkeenpäin ajateltuna, jos tiedät missä kyseinen opettaja asuu, olisi varmaan mukavaa jos ottaisit häneen yhteyttä ja tapaisitte ja saisitte puhuttua. Uskon että se merkitsisi myös hänelle paljon. Ihanaa kesän alkua. :)
Ihan mielettömän hyvä idea!
En olisi itse tullut tuota ikinä ajatelleeksi. Kiitos miljoona kertaa! :):)
Minullakin oli aika rankka lapsuus.
Meillä oli sellainen kulissiperhe ja äitini oli todella narsistinen ja on sitä edelleen.Henkien väkivalta oli kamalaa
minä en mennyt terapiaan enkä hakenut apua kun kouluni terveydenhoitajalta,joka oli äitini hyvä ystävä.
hän oli ammattilainen ja näki tilanteeni selvästi.
Sain oman kodin pääsin pois tilanteestani.
Siitä alkoi pitkä taival johon mahtui paljon itsensä vahingoittamista erimuodoin.Juhlimista, miehiä yms.
Asuin vielä samalla paikkakunnalla kuin äitini.Hän yritti kontrolloida ja alistaa.Olin tosi rikki
sitten muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja tapasin mieheni.
Äitini halusi pitää minuun aina jollain lailla yhteyttettä, mutta katkaisikin sen jos tein jotain väärää. mm. raskaus aikanani.
ei voisi uskoa kuinka äitisuhteenvarjo voi seurata ja viedä elämästä aikaa.
Olen pystynyt sanomaan äidille mitkä asiat minua on lapsuudessa on jäänyt kalvaamaan ja kuinka hukassa olen kun olen äiti.
Nyt olen ylikaksivuotiaan pojan äiti ja tässä minun äitiyteen kasvamisen aikana on ollut oikeita rytinöitä mieleni kanssa enkä kestä äitiäni aina lähettyvilläni. Käyn läpi lapsuuttani ja nään itseni tuossa pojassa. suutun välillä olen antanut tukkapöllyä, mutta siihen on jäänyt. Olen päättänyt, että lapsiani aina rakastan ja kunnioitan. silti on välillä hankalaa ja olen itsekkin miettinyt terapiaa..
kannustaisin sinuakin siihen.
minun elämän perusasiat on kuitenkin kunnossa ja se äitiäni harmittaa kun on aina toivonut minulle pelkää pahaa ja haluaisi sukulaisilleen voivotella miten kamalan epäonnistunut olen.
Lopun elämäni muistan äitini ilmeen kun seisoimme minun oman taloni pihalla.Voi sitä kateutta! Minulla on perhe, olen mukava äiti,kaunis koti,rakastava mies ja ammatti(sen opiskelu minullekin vaikeaa)
mutta uskoa minua,paras teko itsellesi on, että alat rakastaa itseäsi,olet ihana, lämmin ihminen,kaiken hyvyänarvoinen!! Eteenpäin menenminen, terapia on tie uuteen elämään.
Tee se vaikka uhallasi äidillesi,näytä, että pärjäät ja panet stopin hänellekin.
sinunkin elämäsi näyttää päivä päivältä paremmalta.
minäkin haluaisin pienen tytön, että voisin katkaista tämän sukupolvien kestävän simputuksen.
kaikkea hyvää sinulla ja voimia
Ihanaa, että joku on saanut elämänsä järjestykseen. Toivottavasti saat sen pikkuisen tytön, osaat varmasti tehdä hänen elämästään onnellisen, kun olet nähnyt sen nurjan puolen.
:)
Kateellinen vaan voin olla, koska en ole saanut itseäni vielä menemään lääkäriin.
En ole lukenut muiden vastauksia sinulle, joten tässä saattaa tulla toistoa, mutta jätin tarkoituksella lukematta muiden vastaukset. En ala sinua säälittelemään, säälin pikemminkin sairasta mutsiasi. Hänellä ne todelliset ongelmat ovat, Sinä ja Siskosi olette ihan Voittajia tässä asiassa. Jumalauta, te ette anna sen naisen pilata loppua elämäänne! Menet hakemaan apua. Pääset taatusti terapiaan. Missä asut? Menet vaikka päivystykseen ja sanot että nyt riitti!
Minä itse olen kokenut lapsuudessani asioita, joista kärsin oikeastaan vasta nyt. Ei aikaakaan, kun mut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan ja tärisevänä ja sekaisin sain lähetteen psykiatrian päivystykseen, jossa mut otti vastaan aivan ihana hoitaja. Olin päivystyksessä pari tuntia ja pääsin kotiin lääkereseptin kanssa (masennus) ja sain lähetteen psykiatrian polille missä mulle tehdään hoitosuunnitelma. Terapiaa, lääkitystä.
Mulla on itselläni lapsia ja heidän takiaan teen mitä tahansa että pysyn kunnossa ja voin olla heille hyvä äiti. Kieltämättä sydämeni itki kun luin tekstiäsi, minulla on samanikäisiä lapsia kun kerroit itse olleesi kun sait ensimmäisen kerran turpiisi.
Mutta tiedätkö mitä? Älä anna äidillesi sitä nautintoa, että sun elämäsi menee ihan perseelleen hänen tekojesi takia. Sä olet VAHVA nainen, joka selviää tästä vielä ja hei, mä olen satavarma että susta tulisi mitä parhain äiti lapsillesi. Älä jätä heitä tekemättä siksi että pelkäät lyöväsi tms heitä. Et varmastikaan sellaista tekisi omillesi kun tiedät mitä olet itse joutunut kokemaan.
Nyt kipinkapin sinne lääkäriin ja aloitat itsesi hoitamisen oikein kunnolla. Sä olet jo hyvässä vauhdissa kun tänne kirjoitit.
PS. Kato tota auringonpaistetta :)
Kiitos rohkaisevista sanoista. :)
Niin moni on jo kehottanut "menemään hoitoon", että alan pikkuhiljaa uskoa, että sinne on mentävä, satoi tai paistoi.
Mielestäni terapiassa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin, jos siihen on todellista syytä, se on varmaan häpeällisempää, että ei hae apua, kuin jos hakee.
Järkyttävä kirjoitus, luin sen kahteen kertaan läpi. Ensinnäkin, olet lahjakas kirjoittaja, todella selkeätä tekstiä! Oletko ajatellut jakaa tarinaasi Tosielämää-lehdessä? Siitä olisi apua toisille ja varmasti sinulle itsellesikin! Mietithän asiaa?
Toiseksi. Et ole missään tapauksessa epäonnistunut yksilö. Olet vahva, luova, oman arvosi tunteva, syvällinen nuori nainen! Sinä et voinut valita äitiäsi. Minulla on myös ollut vaikea äitisuhde ja on edelleenkin. Ethän anna äidillesi valtaa tuhota loppuelämääsi, lapsuutesi hän ehti jo tuhoamaan.
Ajattelin, että kun osaat kirjoittaa niin kirjoita Tukinettiin (www.tukinet.fi)! Sieltä sinulla on mahdollisuus saada oma tukihenkilö, jonka kanssa purkaa asiaa.
Voimia ja kirjoittelethan, mitä sinulle kuuluu?
En tiennytkään että tuommoinen paikka on olemassa.
Ehkä jonain päivänä menen sinnekin itseäni purkamaan :)
Hei aloittaja,
tarinasi kuulostaa tosi rankalta, paljon rankemmalta, kuin omani, joka johti siihen, että olin 30-vuotiaana ihmisraunio.
Minä sain nostettua itseni ylös kognitiivisessa psykoterapiassa. Se pelasti elämäni.
Nyt 37-vuotiaana olen asiantuntijatehtävissä julkisella sektorilla ja vasta viimeisen parin vuoden aikana olen voinut todella alkaa elää omaa elämääni. Loput elämästäni aion elää kuitenkin juuri niin, kuin itse haluan ja olla onnellinen kaikesta siitä mitä minulla on: surin terapiassa suruni kaikista niistä asioista, joita en saanut ja joita en voi saada.
Toivottavasti löydät itsestäsi sen verran voimaa, että jaksat etsiä itsellesi sopivan psykoterapeutin, koska oman pitkän terapian käyminen kannattaa: se on satsaus omaan itseesi ja siihen, että voit alkaa tehdä elämästäsi sellaista, kuin haluat sen olevan.
Onnea matkaasi!
Sen verran vielä, että jos olet kiinnostunut pitkästä psykoterapiasta, niin tässä terapeuttien yhteystietoja.
Kognitiiviset terapeutit:
http://www.kognitiivinenpsykoterapia.fi/?page_id=339
Psykodynaamisia terapeutteja:
http://www.therapeia-saatio.fi/psykoterapianeuvonta_ja_psykoter/psykoterapeutteja_jotka_voivat_o/
Käytännössä terapian aloittaminen menee suunnilleen näin:
1. käyt psykiatrilla (julkinen tai yksityinen tai koulu/työterveyshuolto), joka kirjoittaa sinulle B-lausunnon Kelaa varten
2. etsit sopivan terapeutin
3. haet Kelalta tukea psykoterapiaan (noin puolet terapiakuluista)
4. aloitat terapian
5. voit saada Kelalta tukea max 3 vuotta