Täplä kielessä

Meillä 9 vuotiaalle labbis urokselle ilmestyi noin nuppineulan pään kokoinen musta täplä kieleen, kasvoi suhteellisen nopeasti noin kolikon kokoiseksi. Koiralla juoni ja syöntihalut rupesi hiipumaan. Oli päiviä ettei syönyt tai juonut mitään. Loppuaikana kaikki ruoka mikä annetttiin meni vain niin että hän katsos ylöspäin ja sitten otti herkkupaloja. Käytiin lääkärissä viimeisen 5 kuukauden aikana melkein kerran viikossa. Kukaan ei osannut arvaillakaan mitään kieleen liittyvää. Tumpatiin lääkkeitä jos jonkinlaista, pahoinvoinnin estolääkitys oli nyt viimeinen minkä sai, mutta eipä Rakas enää niitä tarvinnut. Meni huonoon kuntoon edellisen päivän nesteytyksestä huolimatta ja jouduttiin laskemaan Rakas eilen sateenkaarisillalle. Tässä on nyt mietitty ja itketty koko eilinen päivä, viime yö ja tämä päivä, että oliko kuitenkin musta läiskä kielessä se joka aiheutti koko surullisen tapahtuman. Kyllä ell;ssä tutkittiin nielu ja hampaat, mutta kukaan ei kuitenkaan sitä mustaa läiskää.

Riitke kirjoitti:

Meillä 9 vuotiaalle labbis urokselle ilmestyi noin nuppineulan pään kokoinen musta täplä kieleen, kasvoi suhteellisen nopeasti noin kolikon kokoiseksi. Koiralla juoni ja syöntihalut rupesi hiipumaan. Oli päiviä ettei syönyt tai juonut mitään. Loppuaikana kaikki ruoka mikä annetttiin meni vain niin että hän katsos ylöspäin ja sitten otti herkkupaloja. Käytiin lääkärissä viimeisen 5 kuukauden aikana melkein kerran viikossa. Kukaan ei osannut arvaillakaan mitään kieleen liittyvää. Tumpatiin lääkkeitä jos jonkinlaista, pahoinvoinnin estolääkitys oli nyt viimeinen minkä sai, mutta eipä Rakas enää niitä tarvinnut. Meni huonoon kuntoon edellisen päivän nesteytyksestä huolimatta ja jouduttiin laskemaan Rakas eilen sateenkaarisillalle. Tässä on nyt mietitty ja itketty koko eilinen päivä, viime yö ja tämä päivä, että oliko kuitenkin musta läiskä kielessä se joka aiheutti koko surullisen tapahtuman. Kyllä ell;ssä tutkittiin nielu ja hampaat, mutta kukaan ei kuitenkaan sitä mustaa läiskää.

Lue lisää

Voi kurjuus, otan osaa.Jaksamisia sinulle surusi keskellä.
Koirasi on elänyt ihan normaali iän tuolle rodulle.Enkä usko, että millään olisi saatu asioita menemään toisin.Älä turhaan kiusaa itseäsi.
Muistele yhteisiä hyviä hetkiä.Koirasi elämä oli varmasti juuri niin hyvä, kun se vaan voikin olla.

Itse jouduin parivuotta sitten luopumaan minulle erityisen tärkeästä koirasta.Tiesin sen jo etukäteen, kun koirani sairasti loppuaikansa.Minä päätin ottaa uuden koiran melko nopeasti, ja seurailin pentueita jo ennen koirani kuolemaa.Otinkin uuden pennun neljän kuukauden päästä, ja sen myötä sain muuta ajateltavaa.
Eihän uusi pentu korvaa menetystä.Mutta, elämä jatkuu sen myötä, ja uusi koira on jo tärkeä lemmikki perheessämme.Kaipaan tietysti entistä koiraamme, mutta uuden koiran myötä, se ei enää tunnu ihan niin pahalta.Hyvät muistot jäivät.
Meillä on ollut aina koiria, ilman koiraa koti tuntuu liian tyhjältä.Iloinen nuuskuttaja, piristää päivää kivasti.Toivottavasti saan pitää tuonkin pitkään luonamme.Aina ne vaan lähtee liian aikaisin.Silloinkin, kun elävät todella vanhoiksi.....

Riitke kirjoitti:

Meillä 9 vuotiaalle labbis urokselle ilmestyi noin nuppineulan pään kokoinen musta täplä kieleen, kasvoi suhteellisen nopeasti noin kolikon kokoiseksi. Koiralla juoni ja syöntihalut rupesi hiipumaan. Oli päiviä ettei syönyt tai juonut mitään. Loppuaikana kaikki ruoka mikä annetttiin meni vain niin että hän katsos ylöspäin ja sitten otti herkkupaloja. Käytiin lääkärissä viimeisen 5 kuukauden aikana melkein kerran viikossa. Kukaan ei osannut arvaillakaan mitään kieleen liittyvää. Tumpatiin lääkkeitä jos jonkinlaista, pahoinvoinnin estolääkitys oli nyt viimeinen minkä sai, mutta eipä Rakas enää niitä tarvinnut. Meni huonoon kuntoon edellisen päivän nesteytyksestä huolimatta ja jouduttiin laskemaan Rakas eilen sateenkaarisillalle. Tässä on nyt mietitty ja itketty koko eilinen päivä, viime yö ja tämä päivä, että oliko kuitenkin musta läiskä kielessä se joka aiheutti koko surullisen tapahtuman. Kyllä ell;ssä tutkittiin nielu ja hampaat, mutta kukaan ei kuitenkaan sitä mustaa läiskää.

Lue lisää

Otan osaa. Raskasta on sen tiedän. Meilläkin kuoli meidän viimeinen sakumme viime vuonna elokuussa. Rupesi ontumaan ja siitä noin puolitoista viikkoa myöhemmin sen tassu oli halvaantunut.

Ulkoilu oli raahautumista, en voinut sitä enää katsoa. Sitä ennen se oli ollut lääkärissä parikin kertaa.

Ensin pidettiin venähdysvammana kunnes tosi pian tilanne muuttui. Ei päässyt enää minnekään.

Se osattiin sanoa että vamma ei ole ortopedinen vaan neurologinen. Eli ääreishermoston joku on pettänyt.

Siitä kului 4 kk jolloin en käynyt ulkona ollenkaan. En halunnut lähteä, olinhan aina ulkoillut reilusti koirani kanssa neljä kertaa päivässä.

Laihduin, kuihduin ja mikääm järkipuhekaan omalle itselleni ei auttanut. Ei muidenkaan yritykset.

Selailin nettiä ja ajattelin että ostan jonkun kulkukoiran tai ainakin sen näköisen. Pikkukoira sen täytyy olla ikäni ja mieheni toissavuonna saaman aivoinfarktin vuoksi.

Ja niinpä sain kääpiökokoisen karvat silmillä roikkuvan ihanan otuksen. Se oli meille tullessa 3,5 kk, nyt pian se täyttää 7 kk.

Naama on mäyristä mutta loppu tiibetinspanielia. Karva on tosi pehmeää villaa paitsi päässä.

Ajattelen sitä meidän edesmennyttä sakua vielä usein mutta tämä pieni touhopetteri ei anna siihen paljon aikaa.

Olen sen kanssa ulkona 2-2,5 tuntia päivässä noin. Nyt nukun hyvin. Olen fyysisesti väsynyt. Edellisen koiran kuoleman jälkeen nukuin unilääkkeillä.


Meilläkin jäi se diaknoosi mutta älä mieti sitä enää. Jos olet nuori ota uusi koira. Se ei koskaan korvaa edellistä mutta antaa ajattelemista ja hommaa niin ettet voi kaiken aikaa miettiä.

160653 kirjoitti:

Otan osaa. Raskasta on sen tiedän. Meilläkin kuoli meidän viimeinen sakumme viime vuonna elokuussa. Rupesi ontumaan ja siitä noin puolitoista viikkoa myöhemmin sen tassu oli halvaantunut.

Ulkoilu oli raahautumista, en voinut sitä enää katsoa. Sitä ennen se oli ollut lääkärissä parikin kertaa.

Ensin pidettiin venähdysvammana kunnes tosi pian tilanne muuttui. Ei päässyt enää minnekään.

Se osattiin sanoa että vamma ei ole ortopedinen vaan neurologinen. Eli ääreishermoston joku on pettänyt.

Siitä kului 4 kk jolloin en käynyt ulkona ollenkaan. En halunnut lähteä, olinhan aina ulkoillut reilusti koirani kanssa neljä kertaa päivässä.

Laihduin, kuihduin ja mikääm järkipuhekaan omalle itselleni ei auttanut. Ei muidenkaan yritykset.

Selailin nettiä ja ajattelin että ostan jonkun kulkukoiran tai ainakin sen näköisen. Pikkukoira sen täytyy olla ikäni ja mieheni toissavuonna saaman aivoinfarktin vuoksi.

Ja niinpä sain kääpiökokoisen karvat silmillä roikkuvan ihanan otuksen. Se oli meille tullessa 3,5 kk, nyt pian se täyttää 7 kk.

Naama on mäyristä mutta loppu tiibetinspanielia. Karva on tosi pehmeää villaa paitsi päässä.

Ajattelen sitä meidän edesmennyttä sakua vielä usein mutta tämä pieni touhopetteri ei anna siihen paljon aikaa.

Olen sen kanssa ulkona 2-2,5 tuntia päivässä noin. Nyt nukun hyvin. Olen fyysisesti väsynyt. Edellisen koiran kuoleman jälkeen nukuin unilääkkeillä.


Meilläkin jäi se diaknoosi mutta älä mieti sitä enää. Jos olet nuori ota uusi koira. Se ei koskaan korvaa edellistä mutta antaa ajattelemista ja hommaa niin ettet voi kaiken aikaa miettiä.

Lue lisää

Haikeus täytti taas mieleni ja mieleeni muistui ensimmäinen mäyräkoirani Mussu, joka eli 18,4 vuotiaaksi. Mutta suru siitä on erilaista, kun nuoremman koiran menettäminen. Mussu kuoli itse. Eläinlääkäri ehti juuri eteiseen, kun Mussu vetäisi viimeisen henkäyksen. ELL. EI EDES ehtinyt koskea siihen.
JOTENKIN OLI JO ODOTETTAVISSA, ETTÄ MUSSU EI ENÄÄ ELÄ KAUAN, eikä sen poismeno ollut niin kauheaa, olin ehtinyt valmistautua siihen.