Minun tarina keskittyy n. 17 vuoden jaksolle, jolloin olin 9-26 -vuotias. Mulla on mummin sisko, nyt yli 80-vuotias, melkein ikänsä pyörätuolissa ollut vanhapiika.
Kun olin lapsi, olin hänen luonaan hoidossa kun vanhempani olivat töissä tai olin kesälomalla koulusta. Hän (kutsutaan häntä vaikka Hilmaksi) kasvatti minua hellästi, mutta päättäväisesti kiltiksi tytöksi, jonka pitää totella. Nätisti ja jämptisti Hilma komensi minua lapsena siivoamaan huusholliansa, koska oli itse pyörätuolissa. Minä kilttinä tyttönä tottelin.
Hilma on ikänsä ollut hirveän pikkutarkka nipottaja. Siivouksen jälki piti olla hyvää, yhtään roskaa ei saanut olla lattiassa ja valokuvat oli kirjahyllyllä tietyssä kulmassa. Pölyjä pyyhittiin pöydiltä kerran viikossa, vaikkei niissä mielestäni ollut edes pölyä. Petivaatteet piti tuulettaa muistaakseni joka toinen päivä yms. 10-vuotiaana ajattelin, että "Kyllähän tämä olisi välttänyt" vaikken kehdannut sitä ääneen sanoa.
Teini-ikä meni kavereiden kanssa rillutellessa emmekä olleet Hilman kanssa niin paljon tekemisissä. Kun olin 17-vuotias, Hilma sanoi minun perivän hänet kokonaan hänen kuoltuaan. Olin järkyttynyt kuolemapuheista, koska en halunnut Hilman kuolevan. Eikä hän ollut kuolemaisillaankaan, mutta ei vaan ollut kiva ajatella Hilman joskus kuolevan. Perintö ei olisi suuri, koska Hilma on aika köyhä eikä pyörätuolin takia ole ikinä ollut palkkatyössä.
Lukion jälkeen muutin opiskelupaikkakunnalle omilleni ja kävin kotipaikkakunnallani vain lomilla eli n. 4 kertaa vuodessa. Joka kerta yritin käydä tapaamassa myös Hilmaa vaikka olisi pitänyt kylästellä monessa muussakin paikassa ja kaikki lomat olivat aikataulutettuja. Olisin vaan halunnut löhötä kotona, mutta en kehdannut olla käymättä kylässä.
Kun Hilma kuuli, että olin tulossa silloin ja silloin lomalle, hän pyysi käymään ja yleensä teetätti minulla kaikenlaisia pikku hommia kuten joulukorttien ostoa ja postitusta. Hilmallehan minä olin aina lomalla ja hänen mielestään jouten vaikka olisi pitänyt lukea kuinka esim. koeviikkoa varten.
Minulla on vielä huono itsekuri. Eli jos esim. pitää lukea kokeisiin, ni sitä keksii vaikka mitä pikku tekosyytä itselleen, ettei tarvis lukea. "Minäpä teen tässä välissä sen Hilman teettämän työn!", oli yleisin tekosyy. Omat hommat roikkui ja kusi ja Hilma sai haluamansa minun ajan kustannuksella.
Hilmalla itsellään ei ole yhtään lasta. On sanonut minua kuin omaksi lapsekseen ja yhdeksi rakkaimmista sukulaisista. Samalla paikkakunnalla asuu Hilmalla 2 siskoa, 1 veli, näiden puolisot tai eksät, kaikilta sisaruksilta edes osa lapsista ja läheisimmältä siskolta 3 lasta puolisoineen ja 7 lastenlasta. Ja en ees laskenu itseäni tuohon sukulaislistaan, koska asuin muualla. Minä olin yleensä se, joka nakitettiin hommiin vaikka olisi muitankin serkuksia tullut samaan aikaan paikkakunnalle. Kun en ollut kotona, hommia hoiti joku muu sukulainen.
23-vuotiaana olin pääsiäisen aikaan 3 viikkoa kotipaikkakunnalla "pääsiäislomalla". Ei se oikeasti mikään loma ollut. Tein freelancerina töitä kotipaikkakunnalta käsin ja kouluunkin piti valmistaa eräs iso proketityö.
Tavalliseen tapaansa Hilma soitteli minut pikku hommiin. Kaikkiin töihin Hilma nakitti nätisti kysymällä ja vihjailemalla. "Ai että ku sielä on nätti ilma! Voi että ku ois kiva olla ulkona. Mulla on muuten maanantaina kampaaja. Mitenköhän sinne pääsis?" Suomeksi sanottuna: "Vie minut tänään ulos ja maanantaina kampaajalle."
Yleensä nakitukset tulivat pikku paloina. Yksi asia maanantaina ja tiistaina toinen. Ja arvatkaa mitä kiltiksi tytöksi kasvatettu silloin sanoo? Ei ainakaan "En". Freelancer-töistä oli helppo luistaa kun ulkona oli nätti ilma ja puhelimen toisessa päässä pyörätuolimummeli soitteli avuttoman kuuloisena hommiin. "Minulla ei ole ketään muutakaan, jolta pyytää."
Sinä pääsiäisenä ajattelin sitten tehdä hyvän työn Hilmalle ja vein sen markkinoille ensimmäisen kerran elämässään. Ajattelin, että nyt Hilma vähäksi ajaksi rauhoittuis ja antais minun olla rauhassa tekemässä töitä. Työt oli jo myöhässä. Olin väärässä, Hilma ei antanut tehdä markkinapäivän jälkeenkään töitä rauhassa ja yks työpäivä oli menny ihan hukkaan.
24-vuotiaana muutin takaisin kotipaikkakunnalleni eli sinne missä Hilmakin asuu. Koulusta oli käyty kurssit loppuun, vain opinnäytetyö puuttui. Opinnäytetyöaihe oli minulle liian vaikea, eikä sitä voinut enää vaihtaa. Minulla oli suuria motivaatio-ongelmia. Halusin lopettaa koulun kesken 5 vuoden opiskelun jälkeen vaikka vain opinnäyte enää puuttui. Tiesin, että se olis ihan hullua, mutta motivaation puute oli niin suuri. Tähän saumaan iski Hilma.
Hilmalle minä olin kotona lojuva nuori, jolla ei ollut mitään tekemistä. Ja minähän olisin nyt vuoden ympäri käytettävissä, koska asuttiin taas samalla paikkakunnalla.
Hilmalla oli omasta mielestään hirveästi kaikkea tärkeää, joka piti saada heti paikalla. Hilman omat päivät kuluivat pyörätuolissa istuen, lehtiä lukien ja telkkaria katsoen. Välillä oli myös vesijumppapäiviä, kuntoutusta ja siivousta. Siivouspäivänä hoitajat siivosivat. Hilma asui vanhainkodissa. Eli siis Hilman omassa elämässä ei tapahtunut mitään ihmeellistä, jolloin oli aikaa nipottaa tyhjänpäiväisistä asioista ja odottaa palveluksia heti kun niitä pyytää. Ja jos niitä ei alkanut kuulumaan, Hilma soitteli perään harva se päivä ja kysyi milloin tämä palvelus tapahtuu. Mulle motivaatio-ongelmaiselle tämä oli hyvä sauma paeta opinnäytetyön tekoa. Niinpä tein monesti niin kuin Hilma halusi. Passasin Hilmaa Hilman haluamalla tavalla valehtelematta 1-4 kertaa viikossa. Yritin tehdä Hilman työt mahdollisimman hyvin.
Silloin tällöin yritin sanoa Hilmalle, ettei tänään käy, koska haluan tehdä opinnäytettä. Hilmalle tämä ei käynyt. Nyt kun juuri oli omenat loppuneet ja pitäisi saada uusia. Houkuttelun avulla Hilma sai tahtonsa läpi. Hilma tarjosi myös hyvin avoimesti ja runsaasti rahaa pienistä säästöistään.
Opiskeluni oli kestänyt jo niin monta vuotta, että en enää saanut opintotukea. Laskuja tuli silti postiluukusta ja rahat alkoivat olla vähissä. Oli löydettävä töitä. Hilma oli ruikuttanut kuukausi kaupalla kuinka hän haluaisi minusta itselleen henkilökohtaisen avustajan, joka käyttäisi ulkona, kaupassa, tekisi pieniä kotitöitä, joita hoitajat eivät tehneet ym. Olin tähän mennessä kieltäytynyt, vaikka olinkin tehnyt samat hommat, mutta pidemmällä aikavälillä. Rahatilanteen heikentyessä päätin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ottaa pestin vastaan. Kaupunki maksaisi samasta työstä palkkaa minkä olin tehnyt tähän mennessä ilmaiseksi.
Se oli viimeinen virhe. Nyt olin Hilman oma pikku palvelija, piika ja sätkynukke. Minähän sain palkkaa, joten Hilman mielestä minun piti nyt tehdä kuten hän halusi, silloin kun hän halusi. Mulla alkoi pikku hiljaa pinna kiristyä. Aikaisemminkin se oli välillä kiristynyt, mutta kun asuttiin eri paikkakunnilla, tilanne oli päässyt välillä rauhoittumaan. Nyt rauhoittumista ei tapahtunut, koska oltiin monta kertaa viikossa tekemisissä.
Opinnäytettä oli aikaa tehdä enää puoli vuotta ja kaikki oli tosi pahasti kesken. Vois sanoa, että alussa. Kaupungin kanssa sovittiin, että teen Hilmalle töitä 3 tuntia viikossa ja yhdessä sovitaan, milloin kummallekki passaa. Hilmalle tämä piti selittää niin, että kaupunki määräsi 3 tuntia viikossa. Jos en olis antanut semmosta kuvaa, että se oli kaupungin määräys, Hilma ei olisi uskonut vaan yrittänyt painostaa ja muuttaa minun mieltä.
Tapaamisten välillä Hilma soitteli harva se päivä, että "Seuraavalla kerralla pitää muistaa osta se ja se asia". Joskus tuli 2 kertaa päivässä puhelu, että mitä pitää muistaa seuraavalla kerralla ku nähdään. Joskus oli päivä väliä ja sitten tuli taas puhelu uusista muistettavista. Minä sanoin lopulta, että tekee listan mitä pitää tehdä ja katsotaan sitä sitten ku tulen eikä soittelis mulle jatkuvasti. Hilma ei uskonut.
Hilma oli semmoinen, että monesti se ei kuullu mitä sille sanoi. Tai sitten jos se kuuli, se teeskenteli, ettei se kuullut. Tai jos se ei teeskennellyt, se ei käsittänyt mitä sille sanoi. Tai jos se käsitti, se ei halunnut uskoa mitä sille sanoi. Tai jos se uskoi, se epäili silti mielessään minun valehtelevan.
Samaan aikaan Hilma esitti marttyyriä, reppanaa mummelia, jolla ei ole ketään (ja jolla silti asui suunnilleen puoli sukua samalla paikkakunnalla) ja jolla oli aina asiat muka huonosti. Tahtonsa se sai läpi houkuttelemalla, painostamalla, rahalla ja vaatimalla. Jos mikään ei mennyt läpi, se sanoi, että sillä ei ole ketään muutakaan. Ja jos sekään ei auttanut, alkoi itkua tuhertamaan.
Hilma oli hirveän vaativa. Vaatimukset vain kovenivat kerta kerralta. Esim. ensin Hilma pyytää ompelemaan hameen helman, vuoden päästä pitäisi vaihtaa kuminauha, puolen vuoden päästä pitäisi kääntää kaksi hameen helmaa, 2 viikon päästä pitäisi vaihtaa kuminauha ja poistaa mekosta hiat, viikon päästä pitäisi järjestää vaatekaappi, viedä kesävaatteet varastoon, ommella uusi kuminauha 2 hameeseen ja suurentaa kaula-aukkoa paidasta.
Joka kerta Hilma kiitteli ja antoi rahaa. "Mielummin minä sinulle maksan ku jollekki vieraalle." Ja mullahan oli se rahapula. Mutta mikään ei silti tuntunut Hilmalle riittävän eikä sille ikinä tuntunut tulevan semmosta olotilaa, että "Ei kehtaa jatkuvasti pyytää jotain". "Kyllä minä maksan!", se vaan sanoi.
Minä tajusin, että jossain vaiheessa minun on pakko lopettaa työt kokonaan Hilmalle ja keskityttävä opinnäytteeseen tai en valmistu ollenkaan. Aloin varoitella Hilmaa 1-1,5 kk ennen lopettamista, jotta se kerkiäis totutella ajatukseen ja ehkä hankkimaan uuden henkilökohtaisen avustajan.
Kerroin sille miksi aion lopettaa, kerroin minkälainen minun opinnäyte on, mitä sen teko vaatii ja mitä opinnäytteestä vielä puuttuu, kerroin milloin sen pitää olla valmis ja milloin valmistun. Mutta ei. Hilma oli tottunut saamaan tahtonsa läpi ja sitä se yritti nyt kahta kauheammin. Ensimmäinen kysymys kaiken selityksen jälkeen tais olla "Miksi?" Selitin uudestaan. "Eikä! Kuka minua sitten hoitaa? Miten minun sitten käy?" Yritin ehottaa muita serkuksia, mutta kukaan ei kelvannut Hilmalle. "Ei se osaa!"
Seuraavalla kerralla tuli puheeksi taas töiden lopettaminen. Hilma aloitti painostuksen ja kysyi joka kerta "Miksi". Selostin opinnäytetyöasiat varmaan sen 10 kertaa Hilmalle, mutta se ei vaan halunnut uskoa. Jos nähtiin 1-2 kertaa viikossa, 10 kertaa on noin 2,5-1 kk. Sen ajan yritin selittää, miksi lopetan ja joka kerta kuului "Miksi?" ja hirveä painostus. "Älä lopeta! Et sinä saa lopettaa töitä! Miten minun käy?", se ruikutti. Joka kerta.
Ainaki vanhainkotinsa hoitajille ja yhelle sukulaiselle Hilma kertoi, että aioin lopettaa. Muut kysyi tietenki miksi. Hilma valehteli, että ei tiedä. Vaikka tiesi. Se yritti löytää "taustajoukkoja" ja vaikuttaa hylätyltä reppanalta. Kun Hilma kertoi mulle kertoneensa hoitajille ja sukulaiselle, ettei tiennyt miksi lopetan, suutuin. Pistin sen tilille tiukasti ja puoliksi huutaen. Lopulta sain Hilman tunnustamaan, että se oikeasti tietää miksi lopetan.
Minusta oli ihan uskomatonta, että 80-vuotias mummeli kehtas ajatella omaa etuaan ja omia pikku touhujaan vaikka 25-vuotias sukulaistyttö ei ollut vielä valmistunut edes ammattiin! Miten se kehtas painostaa minua luopumaan opinnäytteen tekemisestä, jotta sillä itellä olis omenoita, uus täkki, uus kampa, rahaa pankista ja kampaaja-aika?
Kerkesin olla Hilmalle töissä reilun kuukauden ja minun oli jo varattava aika psykologille. Kävin psykologilla n. 3kk. Psykologiki oli tietenki sitä mieltä, että minun on jatkettava opinnäytettä ja lopetettava työt, koska Hilman soittelut häiritsivät, vaatimukset kummittelivat mielessä ja opinnäytettä oli muutenki niin vaikea tehdä työn ohessa. Varsinki ku oli vielä motivaatio-ongelma. Psykologin kans juteltii, että miten saan työt lopetettua ilman, että välit menee poikki. Psykologi sanoi, että ne menee jos menee, mutta minun on ajateltava nyt itseäni.
Kaikki tuo Hilman pikkutarkkuus, vaatimustason nousu, ajan kuluminen, piikana pitäminen, kuvittelu, että rahalla voi minulta aina ostaa aikaa ja varsinkin se käsittämätön painostus vei lopulta siihen, että meillä meni välit poikki. Sinä päivänä ku viimein koitti se viimeinen työpäivä me olitiin jo ihan vittuuntuneita toisillemme. Ainaki minä. Minä en halunnu välejä poikki, mutta niin vain kävi. Minä halusin piiiiitkälle lomalle Hilmasta. Hilma sanoi, että ei enää ikinä soita mulle. Minä olin vähän allapäin. Sitten ajattelin, että niinhän minä olen pitkään halunnut. Sanoin iloisena "Hyvä! Sovitaan sitten niin!"
Sopimus piti 4-5kk. Sitten Hilma soitti. Iloisena kertoili asioita ja kysyi niin ku mitään ei olis tienny "Olekko sinä suuttunu jostaki?" Minä myönsin. En kerenny sen kummemmin selittämään mitään ku Hilma sanoi vaan "Anteeksi" ja jatkoi jo uudesta aiheesta. Siinä kaikki "katumiset". Sen jälkeen se on ollut, niin ku kaikki olis hyvin.
Töiden lopettamisesta on vuosi ja 3kk. Asiat on painaneet koko ajan. Hilma toivoo kuolemaa, mutta en haluais, että mulle jää tämä taakka loppu iäksi jos Hilma kuolee ennen ku asiat on selvitetty. Halusin unohtaa, mutta ei pysty. Silti en haluais puhua Hilman kans, koska vieläki vituttaa se akka enkä halua nähäkkään sitä.
Sitte JOS sen kans alkaa puheille, pitää osata puhua ja perustella tosi hyvin asiat, koska Hilma tosiaankin joko ei kuule, käsitä tai usko. Siltikkään en välttämättä osaa olla vakuuttava. Enkä välttämättä enää muista kaikkia pikku yksityiskohtia. Hilma varmaan välttelee vastuuta sanomalla "Miten niin? Mitä minä oon muka tehny?" Ehkä paras olis nauhottaa koko keskustelu, sillä minusta tuntuu, että meidän yhteiset sukulaiset on alkaneet pitää minua omituisena. Hilma on levittänyt sellaisia juoruja. Katsokaas minähän olen nyt omituinen kun osaan sanoa jo "Ei" Hilmalle enkä teekkään mitä se käskee. Niin, ja itsekäski olen varmaan.
Tämä on ollut mulle henkisesti hirveän raskasta. Vielä sen supervaikean opinnäytteen ohessa. Minusta on tullu koko ajan kärkkäämpi pistämään heti hanttiin jos tuntuu, että minua kohellaan huonosti. Minä haluan heti puuttua vääryyksiin mitä mulle tehään ja pimahdan heti. Ettei minua vaan kukaan enää polje. Nyt on alkanut parisuhde rakoilemaan ku mies ei tykkää siitä, että minä hermostun niin herkästi. Minä en käsitä miksi ketään kasvatetaan olemaan kiltti tyttö ku siitä ei tunnu olevan tytölle muuta ku riesaa. Hilma taas ei tunnu kärsineen muuta kuin työvoiman puutteesta.
Huh huh. Miten minun parisuhteen käy? Kertokaa mulle mitä teen Hilman kans?
Kun olin lapsi, olin hänen luonaan hoidossa kun vanhempani olivat töissä tai olin kesälomalla koulusta. Hän (kutsutaan häntä vaikka Hilmaksi) kasvatti minua hellästi, mutta päättäväisesti kiltiksi tytöksi, jonka pitää totella. Nätisti ja jämptisti Hilma komensi minua lapsena siivoamaan huusholliansa, koska oli itse pyörätuolissa. Minä kilttinä tyttönä tottelin.
Hilma on ikänsä ollut hirveän pikkutarkka nipottaja. Siivouksen jälki piti olla hyvää, yhtään roskaa ei saanut olla lattiassa ja valokuvat oli kirjahyllyllä tietyssä kulmassa. Pölyjä pyyhittiin pöydiltä kerran viikossa, vaikkei niissä mielestäni ollut edes pölyä. Petivaatteet piti tuulettaa muistaakseni joka toinen päivä yms. 10-vuotiaana ajattelin, että "Kyllähän tämä olisi välttänyt" vaikken kehdannut sitä ääneen sanoa.
Teini-ikä meni kavereiden kanssa rillutellessa emmekä olleet Hilman kanssa niin paljon tekemisissä. Kun olin 17-vuotias, Hilma sanoi minun perivän hänet kokonaan hänen kuoltuaan. Olin järkyttynyt kuolemapuheista, koska en halunnut Hilman kuolevan. Eikä hän ollut kuolemaisillaankaan, mutta ei vaan ollut kiva ajatella Hilman joskus kuolevan. Perintö ei olisi suuri, koska Hilma on aika köyhä eikä pyörätuolin takia ole ikinä ollut palkkatyössä.
Lukion jälkeen muutin opiskelupaikkakunnalle omilleni ja kävin kotipaikkakunnallani vain lomilla eli n. 4 kertaa vuodessa. Joka kerta yritin käydä tapaamassa myös Hilmaa vaikka olisi pitänyt kylästellä monessa muussakin paikassa ja kaikki lomat olivat aikataulutettuja. Olisin vaan halunnut löhötä kotona, mutta en kehdannut olla käymättä kylässä.
Kun Hilma kuuli, että olin tulossa silloin ja silloin lomalle, hän pyysi käymään ja yleensä teetätti minulla kaikenlaisia pikku hommia kuten joulukorttien ostoa ja postitusta. Hilmallehan minä olin aina lomalla ja hänen mielestään jouten vaikka olisi pitänyt lukea kuinka esim. koeviikkoa varten.
Minulla on vielä huono itsekuri. Eli jos esim. pitää lukea kokeisiin, ni sitä keksii vaikka mitä pikku tekosyytä itselleen, ettei tarvis lukea. "Minäpä teen tässä välissä sen Hilman teettämän työn!", oli yleisin tekosyy. Omat hommat roikkui ja kusi ja Hilma sai haluamansa minun ajan kustannuksella.
Hilmalla itsellään ei ole yhtään lasta. On sanonut minua kuin omaksi lapsekseen ja yhdeksi rakkaimmista sukulaisista. Samalla paikkakunnalla asuu Hilmalla 2 siskoa, 1 veli, näiden puolisot tai eksät, kaikilta sisaruksilta edes osa lapsista ja läheisimmältä siskolta 3 lasta puolisoineen ja 7 lastenlasta. Ja en ees laskenu itseäni tuohon sukulaislistaan, koska asuin muualla. Minä olin yleensä se, joka nakitettiin hommiin vaikka olisi muitankin serkuksia tullut samaan aikaan paikkakunnalle. Kun en ollut kotona, hommia hoiti joku muu sukulainen.
23-vuotiaana olin pääsiäisen aikaan 3 viikkoa kotipaikkakunnalla "pääsiäislomalla". Ei se oikeasti mikään loma ollut. Tein freelancerina töitä kotipaikkakunnalta käsin ja kouluunkin piti valmistaa eräs iso proketityö.
Tavalliseen tapaansa Hilma soitteli minut pikku hommiin. Kaikkiin töihin Hilma nakitti nätisti kysymällä ja vihjailemalla. "Ai että ku sielä on nätti ilma! Voi että ku ois kiva olla ulkona. Mulla on muuten maanantaina kampaaja. Mitenköhän sinne pääsis?" Suomeksi sanottuna: "Vie minut tänään ulos ja maanantaina kampaajalle."
Yleensä nakitukset tulivat pikku paloina. Yksi asia maanantaina ja tiistaina toinen. Ja arvatkaa mitä kiltiksi tytöksi kasvatettu silloin sanoo? Ei ainakaan "En". Freelancer-töistä oli helppo luistaa kun ulkona oli nätti ilma ja puhelimen toisessa päässä pyörätuolimummeli soitteli avuttoman kuuloisena hommiin. "Minulla ei ole ketään muutakaan, jolta pyytää."
Sinä pääsiäisenä ajattelin sitten tehdä hyvän työn Hilmalle ja vein sen markkinoille ensimmäisen kerran elämässään. Ajattelin, että nyt Hilma vähäksi ajaksi rauhoittuis ja antais minun olla rauhassa tekemässä töitä. Työt oli jo myöhässä. Olin väärässä, Hilma ei antanut tehdä markkinapäivän jälkeenkään töitä rauhassa ja yks työpäivä oli menny ihan hukkaan.
24-vuotiaana muutin takaisin kotipaikkakunnalleni eli sinne missä Hilmakin asuu. Koulusta oli käyty kurssit loppuun, vain opinnäytetyö puuttui. Opinnäytetyöaihe oli minulle liian vaikea, eikä sitä voinut enää vaihtaa. Minulla oli suuria motivaatio-ongelmia. Halusin lopettaa koulun kesken 5 vuoden opiskelun jälkeen vaikka vain opinnäyte enää puuttui. Tiesin, että se olis ihan hullua, mutta motivaation puute oli niin suuri. Tähän saumaan iski Hilma.
Hilmalle minä olin kotona lojuva nuori, jolla ei ollut mitään tekemistä. Ja minähän olisin nyt vuoden ympäri käytettävissä, koska asuttiin taas samalla paikkakunnalla.
Hilmalla oli omasta mielestään hirveästi kaikkea tärkeää, joka piti saada heti paikalla. Hilman omat päivät kuluivat pyörätuolissa istuen, lehtiä lukien ja telkkaria katsoen. Välillä oli myös vesijumppapäiviä, kuntoutusta ja siivousta. Siivouspäivänä hoitajat siivosivat. Hilma asui vanhainkodissa. Eli siis Hilman omassa elämässä ei tapahtunut mitään ihmeellistä, jolloin oli aikaa nipottaa tyhjänpäiväisistä asioista ja odottaa palveluksia heti kun niitä pyytää. Ja jos niitä ei alkanut kuulumaan, Hilma soitteli perään harva se päivä ja kysyi milloin tämä palvelus tapahtuu. Mulle motivaatio-ongelmaiselle tämä oli hyvä sauma paeta opinnäytetyön tekoa. Niinpä tein monesti niin kuin Hilma halusi. Passasin Hilmaa Hilman haluamalla tavalla valehtelematta 1-4 kertaa viikossa. Yritin tehdä Hilman työt mahdollisimman hyvin.
Silloin tällöin yritin sanoa Hilmalle, ettei tänään käy, koska haluan tehdä opinnäytettä. Hilmalle tämä ei käynyt. Nyt kun juuri oli omenat loppuneet ja pitäisi saada uusia. Houkuttelun avulla Hilma sai tahtonsa läpi. Hilma tarjosi myös hyvin avoimesti ja runsaasti rahaa pienistä säästöistään.
Opiskeluni oli kestänyt jo niin monta vuotta, että en enää saanut opintotukea. Laskuja tuli silti postiluukusta ja rahat alkoivat olla vähissä. Oli löydettävä töitä. Hilma oli ruikuttanut kuukausi kaupalla kuinka hän haluaisi minusta itselleen henkilökohtaisen avustajan, joka käyttäisi ulkona, kaupassa, tekisi pieniä kotitöitä, joita hoitajat eivät tehneet ym. Olin tähän mennessä kieltäytynyt, vaikka olinkin tehnyt samat hommat, mutta pidemmällä aikavälillä. Rahatilanteen heikentyessä päätin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ottaa pestin vastaan. Kaupunki maksaisi samasta työstä palkkaa minkä olin tehnyt tähän mennessä ilmaiseksi.
Se oli viimeinen virhe. Nyt olin Hilman oma pikku palvelija, piika ja sätkynukke. Minähän sain palkkaa, joten Hilman mielestä minun piti nyt tehdä kuten hän halusi, silloin kun hän halusi. Mulla alkoi pikku hiljaa pinna kiristyä. Aikaisemminkin se oli välillä kiristynyt, mutta kun asuttiin eri paikkakunnilla, tilanne oli päässyt välillä rauhoittumaan. Nyt rauhoittumista ei tapahtunut, koska oltiin monta kertaa viikossa tekemisissä.
Opinnäytettä oli aikaa tehdä enää puoli vuotta ja kaikki oli tosi pahasti kesken. Vois sanoa, että alussa. Kaupungin kanssa sovittiin, että teen Hilmalle töitä 3 tuntia viikossa ja yhdessä sovitaan, milloin kummallekki passaa. Hilmalle tämä piti selittää niin, että kaupunki määräsi 3 tuntia viikossa. Jos en olis antanut semmosta kuvaa, että se oli kaupungin määräys, Hilma ei olisi uskonut vaan yrittänyt painostaa ja muuttaa minun mieltä.
Tapaamisten välillä Hilma soitteli harva se päivä, että "Seuraavalla kerralla pitää muistaa osta se ja se asia". Joskus tuli 2 kertaa päivässä puhelu, että mitä pitää muistaa seuraavalla kerralla ku nähdään. Joskus oli päivä väliä ja sitten tuli taas puhelu uusista muistettavista. Minä sanoin lopulta, että tekee listan mitä pitää tehdä ja katsotaan sitä sitten ku tulen eikä soittelis mulle jatkuvasti. Hilma ei uskonut.
Hilma oli semmoinen, että monesti se ei kuullu mitä sille sanoi. Tai sitten jos se kuuli, se teeskenteli, ettei se kuullut. Tai jos se ei teeskennellyt, se ei käsittänyt mitä sille sanoi. Tai jos se käsitti, se ei halunnut uskoa mitä sille sanoi. Tai jos se uskoi, se epäili silti mielessään minun valehtelevan.
Samaan aikaan Hilma esitti marttyyriä, reppanaa mummelia, jolla ei ole ketään (ja jolla silti asui suunnilleen puoli sukua samalla paikkakunnalla) ja jolla oli aina asiat muka huonosti. Tahtonsa se sai läpi houkuttelemalla, painostamalla, rahalla ja vaatimalla. Jos mikään ei mennyt läpi, se sanoi, että sillä ei ole ketään muutakaan. Ja jos sekään ei auttanut, alkoi itkua tuhertamaan.
Hilma oli hirveän vaativa. Vaatimukset vain kovenivat kerta kerralta. Esim. ensin Hilma pyytää ompelemaan hameen helman, vuoden päästä pitäisi vaihtaa kuminauha, puolen vuoden päästä pitäisi kääntää kaksi hameen helmaa, 2 viikon päästä pitäisi vaihtaa kuminauha ja poistaa mekosta hiat, viikon päästä pitäisi järjestää vaatekaappi, viedä kesävaatteet varastoon, ommella uusi kuminauha 2 hameeseen ja suurentaa kaula-aukkoa paidasta.
Joka kerta Hilma kiitteli ja antoi rahaa. "Mielummin minä sinulle maksan ku jollekki vieraalle." Ja mullahan oli se rahapula. Mutta mikään ei silti tuntunut Hilmalle riittävän eikä sille ikinä tuntunut tulevan semmosta olotilaa, että "Ei kehtaa jatkuvasti pyytää jotain". "Kyllä minä maksan!", se vaan sanoi.
Minä tajusin, että jossain vaiheessa minun on pakko lopettaa työt kokonaan Hilmalle ja keskityttävä opinnäytteeseen tai en valmistu ollenkaan. Aloin varoitella Hilmaa 1-1,5 kk ennen lopettamista, jotta se kerkiäis totutella ajatukseen ja ehkä hankkimaan uuden henkilökohtaisen avustajan.
Kerroin sille miksi aion lopettaa, kerroin minkälainen minun opinnäyte on, mitä sen teko vaatii ja mitä opinnäytteestä vielä puuttuu, kerroin milloin sen pitää olla valmis ja milloin valmistun. Mutta ei. Hilma oli tottunut saamaan tahtonsa läpi ja sitä se yritti nyt kahta kauheammin. Ensimmäinen kysymys kaiken selityksen jälkeen tais olla "Miksi?" Selitin uudestaan. "Eikä! Kuka minua sitten hoitaa? Miten minun sitten käy?" Yritin ehottaa muita serkuksia, mutta kukaan ei kelvannut Hilmalle. "Ei se osaa!"
Seuraavalla kerralla tuli puheeksi taas töiden lopettaminen. Hilma aloitti painostuksen ja kysyi joka kerta "Miksi". Selostin opinnäytetyöasiat varmaan sen 10 kertaa Hilmalle, mutta se ei vaan halunnut uskoa. Jos nähtiin 1-2 kertaa viikossa, 10 kertaa on noin 2,5-1 kk. Sen ajan yritin selittää, miksi lopetan ja joka kerta kuului "Miksi?" ja hirveä painostus. "Älä lopeta! Et sinä saa lopettaa töitä! Miten minun käy?", se ruikutti. Joka kerta.
Ainaki vanhainkotinsa hoitajille ja yhelle sukulaiselle Hilma kertoi, että aioin lopettaa. Muut kysyi tietenki miksi. Hilma valehteli, että ei tiedä. Vaikka tiesi. Se yritti löytää "taustajoukkoja" ja vaikuttaa hylätyltä reppanalta. Kun Hilma kertoi mulle kertoneensa hoitajille ja sukulaiselle, ettei tiennyt miksi lopetan, suutuin. Pistin sen tilille tiukasti ja puoliksi huutaen. Lopulta sain Hilman tunnustamaan, että se oikeasti tietää miksi lopetan.
Minusta oli ihan uskomatonta, että 80-vuotias mummeli kehtas ajatella omaa etuaan ja omia pikku touhujaan vaikka 25-vuotias sukulaistyttö ei ollut vielä valmistunut edes ammattiin! Miten se kehtas painostaa minua luopumaan opinnäytteen tekemisestä, jotta sillä itellä olis omenoita, uus täkki, uus kampa, rahaa pankista ja kampaaja-aika?
Kerkesin olla Hilmalle töissä reilun kuukauden ja minun oli jo varattava aika psykologille. Kävin psykologilla n. 3kk. Psykologiki oli tietenki sitä mieltä, että minun on jatkettava opinnäytettä ja lopetettava työt, koska Hilman soittelut häiritsivät, vaatimukset kummittelivat mielessä ja opinnäytettä oli muutenki niin vaikea tehdä työn ohessa. Varsinki ku oli vielä motivaatio-ongelma. Psykologin kans juteltii, että miten saan työt lopetettua ilman, että välit menee poikki. Psykologi sanoi, että ne menee jos menee, mutta minun on ajateltava nyt itseäni.
Kaikki tuo Hilman pikkutarkkuus, vaatimustason nousu, ajan kuluminen, piikana pitäminen, kuvittelu, että rahalla voi minulta aina ostaa aikaa ja varsinkin se käsittämätön painostus vei lopulta siihen, että meillä meni välit poikki. Sinä päivänä ku viimein koitti se viimeinen työpäivä me olitiin jo ihan vittuuntuneita toisillemme. Ainaki minä. Minä en halunnu välejä poikki, mutta niin vain kävi. Minä halusin piiiiitkälle lomalle Hilmasta. Hilma sanoi, että ei enää ikinä soita mulle. Minä olin vähän allapäin. Sitten ajattelin, että niinhän minä olen pitkään halunnut. Sanoin iloisena "Hyvä! Sovitaan sitten niin!"
Sopimus piti 4-5kk. Sitten Hilma soitti. Iloisena kertoili asioita ja kysyi niin ku mitään ei olis tienny "Olekko sinä suuttunu jostaki?" Minä myönsin. En kerenny sen kummemmin selittämään mitään ku Hilma sanoi vaan "Anteeksi" ja jatkoi jo uudesta aiheesta. Siinä kaikki "katumiset". Sen jälkeen se on ollut, niin ku kaikki olis hyvin.
Töiden lopettamisesta on vuosi ja 3kk. Asiat on painaneet koko ajan. Hilma toivoo kuolemaa, mutta en haluais, että mulle jää tämä taakka loppu iäksi jos Hilma kuolee ennen ku asiat on selvitetty. Halusin unohtaa, mutta ei pysty. Silti en haluais puhua Hilman kans, koska vieläki vituttaa se akka enkä halua nähäkkään sitä.
Sitte JOS sen kans alkaa puheille, pitää osata puhua ja perustella tosi hyvin asiat, koska Hilma tosiaankin joko ei kuule, käsitä tai usko. Siltikkään en välttämättä osaa olla vakuuttava. Enkä välttämättä enää muista kaikkia pikku yksityiskohtia. Hilma varmaan välttelee vastuuta sanomalla "Miten niin? Mitä minä oon muka tehny?" Ehkä paras olis nauhottaa koko keskustelu, sillä minusta tuntuu, että meidän yhteiset sukulaiset on alkaneet pitää minua omituisena. Hilma on levittänyt sellaisia juoruja. Katsokaas minähän olen nyt omituinen kun osaan sanoa jo "Ei" Hilmalle enkä teekkään mitä se käskee. Niin, ja itsekäski olen varmaan.
Tämä on ollut mulle henkisesti hirveän raskasta. Vielä sen supervaikean opinnäytteen ohessa. Minusta on tullu koko ajan kärkkäämpi pistämään heti hanttiin jos tuntuu, että minua kohellaan huonosti. Minä haluan heti puuttua vääryyksiin mitä mulle tehään ja pimahdan heti. Ettei minua vaan kukaan enää polje. Nyt on alkanut parisuhde rakoilemaan ku mies ei tykkää siitä, että minä hermostun niin herkästi. Minä en käsitä miksi ketään kasvatetaan olemaan kiltti tyttö ku siitä ei tunnu olevan tytölle muuta ku riesaa. Hilma taas ei tunnu kärsineen muuta kuin työvoiman puutteesta.
Huh huh. Miten minun parisuhteen käy? Kertokaa mulle mitä teen Hilman kans?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ei kai tuota nyt tarvi edes viittä minuuttia miettiä. Asiahan on päivänselvä.
Surullinen tarina. Yritä hyväksyä asia niin kuin se on syyttämättä itseäsi. Helppoa se ei ole, enkä osaa sanoa, miten se käytännössä tehdään. Tsemppiä!
Oletko saanut jo alan työtä?
Tiedän tuon kaiken, koska oma historiani on osaksi saman suuntainen.
Mutta tärkeintä on SINUN OMA ELÄMÄSI! Älä muuta takaisin samalle paikkakunnalle, ei ole sinun asiasi uhrata elämääsi toisten hoitamiseen, EI OLE! Pidä oma pääsi ja oma elämäsi. Jos kerran paikkakunnalla on paljon muitakin sukulaisia, kerro että olet tehnyt oman osuutesi, hoitakoot he vuoroin jatkon - piste.
Toivottavasti olet saanut opinnot päätökseen ja töitä. Ja toivottavasti olet myös kertonut tämän kaiken mitä kirjoitit myös miehellesi.
En olis ikinä muuttanut takaisin kotipaikkakunnalle Hilman takia. Muutin sinne miehen takia.
Opinnot olen saanut päätökseen ja töitäkin on. =) Mieskin tietää kaikesta. Olen vuodattanut sille kaikki asiat moneen kertaan.
Päätöshän on sinun. Ei kai mitään muutosta synny siitä, että purkaudut säännöllisin väliajoin miehellesi?
osaavat olla itsekkäitä.Heille ei merkitse mikään muu mitään kuin heidän oma hyvinvointi.
Minun neuvo on sellainen, että KESKITY OMAAN ELÄMÄÄN!Jätä tämä Hilma omiin oloihinsa,vanhainkodissa on hyvät hoitajat...!Sinä et ole mitään velkaa Hilmalle,olet tehnyt jo enemmänkin kuin tarpeeksi!!!Voimia sinulle!!!
tee ero heti siitä ihmisestä. Tuollaisten ihmisten jotka eivät kuule,käsitä,ymmärrä kanssa vitutuskäyrä tahtoo nousta kohtisuoraan ylöspäin ja voi olla että auheutat vielä itse heidän poismenonsa, ja sitäkautta nämä 'hilmat'aiheuttavat pahansa sinulle.
Kasvat itsestäsi pieni psykopaatti, ajattele vain niitä ongelmia joita hän sinulle aiheuttaa, älä hilmaa.
vanhusparkaa omasta saamattomuudestasi, ja teet hänestä syyllistä siihen ettet viitsisi opiskelujasi hoitaa.
Muistamaton vanhus ei tee ja ajattele asioita sinun kiusaksesi.
Sinun tehtäväsi on huolehtia omista opiskeluistasi. Kuten huomasit ei se vanhus muistanut loukkaantua vaikka välillä poissa olitkin.
Itse olen joutunut samaan kierteeseen yhden vanhuksen kanssa, hän oli mieheni sukulaisia. Osasi vedättää, teettää ja passauttaa itseensä, lopulta muutti meidän huusholliin. Kukaan ei minulta lupaa kysynyt oli vain hyväksyttävä, että oli piikana omassa talossaa. Yhteiselämää jatkui lähes vuosi. Kyllä vanha ihminenkin voi olla tosi kiero ja vetäytyä aina sääliverhon taakse. Kun antaa pirulle pikku sormen niin kohta vie koko käden.
Itse oon sua monta vuotta nuorempi, seiskalla oleva tyttö. Mulla on/oli vähän sama tilanne kavereideni kanssa. Seiskalle mentyäni jouduin muutaman entisen luokkalaiseni kanssa kanssa samalle luokalle ja juuri nämä tyypit olivat semmosia joista en kauheasti pitänyt. Välillä meillä on ihan hauskaa mutta on taas niitä päiviä jolloin mua alkaa ärsyttämään niiden käytös. Ne ovat niin erilaisia kun mä ite olen ja joskus huomaan että oon ihan erilainen koulussa kun kotona. Veljieni kaverit käyväy meillä jatkuvasti ja aluksi en kauheasti uskaltanut puhua heille. Nyt kun tunnen niitä paremmin olen huomannut että ne ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin omat kaverini. Kadehdin aina veljiäni, koska heillä on niin ihanat kaverit.
Aina välillä koulussa olen joutunut kiristelemään hampaitani kun olen yrittänyt hillitä raivoani. Joskus on vain semmonen tunne että haluis lyödä toista, mutta ei kuitenkaan viitsi, koska jollain tasolla välittää toisesta.
Muilla luokilla olevat läheisemmät kaverini ovat huomanneet että hermostun pienistäkin asioista ja huudan melko helposti. Olen huomannut sen itekkin että oon muuttunut aika paljon ja nyt oonkin yrittänyt välillä purkaa kiukkuani niille jotka sen "ansaitsevat" mutta he eivät tunnu tajuavan että mitä mieltä olen heistä. Lopullista eroa en heistä halua, koska olemme tunteneet toisemme jo kauan ja joudun olemaan heidän luokallaan vielä muutaman vuoden.
Sinun on pakko yrittää vain ottaa kunnolla välimatkaa "hilmasta" vaihda vaikka puhelinnumeros i ja katoa vaikka hetkeksi pois näköpiiristä jotta pystyt selvittämään pääsi ja saamana taas suhteesi kuntoon. Yritä löytää myös uusia kavereita tai harrastus johon voit keskittyä, jolloin et ajattele Hilmaa.
Itse unohdan aina veljieni kavereiden seurassa omat kaverini ja jos en nää niitä muutamaan viikkoon tuntuu kuin mulle tulis "vierotusoireita" ja ilman heitä luulisin että en olis tässä.. :/
Sun pitää hankkii siis paljon ystäviä sun tueks jotta jaksat jatkaa eteenpäin
En nyt tiiä onko tästä mun "ohjeesta" mitään hyötyä, mutta toivotan sulle silti paljon tsemppiä ja onnea :)
paskajäykkänä ettei ällisi ja taitosi riitä opinnäytetyön tekemiseen.
Minulla on kokemusta tuon kaltaisista vanhuksista, ja kyllä heidän kanssaan toimeen tulee kun vain yksinkertaisesti pitää kiinni omasta ajastaan.
Opinnäytetyön tekemisen ohessa olisit aivan hyvin ehtinyt hoitaa Hilman jutut. Epäilen että sinulla on taipumusta pikkutarkkuuteen, jolloin suurempien kokonaisuuksien käsittely on sinulle vaikeaa.
Vrt. opinnäytetyö.
Älä käytä samaa syyllistämisen metodia mieheesi.
Mitenkähän pärjäilet kun/jos teillä on lapsia?
Lasten kanssa sinunkin on pakko oppia keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa, siinä on hilmatätit jo pientä!
Terv. melkein psyk.kand.
seiskaluokalta.
Miksi ihmeessä veljeilet kavereiden kanssa, jotka eivät tunnu omilta ja saavat sinut melkein raivon partaalle!
Ota heihin etäisyyttä ja yritä hankkia paremmin itsellesi sopivia kavereita. Jos se ei onnistu, niin entä sitten! Kaiken päälle kerrot, että koulussa käyttäytyt eri tavalla kuin mitä oikeastaan itse olet.
Itsenäisty! Tuolla menolla heilut aina kuin väärissä vaatteissa koko elämäsi.
Kyllä täällä kaikenmaailman paskaa tulee silmille ! Surullista on, että tällaisia "melkein" psyk.kandeja on oikeasti olemassa. Ammattitaidosta ei hajuakaan, mutta silti pistetään jos jonkunnäköistä neuvontapraktiikkaa pystyyn. Huh. Ja jotkut onnettomat sitten vielä haksahtavat näihin ikuisiin opiskelijoihin ja uskovat konsultointeja ja vielä maksavat niistä !
Et nyt olisi kertonut, miltä alalta opiskelusi on kesken. Pilaat koko alan ja meidän muiden maineen.
Hilma on kuin minun äitini peilikuva.
Meilläkin on nyt välit poikki.
Tytär.
Kirjoita kirje Hilmalle kaikista asioista, jotka sinua painavat, mitkä koskevat myös Hilmaa. Ja katso mitä tapahtuu ja juttele vasta niistä asioista sen jälkeen Hilman kanssa. Väitä, ettet usko että hän ei ymmärrä, jos hän niin väittää.
Tsemppiä!!!
Muuta kauas Hilmasta.