Kirjoitan tilanteestani tänne, sillä jotain seelkeyttä minun on saatava ajatuksiini... On kuin olisin unessa. Tämä tilanne on täysin A-B-S-U-R-D-I.
Olen siis mennyt naimisiin äskettäin. Ennen avioliittoa seurustelimme 4 vuotta ja asuimme pitkään onnellisesti avoliitossa. Suhteemme on ollut hyvin myrskyisä, johtuen monista syistä - mutta pääosin siitä, että tämä on mieheni ensimmäinen vakava suhde ja hän on joutunut opettelemaan alusta pitäen parisuhteen pelisäännöt ja sitoutumisen merkityksen. Olemme kuitenkin kumpikin melkein 30.
Suhteeseemme on mahtunut ylä- ja alamäkiä, kuitenkin niin että niitä ylämäkiä on ollut enemmän... Kaksi vuotta sitten mies epäröi suhteessamme ja halusi pitää tauon; olimmekin 3 kuukautta erossa, jonka aikana mies varmistui tunteistaan ja vannoi haluavansa elää vain minun kanssani. Olemme käyneet läpi taloudelliset kriisit, vakavan sairastumisen, työttömyyden, keskenmenon, asunnonoston ja remontin, läheisen kuoleman ja mitä nyt ihmisellä voi kriisejä ollakaan. Nyt kuitenkin suhteemme on ollut rauhallinen ja seesteinen jo 1,5 vuotta, minkä vuoksi koimmekin yhteisymmärryksessä avioliiton oikeaksi ratkaisuksi. Puhumme paljon, hellimme toisiamme, kaikki on ollut niin hyvin kuin ihmissuhteessa vain voi olla...
No, maanantaina mies pudotti pommin: hän haluaa asumuseron. Hänen kuulemma täytyy saada itsekseen miettiä, "onko hänellä resursseja elää kanssani". Tämä tapahtui siis 3 kuukautta häiden jälkeen, kuukausi häämatkasta. Minulla ei ollut näistä ajatuksista aavistustakaan, sillä hän ei ollut antanut minkäänlaista merkkiä tilanteesta... Minä olen ollut onnellinen ja minun mielestäni asiamme ovat olleet hyvin. Mutta mieheni mielestä suhteemme on kuukaudessa mennyt niin pahasti solmuun, että hän ei näe mitään muuta vaihtoehtoa.
Olen itkenyt, olen huutanut, olen järkiintynyt ja puhunut, puhunut, koettanut ymmärtää, ehdottanut eri ratkaisuja: avioliittoterapeuttia, yksilöterapiaa, lomaa, mitä tahansa... Mikään ei käy ja mies sanoo menettäneensä uskonsa siihen, että tätä voisi selvittää yhdessä puhumalla.
En saa nukuttua, enkä syötyä. Hiljalleen shokki alkaa laantua, mutta en voi mitenkään käsittää tätä ratkaisua... Sen voin käsittää, että jos tosiaankin toisen mielestä suhteessa/minussa on ongelmia ja olen valmis ne kohtaamaan ja selvittämään. Mutta sitä en voi käsittää, että miten kuukaudessa kaikki usko, toivo ja rakkaus voi hävitä...? Sillä olimme kuin vastarakastuneet häämatkallamme ja silloin vielä mies oli niin vilpittömän onnellinen kanssani.
Ja vielä: tilanteeseen ei liity pettämistä tai muitakaan ylilyöntejä. Olen ollut omasta mielestäni ihan normaali tuore rouva: käynyt töissä, puuhastellut kotona, tukenut miestäni, halunnut seksiä, hellinyt, laittanut ruokaa... Ainoa ero käytöksessäni aiempaan on ollut se, että perheenjäsenilläni on ollut viimeaikoina vaikeaa (sisareni sairastui) ja olen auttanut heitä, niinkuin perheenjäsenet nyt auttavat, mutta yhteisymmärryksesssä mieheni kanssa ja hänen tuellaan. Nyt kuulemma yksi suuri ongelma on juuri tämä haluni auttaa läheisiäni. Miksi siitä ei ole voinut puhua aiemmin? Minä olisin valmis ymmärtämään jopa tämän ja tekemään asian kanssa vaadittavat kompromissit, mutta ei... Se ei kuulemma auta enää.
En voi käsittää. Minä tein avioliittolupaukseni vakaasta tahdosta ja harkiten. Ero ei edes käynyt mahdollisuutena mielessäni, sillä käsitykseni avioliitosta on hyvin konservatiivinen. Rakastan myös miestäni hyvin syvästi ja siksi tämä tekee kipeää.
Mitä voin tehdä? Mitä ihmettä tapahtuu? Olenko tosiaankin ollut niin sokea ja tyhmä, että olen kuvitellut jotain, mitä ei ole olemassa? Miten tällaisesta voi selvitä? Miten tätä voi edes käsittää?!!! Olenko vain tulossa hulluksi ja menettänyt todellisuudentajuni vai onko mieheni tullut hulluksi ja menettänyt omansa?
Olen siis mennyt naimisiin äskettäin. Ennen avioliittoa seurustelimme 4 vuotta ja asuimme pitkään onnellisesti avoliitossa. Suhteemme on ollut hyvin myrskyisä, johtuen monista syistä - mutta pääosin siitä, että tämä on mieheni ensimmäinen vakava suhde ja hän on joutunut opettelemaan alusta pitäen parisuhteen pelisäännöt ja sitoutumisen merkityksen. Olemme kuitenkin kumpikin melkein 30.
Suhteeseemme on mahtunut ylä- ja alamäkiä, kuitenkin niin että niitä ylämäkiä on ollut enemmän... Kaksi vuotta sitten mies epäröi suhteessamme ja halusi pitää tauon; olimmekin 3 kuukautta erossa, jonka aikana mies varmistui tunteistaan ja vannoi haluavansa elää vain minun kanssani. Olemme käyneet läpi taloudelliset kriisit, vakavan sairastumisen, työttömyyden, keskenmenon, asunnonoston ja remontin, läheisen kuoleman ja mitä nyt ihmisellä voi kriisejä ollakaan. Nyt kuitenkin suhteemme on ollut rauhallinen ja seesteinen jo 1,5 vuotta, minkä vuoksi koimmekin yhteisymmärryksessä avioliiton oikeaksi ratkaisuksi. Puhumme paljon, hellimme toisiamme, kaikki on ollut niin hyvin kuin ihmissuhteessa vain voi olla...
No, maanantaina mies pudotti pommin: hän haluaa asumuseron. Hänen kuulemma täytyy saada itsekseen miettiä, "onko hänellä resursseja elää kanssani". Tämä tapahtui siis 3 kuukautta häiden jälkeen, kuukausi häämatkasta. Minulla ei ollut näistä ajatuksista aavistustakaan, sillä hän ei ollut antanut minkäänlaista merkkiä tilanteesta... Minä olen ollut onnellinen ja minun mielestäni asiamme ovat olleet hyvin. Mutta mieheni mielestä suhteemme on kuukaudessa mennyt niin pahasti solmuun, että hän ei näe mitään muuta vaihtoehtoa.
Olen itkenyt, olen huutanut, olen järkiintynyt ja puhunut, puhunut, koettanut ymmärtää, ehdottanut eri ratkaisuja: avioliittoterapeuttia, yksilöterapiaa, lomaa, mitä tahansa... Mikään ei käy ja mies sanoo menettäneensä uskonsa siihen, että tätä voisi selvittää yhdessä puhumalla.
En saa nukuttua, enkä syötyä. Hiljalleen shokki alkaa laantua, mutta en voi mitenkään käsittää tätä ratkaisua... Sen voin käsittää, että jos tosiaankin toisen mielestä suhteessa/minussa on ongelmia ja olen valmis ne kohtaamaan ja selvittämään. Mutta sitä en voi käsittää, että miten kuukaudessa kaikki usko, toivo ja rakkaus voi hävitä...? Sillä olimme kuin vastarakastuneet häämatkallamme ja silloin vielä mies oli niin vilpittömän onnellinen kanssani.
Ja vielä: tilanteeseen ei liity pettämistä tai muitakaan ylilyöntejä. Olen ollut omasta mielestäni ihan normaali tuore rouva: käynyt töissä, puuhastellut kotona, tukenut miestäni, halunnut seksiä, hellinyt, laittanut ruokaa... Ainoa ero käytöksessäni aiempaan on ollut se, että perheenjäsenilläni on ollut viimeaikoina vaikeaa (sisareni sairastui) ja olen auttanut heitä, niinkuin perheenjäsenet nyt auttavat, mutta yhteisymmärryksesssä mieheni kanssa ja hänen tuellaan. Nyt kuulemma yksi suuri ongelma on juuri tämä haluni auttaa läheisiäni. Miksi siitä ei ole voinut puhua aiemmin? Minä olisin valmis ymmärtämään jopa tämän ja tekemään asian kanssa vaadittavat kompromissit, mutta ei... Se ei kuulemma auta enää.
En voi käsittää. Minä tein avioliittolupaukseni vakaasta tahdosta ja harkiten. Ero ei edes käynyt mahdollisuutena mielessäni, sillä käsitykseni avioliitosta on hyvin konservatiivinen. Rakastan myös miestäni hyvin syvästi ja siksi tämä tekee kipeää.
Mitä voin tehdä? Mitä ihmettä tapahtuu? Olenko tosiaankin ollut niin sokea ja tyhmä, että olen kuvitellut jotain, mitä ei ole olemassa? Miten tällaisesta voi selvitä? Miten tätä voi edes käsittää?!!! Olenko vain tulossa hulluksi ja menettänyt todellisuudentajuni vai onko mieheni tullut hulluksi ja menettänyt omansa?
Vastaukset 52
Vanhimmat
3 kk aikana, Ymmärrä ny miehille ei kaikki käy!
...joko hyvin nuori tai täysin sisälukutaidoton.
Kuten kirjoituksessani sanoin, en ole itse kokenut käytökseni muuttuneen, mutta jos mieheni mielestä se on muuttunut, niin voin sen ymmärtää ja hyväksyä. Mutta sitä en ymmärrä ja hyväksy, että tässä tilanteessa ero on ainoa vaihtoehto.
Ja mieheni ei ole ollut mikään "statisti", enkä minä ole tosiaankaan mikään pirttihirmu. Asiat on hoidettu aina yhteisymmärryksessä ja neuvotellen. Olen ennemminkin myöntyväinen ja kiltti(liiankin?) kuin mikään päällepäsmäri.
Jos miehelle ei jokin asia käy, niin aikuisen ihmisen pitäisi osata sanoa se. Mistään sellaisesta ei ole ollut kysymys, mistä en olisi avioliittoni ja mieheni vuoksi valmis luopumaan.
kannustusta petetylle ihmiselle?Taidat olla joku naisen jymäyttämä reppanamies..
Älä syyllistä itseäsi. Jos olet mielestäsi toiminut oikein ja itseäsi tyydyttävällä tavalla, kaikki on sinun kohdaltasi ok. Miehelläsi on ilmeisesti joku kriisi tms. ja vain hän voi sen selvittää. Jos hän näkee eron oikeaksi vaihtoehdoksi kohdalleen, anna hänen mennä ja jatka itse elämääsi. Haluatko todella puolisoksesi (loppuelämäksesi) miehen joka luovuttaa noin vähällä tai on suunnattoman itsekäs ja elää vain itselleen?
"itseäsi tyydyttävällä tavalla" Voi vittu mistä teitä sikiää.....moldoviastako?
vapaaehtoistyö sopinee sinulle...
Teineille on ihan omat sivustonsa ja palstansa. Ymmärrän, että aikuisten maailma kiinnostaa mutta kasvahan vielä ennekuin jakelet lapsellisia kommenttejasi!
mene tekemään läksyt ensin ennen kuin tulet koneelle!
AVIOliitto sai miehen tuntemaan itsensä ahdistetuksi. Haluaa vapautensa takaisin. Ehkä voitte vielä jatkaa myöhemmin AVOliitossa?
...NIIN SILLOIN SUHDE EI TOIMI.ei sitä kannata ruveta säätään et yhteen--erilleen---yhteen ja taas erilleen.Ukkoja on maailmassa monta ja parempia tulee tyrkylle ja varmasti!Tietty jos palaa yhteen ni eka kuukausi voi olla taas ihanaa mut PAM!ja arki taas edessä.
sulla ei taida olla mitään käsitystä rakkaudesta tai iokeesta parisuhteesta.... toista voi rakastaa vaikka tapahtuis mitä!!!!!!!!!!
kyllä mää oon tommosta menoo seuraillu 2 siskon suhteissa.Loppu tulos on ollu lopullinen ero.Ei väkisin kannata yrittää.Ja ite oon kyllä naimisissa.Kannattaa pitää huolta ettei itteensä vaan satuta.Niin se vaan on että mielipiteitä on monia.
Ei kai se pelkkä siviilisäädyn muuttaminen tätä aiheuttanut! Kyllä syy on jossain muualla ja se ei poistu vaikka vaihdettas avioliitto avoliitoksi.
Mies kuvitteli yhteiselon jollakin tavalla vakiintuvan tai korjaantuvan virallisen vihkimisen avulla.
Kun mikään ei muuttunutkaan, turhautuminen iski...
Toisaalta mies tuntee itsensä hyväksikäytetyksi, kun vaimo on saavuttanut tavoitteensa, voi unohtaa miehensä ja keskittyä läheisiinsä...
kyllä on mieheltä pikkumaista loukaantua tai suuttua tai mitä vaan, siitä et vaimo tukee perhettään!!! Kun se kummankin oma perhe on osa sitä elämää!!
taitaa miehesi olla. Tällaisia miehiä on paljon, eivät itsekään tiedä mitä haluavat, yhtenä päivänä haluavat sitä ja toisena se ei ollutkaan hyvä. Ehkä olisi parempi antaa miehen mennä ja etsiä parempi. Ajattele itseäsi, millaista elämäsi tulisi olemaan miehen kanssa, jolla ailahtelee mieliala noin? Myös tuo, että olet auttanut sisartasi tuntuu häiritsevän häntä, itsekäs paskiainen, sanon minä. Vaikuttaa siltä, että hänen mielestä sinun tulisi uhrautua hänen eteensä eikä muuta elämää saisi sinulla olla. Jos nyt miehesi lähtee, älä tee sitä virhettä että ottaisit puolen vuoden kuluttua hänet takaisin, sama homma jatkuu taas...
Itsekin elänyt miehen kanssa, jolla mieliala vaihteli vähän väliä, mikään ei ollut hyvä koskaan. Minulla ei saanut olla ystäviä eikä muuta elämää, aina piti olla valmiina kuuntelemaan ja lohduttamaan häntä kun hän niin halusi. Onneksi tulin järkiini ja lähdin.
Yritä jaksaa ja onnea tulevaisuudelle!
olen itse menossa naimisiin heinäkuussa ja kauhistin kun luin juttusi.... eihän noin voi käydä tosielämässä, mutta valitettavasti olen muissa asioissa joutunut huomaamaan että ihminen ei ole mikään kone jonka tunteita pystyy säätelemään napista painamalla.
haluaisin kuitenkin sanoa että toivon teidän pystyvän selvittämään asiat, mikään ei voita oikeaa rakkautta.. älä päästä irti ja koita tehdä töitä sinulle tärkeiden ja rakkaiden asioiden ja ihmisten eteen...
"Olen siis mennyt naimisiin äskettäin".
"Minä olen ollut onnellinen ja minun mielestäni asiamme ovat olleet hyvin."
"Minä tein avioliittolupaukseni vakaasta tahdosta ja harkiten."
Eli sä pärjäät varmasti ja selviit tosta. Mutta kannattaa opetella me-muotoa kun seuraavan kerran harkitsee parisuhdetta.
Laskepa ihan huviksesi, kuinka monta kertaa viestissäni käytin "me"-muotoa. En tietenkään voi puhua suhteemme onnellisuuden tasosta tai avioliittolupauksen perusteista muuta kuin omasta puolestani - etenkin, kun toinen ei selvästikään ole ajatellut asioista samalla tavalla.
Mistä ihmeestä teitä sikiää?
Nämä tapa-kyynikot, jotka täällä auliisti jakelevat "neuvojaan" ovat netissä kroonisesti riekkuvia plösöjä pulla-mössöjä. Ei ole elämässä muuta hohtoa, kuin v****illa muille, aina kun siihen on vain pienikin tilaisuus. Kaiket päivät istutaan päätteen ääressä, ja toivotaan, että löytyisi sopiva "uhri".
Ikävä totuus on myös, että aito myötätunto on katoava luonnonvara.
Suomalainen tapa "neuvoa" on että jompi kumpi tuomitaan... auttaminen menee saman teorian alle. Ero tilanteessani kaikki auttaminen oli mieheni tai minun toimintani tuomitsemista. Koskaan ei kukaan kysy "oletko ajatellut että..?" tai "mietippä tätä ajatusta.." en halunnut kenenkään MIELIPITEITÄ liitostani tai miehestäni vaan ajatuksia mitä olisin voinut kelata. Niin maassa kuitenkin toimitaan että ihmiset tuomitaan esim. alkoholista, rahan käytöstä, käyttäytymisestä yms ennen kuin kysytään että voisinko auttaa..miks asiat näin??
Kiitos kun kävit luonnehtimassa itsesi! Nyt tiedämme mistä niitä sikiää :).
Kumma ettei saa mielipidettään sanoa, sanahan on vapaa. Pitäisi siis sanoa: olipa tyhmä mies, teki kyllä törkeesti, sen pitäs tulla takaisin ja jatkaa elämäänsä missä ei ilmiselvästi ollut onnellinen, uhrautua että toinen osapuoli saisi olla tyytyväinen. Hyvä että sanoo suoraan ja häipyy liitosta missä ei ole onnellinen, sen sijaan että tekee tarpeeksi ahdistuessaan esimerkiksi itsarin, niinkin on käynyt.
...otsikolla "yksipuolinen avioliitto" kirjoittava henkilö.
Sillä jos olet, väität siis samalla, että kun joku ihminen sanoo:
"olen onnellinen avioliitossani"
niin sinä näet punaista, koska näin ei saa missään nimessä sanoa, kun voi olla mahdollista, että samaan aikaan sitä toista osapuolta v*****aa.
Samoin, jos henkilö myöntää menneensä tosissaan avioliittoon, niin sinä väität, että tällaista ei saa tapahtua, koska sitä toista osapuolta voi alttarilla v*****aa.
Eli sana MINÄ on syytä jättää suomen kielestä pois, ettei SINUA alkaisi vain liiaksi v*****aa.
Olet kyllä huvittavin tapaus mihin olen tähän mennessä törmännyt täällä :):):)
(ja totta puhuakseni, olen VARMA että olet tuon ed. mainitun otsikon alla kirjoittava henkilö)
Sun argumentit on sen verran outoja et mun on pakko esittää kysymys:
ajatellaan et ap olis käyttäny me-muotoa.
Lopputulos olis ollu ihan sama: sä olisit sanonu sillon vaan vähän eri sanoin, mut saman asian, eli sunnilleen näin:
"mitä sä käytät me-muotoa, puhu vaan omasta puolestas, ei sun miehes susta välittäny"
Eli tajuutko pointin?
Sun pelle-logiikallasi ei oo kauheesti käyttöö, sory vaan:)
Näitä riittää: ei tiedetä mitä halutaan; ei ymmärretä, että toisellakin on tunteet; ei oteta vastuuta tilanteesta.
Et varmasti ole ainoa, jolle näin on käynyt (jos tämä nyt yhtään lohduttaa).
Jos saisin itse sanoa, noin ihan yleisesti, mikä on nykyihmisen suurin ongelma, sanoisin näin: Ei ole hajuakaan, mitä halutaan elämässä. Kuvitellaan, että voidaan tehdä suuria, sitovia päätöksiä (kuten avioliitto), ja sitten lipsua niistä, kun itsestä siltä tuntuu. Ja sitten panna vielä kaiken päälle pää pensaaseen, ettei takuulla tarvitse kohdata sen vastapuolen pettymystä ja surua.
Tsemppiä sinulle!
Kannattaa huonioida että kun/jos kirjoittaa nettipalstalle ongelmistaan ja vastoinkäymisistään niin on ilmiselvää että mielipiteitä on yhtä monta kuin lukijoitakin.
On aivan lapsellista sitten hämmästellä ja leikkiä yllättyneen loukkaantunutta jos ei vastaukset oli juuri sitä omaa ajatusmaailmaa tukevia. Naurettavinta on alkaa sättimään eri kommentoijia tyyliin "mistä noita sikiää".
Siis älkää nyt isot ihmiset viitsikö.
aina kun itselle sopii.
Katsopa viestiä, johon "mistä näitä sikiää" vastaa.
Mieti sitten uudelleen tätä ihmisten "järkevyttä", ja etenkin tilanteen ja luetun tajua.
Edelleen: vaikka olisi mitä mieltä mileipiteessään, on naurettavaa ja lapsellista jonkun npstaa otsensä tuomariksi joka alkaa sättimään jotain. Yleensä täällä nuo aloiteksetkin kun suurerlta osin on provoja. Harva tulee ensiksi nettipalstalle toitottamaan jos mies häipsii 3 kuukauden jälkeen avioliitosta :).
Sinäpä se olet sitten mukava ja symppis tyyppi :)
Luepa oma viestisi, ja mieti sitten, kuka on mitäkin, kuka sättii jne. Asennttasi kuvaa yksi sana: kyyninen (jokainen viesti on sinulle vain provo - eli ryhdyt siis vielä tuomariksi...)
Kirjoitit mielestäni erittäin kypsästi ja tasapainoisen oloisesti. Siksi ei mielestäni ainakaan viimeinen epäilyksesi, että olisit tullut hulluksi häiden jälkeen, tuskin on syynä miehesi yllättävään vetoon. Sitä, onko miehesi ihan balanssissa on vaikea sanoa.
Olette kokeneet yhdessä aikamoisia juttuja - ja vieläpä monta ! Jollekin toiselle parille jo yksikin noista olisi voinut olla liikaa. Te olette kuitenkin selvinneet ja pysytelleet yksissä. Muistele noita kriisikohtia suhteessanne. Mikä teidät silloin sai puhaltamaan yhteen hiileen ? Rakkaus tietenkin loppuviimeksi, mutta tarkoitan nyt konkreettisemmin. Löytyisikö sieltä se teidän taisteluhenki. Voisitteko mennä eteenpäin ajatuksella "Muustakin on selvitty, tästäkin jumalauta selvitään!"
Tietysti ihmetyttää, että tuollaisen historian jälkeen, miehesi yhtäkkiä tarvitsee "taas" miettimisaikaa. Kuten kirjoititkin, hänhän on jo asian vähintään kertaalleen valmiiksi miettinyt. Kerroit, että olet valmis tekemään kompromisseja suhteen eteen. Onko miehesi valmis samaan ? Entä, jos ongelma onkin siinä, että olet liian joustava ? Jos miehesi haluaakin sinulta jämptimpää otetta ? Siksi häntä ärsyttänee myös ainainen auttamisvalmiutesi sukulaisten ja ystävien suhteen. Toki pienestä ärsyyntymisestä on sentään vielä pitkä matka eroon, varsinkin kun naimisiinkin olette ehtineet.
Tämä nyt on kaikki vain villiä arvailua ja vastaus on vain äijälläsi. Toivon todella, että saatte tämänkin asian ratkeamaan onnellisesti. Mutta kun aiheesta keskustelette seuraavan kerran, tee selväksi miehellesi, että tällainen poukkoilu tulevaisuudessa ei käy laatuun. Miettiköön nyt erittäin tarkasti, mitä haluaa. Mutta ratkaisun (olipa se mikä hyvänsä) jälkeen ei mielestäni teidän tapauksessanne ole enää paluuta entiseen. Eli jos päätätte pysyä yhdessä ja miehesi 3 kk päästä tarvitsee jälleen tilaa, niin kerro, että sitten hän saa tilansa lopullisesti. Jos tulevaisuudessa saatte perheenne kasvaa, moinen soutaaminen ja huopaaminen ei vain onnistu.
Samoin, jos mies haluaa nyt mennä erossa loppuun asti, niin sinun kannaltasi on parasta, että se tehdään ja reippaasti kamat eri osoitteisiin ja toipuminen alkuun.
Toivon sulle jaksamista.
Asia on nyt niin, että miehesi ei ole koskaan ollut varma, haluaako viettää loppu elämänsä sinun kanssasi, koska olet hänen 1. vakava suhteensa! Todennäköisesti hänellä on kajastellut mielessä koko ajan haave toisista naisista, muttei ole koskaan uskaltanut hylätä tuttua ja turvallista parisuhdettaan, vaikka mieli tekisi.
Nyt kun menitte naimisiin takaportti loksahti lopullisesti kiinni ja miehesi ahdistui. Nyt hän olisi lukittuna loppu ikänsä sinuun, eikä hän ole siihen haluakas! Asia materialisoitui hänen mielessään vasta nyt mentyänne naimisiin.
Tiedän, mille sinusta tuntuu. Oma avioliittoni kariutui alle 2 vuodessa. 7 vuoden seurusteluaikana oli rajuja vastoinkäymisiä, mutta niistä selvittiin ja kaikki meni hyvin. Avioliitton astuessa kaikki oli vakaalla pohjalla tai niin minä luulin. Avioliittomme ei kestänyt ensimmäistäkään vastamäkeä. Ex-vaimoni hyppäsi heti vieraisiin ja aloitti suhteen, kun liittoomme tuli ensimmäinen, mielestäni helposti korjattava ryppy. Homma oli sillä selvä. Exällä oli toki ollut suhteita ennen minuakin, joten siinä mielessä tilanne on eri kuin miehelläsi.
On surullista, että ihmiset tajuavat olevansa väärän ihmisen kanssa vasta pakon edessä. Suuta ei saada auki ja toisen annetaan elää tietämättään valheessa.
Miehestäsi ei tule sinulle enää miestä. Olen siitä varma.
No tekstistäsi olen saanut sen käsityksen että onkohan ollut niin että miehesi ei "uskaltanut" kieltäytya avioliitosta.Saattoi miehelle tulla ahdistus nytten...vai onko joku toinen kuviossa mukana kun tuolleen töksäytti?itelläni kävi niin että tuli toinen mies kuvioihin(eroo oon halunnut puolet siitä ajasta kun yhdessä on oltu)ja se tuli!mitta täyteen ja yks sunnuntai vaan sanoin et nyt riittää!mitta tuli täyteen minulla.Noin on miehellesikin voinu käydä...on suunnitellut eroa mutta ei ole uskaltanu ja tyytynyt vaan olemaan kanssasi.Outoo on vaan siinä että miehesi tuli takaisin...Oliko sillon toinen nainen kyseessä?jos se on lempannut ni sit yleensä on hyvä vanhan luo palata.Mutta miehiä on paljon tässä maailmassa että ei muuta kun nokka pystyyn ja näytä ukollesi että tästä se lähtee ja tämän olet menettänyt!Voimia sinulle!:)
Täällä on kyllä tullut aika kummallisia vastauksia muutama, itsekin ihan kauhuissani luin, mitä ihmiset ajattelee. Niin se vaan on, että ihmisiä on kauhean erilaisia ja monet ei yksinkertaisesti osaa ajatella.
Oma käsitykseni avioliitosta on täysin samanlainen kuin sinulla.
Miehesi haluaa ehkä miettiä jne. mutta mielestäni miettimiset olisi tosiaan pitänyt tehdä ennen avioliittoa.
En pysty ymmärtämään, mitä miehesi ajattelee. Olette varmaan jo keskustelleetkin asiasta, mutta voisit pyytää häntä antamaan hyvin selvän syyn, miksi hän haluaa eron. En tosiaan ymmärrä tuota "resursseja" juttuja. Varsinkaan, jos käyttäytymisesi ei ole muuttunut häiden jälkeen.
Häät ovat iso juttu, ja naimisiin mennessä luvataan itsensä sille toiselle ihmiselle koko loppuelämäksi, EI sen jälkeen yksinkertaisesti VOI alkaa miettimään, että onko tämä se mitä haluan vai ei.
Mä toivon, että miehelläsi tosiaan on vain joku epävarmuus tilanne, mutta jos se eroon asti menee, niin itse en kyllä takaisin ottaisi.
Toivon teille voimia ratkaista tän, miten tahansa se nyt meneekään. Toivottavasti olette molemmat vielä joskus onnellisia, vaikka ette olisikaan enää yhdessä!
Rukoile Jeesusta apuun, Hän on avioliittojen Herra, jos me Hänet pyydämme sydämiimme ja avioliittoihimme.
nimim. kokemusta on jumalan siunaksista.
Vaan mikäli tiedän, ei Jeesuksella ollut kovinkaan paljon kokemusta avioliittosioista. Lienisikö sittenkin parempi kääntyä jonkun muun puoleen.
tietää näistä asioista enenmmän.....
"Hänen kuulemma täytyy saada itsekseen miettiä, "onko hänellä resursseja elää kanssani"."
Jospa hän haluaakin tienaamiensa rahojen hyödyntävän myös häntä, siis tulevaisuudessakin.
Sarjassamme erinomaiset neuvot :):):)
Oletko tullut ajatelleeksi, että tämä ap:n mies ehti olla ensin avoliitossa 4 vuotta, ja sitten 3 kuukautta naimisissa - ja kappas, yht'äkkiä käykin mielessä, että ei ole resursseja. Ja tämähän on tietenkin ihan normaalia, vastuuntuntoisen ihmisen käytöstä, eikö :) Hups, tuli vain vahingossa mentyä naimisiin.
Tämä empatian määrä tässäkin ketjussa ihan häikäisee :)
P.S. Ja tämä sana "resurssi" ei edes välttämättä tarkoita maallista mammonaa... kävikö edes mielessä.
Oletko asunut heillä kärpäsenä katossa kun noin hyvin asian tiedät? Et ole kuullut miehen näkemystä asioihin lainkaan! Silti toki pystyt antamaan FAKTA-lausuntoja....
todellakin.Hirveää tuskaa joudut nyt kokemaan,koska miehesi pudotti "ylläripommin".Koin itse aikoinaan vastaavaa,tosin sillä erotuksella,että otin niitä shokkiuutisia vastaan useasti..oltiin kuin vuoristoradassa-yhteen erilleen,yhteen erilleen..Vaikea on tosiaan käsittää tuota miehesi käytöstä.Jos kuviossa ei kerran ole kolmatta osapuolta,olisiko yksinkertaisesti kysymys hänen kohdallaan epävakaasta psyykestä,kypsymättömyydestä joka ilmenee ailahtelevuutena ja epäluotettavuutena?Oliko hänen sisimmässään kuitenkin jotain epävarmuutta tai epäilystä,kun menitte naimisiin..Kusipäinen temppu(ja mies),ei voi muuta sanoa.Toivon sinulle voimia tuskasi keskellä;älä jää yksin.
Olen pahoillani, että olet joutunut tällaisen tilanteen eteen. Olen kuitenkin aivan varma siitä, että oli miehesi ratkaisun taustalla mitä tahansa ja mihin lopulta päädyttekin, sinä selviydyt tilanteesta vahvempana ja onnellisempana.
Ehkä miehesi päätöksen takana on jotakin hänen menneisyydestään, ehkä juuri se, että olet hänen eka vakava suhteensa. Tai sitten kyse on, simppelisti, vain yhdestä kokemuksesta, joka teidän tiellenne on tullut, jotta teistä tulee juuri sellaisia ihmisiä, joista teidän on määrä tulla.
Toivon sinulle sisua uskoa itseesi, voimaa ja rohkeutta. Minusta on hienoa, että autat läheisiäsi. Älä unohda itseäsikään! Ehkä John Gray kirja Saat Mitä Haluat ja Haluat Mitä Sinulla Jo On (titteli sinnepäin)tarjoaisi lohtua tilanteessasi. Kun menet kirjastoon, vilkaise se huviksesi.
Monenmoista pommia on pudonnut ystävien, työkavereiden - ja omaankin - liittoihin vuosien varrella. Oman pommin sain kymmenen vuotta sitten. Kävin terapiassa pari vuotta, sain sieltä hienosti eväitä loppuelämää ajatellen. Suosittelen sinullekin. Kun sitä minulle ehdotettiin, olin ehdottomasti vastaan-enhän minä sitä pommia aiheuttanut, järkevä ja työssäkäyvä ihminen. Terapeutti vain sanoi rauhallisesti, että se joka asioita pohtii ja niitä mielessään pyörittelee hyötyy terapiasta. Miestäsi on sinne vaikea saada vastoin tahtoaan. Exäni kävi muutaman kerran mutta homma hiipui hiljalleen. Erosimme vuoden kuluttua pommista, vaikka alun alkaen halusin tietysti säilyttää liiton.
hei!
Mulle kävi samoin kuin miehellesi vaikka olen nainen. Eli avioliitto oli miehen juttu eikä mun ja minä en kokenut miestäni yhtään miehekseni. Ahdistuin ja ahdistuin. Miehesi on reipaampi kuin minä sillä meidän avioliitto kesti 1vuosi ja 3 kuukautta. Suhteessa pitää kummankin kokea olonsa hyväksi. Jos ahdistaa parempi erota tietysti olisi parempi ettei alkaisi koko juttuun mutta se on inhimillistä.
Elittekö pitkään avoliitossa ennen naimisiinmenoa? Miten avioliitto muutti suhteen huonommaksi? Miksi menit naimisiin, vaikka et tuntenut sitä "omaksi jutuksesi"?
Ihan vilpittömästi kysyn. En ymärrä miten avioituminen muutta periaatteessa hyvän suhteen katastrofiksi. Meillä se lisäsi yhteenkuuluvuuden tunnetta, muuten suhde ei muuttunut yhtään mitenkään.
Olen mielenkiinnolla lukenut erilaisia ajatuksia ja näkemyksiä tilanteestamme. Olen edelleenkin hyvin hämmentynyt tilanteesta, mutta hiljalleen palaset alkavat loksahtaa kohdalleen...Lämmin kiitos kaikille kommentoijille (näkökulmasta riippumatta)! Tämä ei todellakaan ollut mikään provo, vaan (onnistunut) yritys saada objektiivista näkökulmaa tilanteeseen, jossa oma käsityskyky ei riitä.
Olen käynyt muutamana päivänä tutulla terapeutilla keskustelemassa omista tunteistani ja hakemassa eväitä tilanteen selvittämiseen. Muutaman päivän rauhoittumisen jälkeen keskusteluyhteys mieheenikin on palannut ja olemme voineet puhua tilanteesta järkevästi; hän on selittänyt oman kantansa ja minä omani ja olemme yrittäneet pohtia erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja... Kysymyshän on siitä, että näkemyksemme eroavat suuresti toisistaan. Miehelläni on ollut kuukauden ajan paha olla suhteessamme ja hän on "hukannut itsensä", mikä on ajanut hänet tähän paniikkiratkaisuun. Hän ei juuri nyt kykene näkemään muuta vaihtoehtoa, mutta päivä päivältä hänen ehdottomuutensa on muuttumassa kärsivällisyydeksi. Eli tällä hetkellä tilanne on se, että hän punkkaa ystävänsä luona, mutta ei aktiivisesti vie asumuseroa eteenpäin, ennenkuin tilanne selviää. Hän ei kuitenkaan halua vielä tulla kotiin, sillä tilanne on yhä avoin hänen mielessään.
Ehdotin hänelle myös yksilöterapiaa ja hän oli siihen myöntyväinen. Sillä mitä enemmän tilanteesta hänen kanssaan keskustelen, sitä selvempää on, että vaikka tähän tilanteeseen on tultu molempien vaikutuksesta, pohjimmiltaan kysymys on hänen epävarmuudestaan, päättämättömyydestään, sisäisistä ongelmista ja opituista käyttäytymismalleista. Nämä ovat sellaisia asioita, että vaikka kuinka muuttaisin omaa käyttäytymistäni ja ajattelutapaani, hänen ongelmiaan minä en voi ratkaista. Keskeinen kysymys on siis se, että onko hän valmis selvittämään tämän kriisin yhdessä minun kanssani vai onko todellakin kaikki usko ja luottamus sopuratkaisuun mennyt... Minä olen tehnyt omat rajani selväksi: niin pitkään kuin asumme saman katon alla, olen valmis taistelemaan ja tekemään kaikkeni tämän suhteen eteen, mutta jos asumusero tulee, se on minulle lopullinen.
Jotkut pohtivat, että liittyykö tämä mieheni resurssien loppuminen taloudellisiin seikkoihin... Voin sanoa, että ei liity. Mieheni on opiskelija ja minä työssäkäyvä. Ennemminkin kysymys on minun henkilökohtaisista heikkouksistani (joista mies oli kyllä ennen avioliittoakin tietoinen), jotka ovat viime aikoina tulleet huomaamattani esille ja jotka ovat herättäneet sen ajatuksen miehessäni, että jaksaako hän elää niiden kanssa. Työstän näitä piirteitäni parhaillaan terapiassa ja siinä mielessä olen enemmän kuin halukas (tuli ero tai ei) käsittelemään nämä asiat itsessäni.
Aiemmassa erossamme ei ollut kysymys toisesta naisesta, kuten ei tässäkään tilanteessa ole. Hän ei palannut luokseni viime kerralla, koska muutakaan vaihtoehtoa ei olisi ollut, vaan vilpittömästi siksi että silloin hän sydämessään tunsi sen olevan oikea ratkaisu. Olemme myös päässeet keskustelemaan hänen tunteistaan minua kohtaan ja tilanteesta huolimatta hän sanoo rakastavansa minua hyvin paljon. Hän vain ei tiedä, riittääkö se siihen, että hän pystyy elämään kanssani.
Oloni on jo rauhallisempi ja olen varma, että selviän - tuli mitä tuli. Juuri nyt minulta vaaditaan voimaa ja kärsivällisyyttä, sitä mihin avioliittolupauksessanikin sitouduin. Kynnysmatoksi en aio ryhtyä, mutta kahden ihmisen kriisissä molemmilla on mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseen. Peiliin katsomistahan tämä vaatii, mutta olen siihen valmis ja pystyn jopa näkemään sen suurena siunauksena tässä tilanteessa. Siis sen, että tämä on minullekin arvokas tilaisuus oppia itsestäni.
Miehelläsi on meneillään elämänmuutoksen aiheuttama kriisi. Siihen voi joko löytyä ratkaisu tai sitten ei. Jos löytyy, saatatta viettää loppuelämänne onnellisina yhdessä. Jos ei löydy, miehesi ei voi onnellinen kanssasi, mutta toisaalta ei kenenkään toisenkaan naisen kanssa, vaan päätyy toistamaan samaa virhettä niin kauan kunnes ratkaisee ongelmansa.
Ps. ongelmalla ei ole todennäköisesti paljoakaan tekemistä sinun kanssasi, eikä se varmasti ainakaan ole sinun vikasi.
Nuo kommentit, joissa ihmiset olivat sitä mieltä, että "uusia löytyy aina", ja se nainen, joka kertoi että jätti miehensä koska ei ollut onnellinen, noh, väitän että nuo ovat juuri niitä ihmisiä, jotka eivät ratkaisseet ongelmaansa, vaan ahdistuvat edelleen samassa (oikeasti aivan normaalielämään kuuluvassa) tilanteessa samalla tavalla.
Minusta avioliittosi kuulostaa kauniilta. Pystytte puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, vaikka se on vaikeaa.
Mieleeni tuli, että sinun terapiallasikin voi olla osuutta asiaan. Oma mieheni käy terapiassa, ja itse olen joenkin kummasti samaan aikaan tykönäni tahtomattani alkanut setviä omia juttujani, ne siis vain nousevat pintaan jotenkin tosi voimakkaina, vaikka ihan rehellisesti jo vuosia olen luullut käsitelleeni ne (en terapiassa vaan yksin). Olen ajatellut, että tämä liittyy mieheni terapiaan, joka väistämättä vaikuttaa meidän keskinäisiin suhteisiimme ja sitä kautta varmasti myös minuun henkilökohtaisesti. Itsekin olen monta kertaa viime kuukausien aikana kysynyt itseltäni, voinko todella jatkaa mieheni kanssa elämistä, ja kuitenkin rakastan häntä syvästi. Olen tullut siihen tulokseen, että mieheni terapia takia minun on lähes pakko itsekin mennä terapiaan jos haluan pelastaa suhteeni (josta olen siis onnellinen ja kiitollinen, mutta joka toisinaan tuntuu lähes mahdottomalta omien tuntemusteni vuoksi).
sinulla on omakuvio, järkähtämätön RATA, vaihteita ei ole, on vain ehtoja (Törmäyspuskureita) miehesi mieli on paljon vivahteikkaampi ja pystyy lentämään vaan vapaudessa. Näin se näen....ei pahalla.
Kun asetin kysymyksen, että mitä et olisi valmis tekemään avioliittosi eteen, niin sieltä nousee varsin selkeästi asumusero, johon et ole valmis.
Sitten otan tähän toisen näkökulman. Usea terapeutti ja perheneuvoja sanoo, että vain etisyyden kautta voi lähentyä ja tämä tarkoittaa sitä, että mies selvittää oman ongelmansa, hyväksyy itsensä ja tilanteen ja löytää tasapainon, jolloin on valmis myös jatkamaan uudessa tilanteessa.
Miehesi elää selvästi kriisiä tai on elänyt jo pidempää. Ainut jatkomahdollisuus teillä on, että selviätte kriisistä, joka on teillä molemmilla omanlainen tässä tilanteessa.
Olet ainakin yhden tien sulkenut ja se on tuo asumusero. Olisitko valmis hetkelliseen asumuseroon, jos tietäisit etukäteen, että se ratkaisee tilanteen ja palaatte yhteen? Jjos olet, niin miksi et ottaisi sitä riskiä, siellä on myös mahdollisuus, eikä pelkästään tappio.
sinulle. Kertomasi perusteella olet mennyt naimisiin keskenkasvuisen miehen kanssa. Tarkoitan tätä sillä, että jos sisaresi tukeminen saa aikaan moisen reaktion, mitä olisikaan tapahtunut, jos teillä olisi ollut yhteinen lapsi?
Ja miten on mahdollista, että kestitte kaikki kirjoittamasi kriisit yhdessä ja nyt mies alkaa temppuilla? Herää kysymys, että eikö nyt ole kysymys jostain muusta syystä? En halua loukata sinua tai särkeä sydäntäsi, mutta oletko täysin varma, ettei miehelläsi ole ns. "toista naista"? Vaimohan yleensä viimeisenä saa tietää..
Kirjoituksestasi käy ilmi,että olet normaali perhettään tukeva nainen ja rakastat miestäsi. Ei siinä mitää valintoja tarvitsisi edes tehdä, jos miehesi olisi oikeasti niin ihana kun annat ymmärtää. Jos 3-kymppinen mies laittaa sinut valitsemaan itsensä ja perheesi väliltä, ei sellaisella miehellä(lue lapsella)ole kaikki palikat päässä kohdallaan:)
Mutta tarkoitus ei ole nyt loukata sinun miestäsi tai sinua, haluan vain saada sinut miettimään tilannettasi ja elämän tärkeysjärjestystä! Avioliittohan on niin myötä-kuin vastamäessä solmittu, joten miksi miehesi ei nyt tue sinua kuten ennen? Mikä on siis niin konkreettisesti loppujen lopuksi muuttunut? Avioero on äärimmäinen ratkaisu, joka jättää omat jälkensä ihmiseen. Älä kuitenkaan takerru ihmiseen, jonka "resurssiongelman" ratkaisu on avioero ilman mitään puhumisia tms. Ei ole mies sitten täysillä teidän liitossa mukana!
Voimia sinulle ja jaksamista:) Vielä se elämä hymyilee ja vastoinkäymiset vaan kasvattavat!
"Ennemminkin kysymys on minun henkilökohtaisista heikkouksistani (joista mies oli kyllä ennen avioliittoakin tietoinen), jotka ovat viime aikoina tulleet huomaamattani esille ja jotka ovat herättäneet sen ajatuksen miehessäni, että jaksaako hän elää niiden kanssa."
Mahtaako sinun heikkoutesi olla liiallinen mukavuus ja täydellisyys... Muista ettet hukkaa kokonaan oma persoonallisuuttasi. Kyllä miehesi olisi pitänyt noiden vuosien aikana jo oppia tuntemaan sinut ja tietämään minkälainen sinä olet -nahkoinesi karvoinesi.
Jos seurustelu/avoliitton on kovin tempoileva, kyllä miehen on kovasti muuttuttava ennen kuin suhteesta voi tulla turvallinen ja pysyvä. Mieti aloittaja sitä, oletko valmis sietämään epävarmuutta jatkossakin. Sitä teille on varmaan tiedossa kun elämä koettelee. Jos mies aloittaa terapian, on toki toivoa, muuten kaveri taitaa olla täysin epäkypsä vakiintuneeseen suhteeseen.
Jos on niin, eipä auta itkut auta markkinoilla! Jos taas ei niin.. anna aikaa, kyllä kaikki järjestyy! Tsemppiä ja haleja!