Tien päässä.

edessä sinulla.Ei masennuskaan ikuista ole.Tokkopa kukaan on antanut periksi,vanhempasi varsinkaan.Meillä ei ole kun tämä yksi elämä,elä se todeksi.

Älä anna periksi.

Se on ehkä ainoa neuvoni mitä voin antaa. Oma elämäni on oli helvettiä koko nuoruuteni, vasta pari-kolme vuotta sitten tapahtui muutos parempaan ja niihinkin vuosiin liittyy paljon ongelmia. Pohjalla olen käynyt monta kertaa, itsemurhakin on käynyt mielessä monta kertaa, mutta en ole tehnyt sitä. Tosin olisin kyllä ehkä voinut tehdäkin sen jos olisi ollut joku ase lähettyvillä, mutta mitään viiltelyä tai lääkkeitä en kokeilisi koska ne asiat epäonnistuisivat kuitenkin ja huonossa tapauksessa voisin jäädä vihannekseksi loppuiäksi sairaalan vuoteeseen.

Tänään esimerkiksi kävin kuntosalilla pitkästä aikaa. Ei olisi tehnyt mieli eikä oikein huvittanut, mutta menin kuitenkin. Vähä vähältä yritän saada elämäni koko ajan parempaan kuntoon. En ole itse tätä tilannetta itselleni valinnut enkä siksi aio antaa periksi. Yritä ystävystyä muiden kanssa, masentuneilla ei yleensä juuri ole ystäviä, en tiedä tilannettasi, mutta pienistä asioista on vain lähdettävä liikkeelle. Päätä joka päivä tehdä jotakin mistä tulet edes vähän iloiseksi.

Käy vaikka ulkona. Jos pidät auringonlaskusta, niin käy katsomassa sitä. Tai jos pidät vedestä, niin mene istumaan laiturille ja nauti näkymästä. Ihan mitä vain mistä tulee itsellesi hyvä olo.

Olen ollut masentunut nelisen vuotta, viime vuosi on ollut aivan helvettiä. Mutta uudet lääkkeet, uudet ihmiset ja uusi terapeutti ovat ehkä muuttamassa elämäni suuntaa. Viimeksi tänään ajattelin kuolemaa kaihoten, mutta silti voi elää. Itsetuhovietin voi ajatella kuuluvan ihmisluontoon. Tästä tosin voidaan keskustella... Ajatukset VOIVAT muuttua, vaikka tämäkin kirjoitus on täyttä paskaa sille, joka ei pysty siihen tällä hetkellä uskomaan. Mutta jos pystyy odottamaan ajan kulumista, on toivoa.

itse aloitin jo 10v ikäisenä lisäämään iltarukoukseen että "isä meidäm. pid' huolta perheest' ja kissoistani, mutta anna minu kuolla ennen aamuu". Suhde jumalaan kyl katkes muutama vuos sitten.... olen nyt 25v, joskus tuntuu todella hyvältä olla elossa, ja välillä toivon kuolemaa.. pari itsariyritystä jo takan, kahdesa on jouduttu elyttämään.. mutta yritän huvinä päinia uskoa että kaikki jätsrtyy, huonoina päivinä otan panacodeja tai vatsaavia että nukahdan, varotoimenpiteenä etten tekisi itselleni mitään.. viiltelyä harrastan kuitenkin vielä kun sisäinen tuska kasvaa liian suureksi..

Kirjoitat tuttua asiaa ja suurin osa murrosikääni,nuoruutta ja aikuisuutta on kulunut vähän samanlaisissa tunnelmissa. Itsemurhaa koetin kerran, mutta olin siinäkin aika tumpelo ja yhä siis hengissä.Silti en pätkääkään tänä päivänä harmittele elämääni, koska hassua kyllä masennus on myös hyvin vahvistavaa ja kertoo myös arvokkaista ominaisuuksista kuten herkkyydestä, kyvystä kokea asiat voimakkaasti ( ei tartte ostaa kalliita matkoja kaukomaille), mahdollisesti luovuudesta, kykyä ottaa muut huomioon vähättelemättä muiden sanomisia (mikä on valitettavan yleistä)yms. Lisäksi masennus on myös osa ihmistä, jokaikistä, ja uskon vahvasti että siinäkin voi miettiä mihin on valmis suostumaan masennuksen kanssa.

On vaikea selittää miten sopeuduin masennukseni kanssa, koska mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Ehkä elinvuodet saavat ajattelemaan välillä sarkastisen humoristisesti sitä ettei koko ajan jaksa ajatella masennustaan ja voishan tässä pitää parin minuutin tauon ajatellakseni jotakin muuta.

Kun olin valmis olemaan muiden minua hoitavien ihmisten käsissä, mikä on muuten tosi vaikeaa koska sitähän mielellään haluaa itse päättää kaikesta, aloin löytämään uusia tapoja suhtautua masennukseen noin yleensä. Olin kypsä yhteistyöhön ja saa nauraa, mutta siinä vaiheessa täytin 40 ja yllättävää kyllä syitä masennukseen löytyi myös neurologisistakin syistä. Käytin aika lailla rahaa tutkimuksiin ja vaikka yhä makselen niitä se kannatti, koska sen parempaa sijoitusta en elämässäni olisi voinut tehdä saadessani diagnoosin mikä minulla on sekä tehokkaan terapian, jossa käsittelin masennusta puhumalla siitä kolme vuotta (sitä ennen olin käynyt terapiassa monenlaisellakin tyypillä monia vuosia tuloksetta).

Itsemurhan ajattelemisen yksi tarkoitus on tehostaa sanomistaan muille. Se on aika luonnollista, jos pysytään _vain teoriatasolla_ ja hyvässä hoitosuhteessa yleensä sovitaankin että jos on aikomuksia tehdä itselleen jotakin siitä neuvotellaan hoitavan henkilön kanssa myöskin.Koska itsemurha-ajatuksissa on paljon pelkistettyä, selvää viestiä mikä on tilanne nyt, ne kannattaisi kirjoittaa paperille, koska sinua hoitava psykologi varmasti saa siitä myös kiinni mistä kanssasi pitää keskustella.Toivon mukaan niin teet!

Muutoin pidän itsemurhaa melkoisen narsistisena, omahyväisenä temppuna, jossa tekijä ei ole pätkääkään pohtinut voisiko sitä kuunnella mitä läheisillä ihmisillä olisi tilanteesta sanottavaa.Parit itsemurhan tehneet hautajaiset riittävät, koska sen ikävimpiä hautajaisia ei olekaan ja ne pitäisi kieltää lailla.Hautajaiskulut olisi hyvä käyttää surevien läheisten kriisihoitoon, jotta he jaksaisivat elää elämäänsä ilman vihlovaa syyllisyyttä.

Toivon, että jaksat sitkeästi eteenpäin ja luotat itseesi myös masennuksesta selviäjänä. Ikäsi on muutoinkin hankalaa ilmankin masennusta, joten viahda psykologia jos hänestä ei tunnu olevan apua.

Kaikki parhaat vuodet edessäpäin,kunpa jaksaisit vain odottaa niitä.

Mikä elämä,mitä elämä on.
Juuri se elämä minkä haluat itsellesi.
Jos et keksi mitään ihmeellistä niin voit vaan
olla ja ihmetellä mailmaa.
Miettiä ja yrittää ymmärtää tämän kaiken tarkoitusta.

elämäänsä usein muita ihmisiä varten, heitä mukaillen, itsensä unohtaen, alistuen, nöyrtyen, hyvitellen...jne.
Eli henkinen "itsemurha" on usein tapahtunut, vaikkei fyysistä olisikaan. On kamalaa väittää itsemurhaa hautovia itsekkäiksi, koska usein he ovat juuri liiankin epäitsekkäitä ja sen vuoksi voivat todella huonosti.

Näin ollen ratkaisu on itseensä keskittyminen ja itsensä löytäminen uudelleen. Rohkeus puolustaa itseään, kuunnella ja tunnistaa omia tunteitaan. Silloin ulkomaailma saa odottaa, kun tehdään matkaa sisimpään. Usein ammattiauttaja on hyvää matkaseuraa.

Niin kauan kun masentaa ei halua jatkaa, mutta heti kun löytyy sellainen ihminen, harrastus, mielenkiinnonkohde, tai mikä vaan muu sellainen joka antaa voimaa ja löytää itsestään jälleen elämisen halun, ei enää haluakaan lähteä pois. Sitten parantumiseen alkaa uskoa ja halu elää on kova. Masennus on paskamainen, mutta nuori kun olet, ei se masennus loppujen lopuksi ole kuin joitakin vuosia kestävä jakso. Oma ajattelu on paras ase sitä vastaan. Jos vain jaksaisit uskoa että masennuksen jälkeen tulet kokemaan vielä niin paljon hyvää. Sitten ihmettelet miten ikinä olet voinut harkitakaan moista suunnitelmaa. Minulla on oma kokemus vakavasta masennuksesta, kolmisen vuotta kesti mutta voittajana selvisin:) Pitää pistää hanttiin sille!!

Ja ihan tosiaan, pahimmasta kun pääsee yli ja alkaa jaksaa taas tehdä kaikkea, olla kavereiden kanssa, nauttia elämästä, kokea kaikenlaista, sitten huomaa miten paljon masennus on opettanut ja myös vahvistanut sinua. Ei paranemiseen ihmeitä tarvita, alat vain kääntää ajatuksia positiiviseen suuntaan vaikka se alkuun tuntuu raskaalta ja turhalta. Taistele! Jossakin on ilo :) Voimia ja hyvää kevättä sinulle.