Hei.
Eli minulla on tällainen tilanne, että äitini kertoo minulle hänen ja isäni välisistä ongelmista ja "yhteenotoista". Tämä satuttaa minua ja itken melkein joka kerta kun olen kuunnellut mitä isä on taas tehnyt. Olen useasti kehottanut häntä ottamaan eron, sillä tämä repii sekä häntä että koko perhettämme. En haluaisi enää käydä kotona koska isä on siellä, ja hän juo melkein aina. Hän ei ole "näkyvästi" kännissä, vaan käy salaa juomassa ja kuvittelee ettei kukaan huomaa. Haisee viinalta ja joskus jopa sammuu ja kaatuilee. Aamuisin sitten herään siihen että hän haastaa krapulassa riitaa ja huutaa äidilleni. Lapsuudessani sain katsoa pahoinpitelyä, ja olenkin alkanut tahtomattani muistaa kaikkea mitä en haluaisi, kun äiti kertoo nykytilanteesta.
Äitiäni ei nyt hakata, ainakaan tietääkseni, kyse on enemmänkin henkisestä väkivallasta.
Minua revitään kahteen suuntaan, toisessa, haluaisin olla äitini tukena, ja kuunnella hänen murheitaan, auttaa. Mutta toisessa itsekkäämpi puoleni haluaisi puolustautua, miksi minun pitäisi kuunnella tätä, se satuttaa minua? Jos hän ei ole valmis tekemään tilanteelle mitään, vaan vuosi vuoden jälkeen jatkaa avioliittoa väkivallan alla, ja kertoo minulle henkilökohtaisista asioista, ja mitä se isä Taas teki, niin miksi minun pitäisi kuunnella ja myötäkärsiä.
Sanoin äidilleni äskettäin, että en voi enää jatkaa kuuntelua, jos hän ei tee asialle mitään, en voi muuta kuin jättäytyä tilanteesta, sillä sairastun jos jatkan hänen kuuntelemistaan.
Toisaalta isäni on silti isäni, eikä vain paskapää joka haastaa riitaa ja uhkailee, joten tuntuu pahalta kuunnella toisen vanhempansa haukkuvan tätä. Toisaalta vihaan isää, ja toivon että hän kuolisi, kaikilla olisi silloin helpompaa.
Toisaalta haluaisin jatkaa sitä suojelemista mitä tein lapsenakin, yritin joskus keskeyttää riitoja ja puolustaa äitiä, heikoin tuloksin.
Toisaalta tuntuu todella pahalta, teenkö nyt väärin kun kieltäydyn terapeuttina olosta? Toisaalta tunnen, että voisiko tämä olla jotenkin "vääristynyt" suhde äitini osalta, siis minuun päin? Minä olen se joka kuuntelee häntä, kuten hänkin minua. Missä menee se raja, mitä vanhempi voi kertoa "lapselleen" ja mitä ei? Minusta se menee tässä, hän ei saisi kertoa minulle tällaisista asioista jos ei kuitenkaan tee mitään niille, vaan jatkaa asumista isän kanssa joka juo päivittäin ja kärsii siitä, kertoo sitten minulle kuinka hän kärsii?
Olen jo ehdottanut äidille muuttoa "salaa" toiseen kaupunkiin, eroa tai turvakotia. Jostain syystä hän vain haluaa asua helvetissä, koska "mihin minä täältäkään lähtisin". Näen että hän olisi oikeasti onnellinen jos asuisi yksinään, ja hän toivoo asuvansa yksinään, muttei mikään mitä sanon auta tai saa häntä oikeasti lähtemään.
Mitä mieltä olette, teenkö väärin kun sanoin äidilleni etten voi kuunnella häntä enää. Tuen häntä jos hän haluaa erota tai korjata tilannetta muuten, mutta jos hän jatkaa elämistä suhteessa joka on hänelle myrkkyä, en voi jatkaa kuuntelemista ja lohduttaa häntä. Jotenkin tuntuu, että oma elämäni menee siihen jos alan kuunnella tarkemmin miten kotona menee. Muistan pahoja asioita ja itken, tuntuu että masennun kohta jos en olisi sanonut ei. :(
Olisin kiitollinen vastauksista, joten kertokaa oma mielipiteenne tästä kiitos. On helpompi arvioida tilanteita ulkopuolisen silmin.
Eli minulla on tällainen tilanne, että äitini kertoo minulle hänen ja isäni välisistä ongelmista ja "yhteenotoista". Tämä satuttaa minua ja itken melkein joka kerta kun olen kuunnellut mitä isä on taas tehnyt. Olen useasti kehottanut häntä ottamaan eron, sillä tämä repii sekä häntä että koko perhettämme. En haluaisi enää käydä kotona koska isä on siellä, ja hän juo melkein aina. Hän ei ole "näkyvästi" kännissä, vaan käy salaa juomassa ja kuvittelee ettei kukaan huomaa. Haisee viinalta ja joskus jopa sammuu ja kaatuilee. Aamuisin sitten herään siihen että hän haastaa krapulassa riitaa ja huutaa äidilleni. Lapsuudessani sain katsoa pahoinpitelyä, ja olenkin alkanut tahtomattani muistaa kaikkea mitä en haluaisi, kun äiti kertoo nykytilanteesta.
Äitiäni ei nyt hakata, ainakaan tietääkseni, kyse on enemmänkin henkisestä väkivallasta.
Minua revitään kahteen suuntaan, toisessa, haluaisin olla äitini tukena, ja kuunnella hänen murheitaan, auttaa. Mutta toisessa itsekkäämpi puoleni haluaisi puolustautua, miksi minun pitäisi kuunnella tätä, se satuttaa minua? Jos hän ei ole valmis tekemään tilanteelle mitään, vaan vuosi vuoden jälkeen jatkaa avioliittoa väkivallan alla, ja kertoo minulle henkilökohtaisista asioista, ja mitä se isä Taas teki, niin miksi minun pitäisi kuunnella ja myötäkärsiä.
Sanoin äidilleni äskettäin, että en voi enää jatkaa kuuntelua, jos hän ei tee asialle mitään, en voi muuta kuin jättäytyä tilanteesta, sillä sairastun jos jatkan hänen kuuntelemistaan.
Toisaalta isäni on silti isäni, eikä vain paskapää joka haastaa riitaa ja uhkailee, joten tuntuu pahalta kuunnella toisen vanhempansa haukkuvan tätä. Toisaalta vihaan isää, ja toivon että hän kuolisi, kaikilla olisi silloin helpompaa.
Toisaalta haluaisin jatkaa sitä suojelemista mitä tein lapsenakin, yritin joskus keskeyttää riitoja ja puolustaa äitiä, heikoin tuloksin.
Toisaalta tuntuu todella pahalta, teenkö nyt väärin kun kieltäydyn terapeuttina olosta? Toisaalta tunnen, että voisiko tämä olla jotenkin "vääristynyt" suhde äitini osalta, siis minuun päin? Minä olen se joka kuuntelee häntä, kuten hänkin minua. Missä menee se raja, mitä vanhempi voi kertoa "lapselleen" ja mitä ei? Minusta se menee tässä, hän ei saisi kertoa minulle tällaisista asioista jos ei kuitenkaan tee mitään niille, vaan jatkaa asumista isän kanssa joka juo päivittäin ja kärsii siitä, kertoo sitten minulle kuinka hän kärsii?
Olen jo ehdottanut äidille muuttoa "salaa" toiseen kaupunkiin, eroa tai turvakotia. Jostain syystä hän vain haluaa asua helvetissä, koska "mihin minä täältäkään lähtisin". Näen että hän olisi oikeasti onnellinen jos asuisi yksinään, ja hän toivoo asuvansa yksinään, muttei mikään mitä sanon auta tai saa häntä oikeasti lähtemään.
Mitä mieltä olette, teenkö väärin kun sanoin äidilleni etten voi kuunnella häntä enää. Tuen häntä jos hän haluaa erota tai korjata tilannetta muuten, mutta jos hän jatkaa elämistä suhteessa joka on hänelle myrkkyä, en voi jatkaa kuuntelemista ja lohduttaa häntä. Jotenkin tuntuu, että oma elämäni menee siihen jos alan kuunnella tarkemmin miten kotona menee. Muistan pahoja asioita ja itken, tuntuu että masennun kohta jos en olisi sanonut ei. :(
Olisin kiitollinen vastauksista, joten kertokaa oma mielipiteenne tästä kiitos. On helpompi arvioida tilanteita ulkopuolisen silmin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
terapeutti, se on selvää.
Sinun roolisi on selvä, olet tytär sekä äidillesi että isällesi.
Meistä kukaan ei ole voinut valita vanhempiaan, ei edes vanhempasi, ikävä kyllä.
Olet huolissasi jaksamisestasi. Hyvä, sillä se kertoo, ettei lapsuudessasi kokemasi perheväkivallan näkeminen aivan toimintakyvyttömäksi traumatisoinut sinua.: /
Tuntuu, että lapsuutesi kokemukset alkavat nyt nousta pintaan, olet kuitenkin päässyt turvalliselle jalustalle nykyään, joten nyt olisi alitajuntasikin mukaan aika käsitellä traumoja eli haavoja, jotka syntyivät lapsuudessasi.
Äitisi traumaattisuus ja hänen pahoinvointinsa lisäävät ja muistuttavat sinun lapsuutesi aikaa.
Aikaa, jolloin olit puolustuskyvytön ja niin syytön tapahtumiin. Rakkaus vanhempiisi oli ristiriitaista, syystäkin, ja on vieläkin.
On hyvä, ettet jähmettynyt toimintakyvyttömäksi, vaan kyseenalaistat sekä omaa toimintaasi että vanhempiesi.
Tosiasia on, ettet voi muuttaa toisia, vain omaa ajatustapaasi ja motiivejasi.
Sinuna hakeutuisin traumaterapiaan, nyt olisi sen aika. Tietysti terapia on myös tosi tarpeen vanhemmillesi, mutta et ole vastuussa heistä, vain oma toimintasi ratkaisee.
Kun ajatuksesi muuttuvat, muuttuukin kaikki. Silloin on odotettavissa, että läheisetkin muuttuvat nähdessää sinun muutoksen vaikutuksen.
Siis hieno juttu, ongelma on tunnistettu, silloin se on melkein jo ratkaistu.
Kaikkea hyvää tulevaan = )).
tuhansia samanlaisia koteja, joissa on samanlaiset olosuhteet. Itsekin jouduin 9 -14 vuotiaana kuuntelemaan äitini syytöksiä isästäni Nyt jo molemmat edesmenneenä ja nuoruuteni taakse jääneenä totean että ei se mitään traumoja jättänyt. Aikuistuessa käsittää elämän tosiasiat. tsemppiä.. kaikki järjestyy..
Hei, olen todella kiitollinen että näinkin moni on ottanut aikaa ja kirjoittanut vastausta, kiitos siitä! :)
Juu, mitä teidän juttujanne lueskelin, niin itselläni on siis sellainen elämäntilanne, että kaikki alkaa tasaantua ja olla paikoillaan elämässäni. Voi hyvinkin olla, että tämä elämän "onnellisuus" on saanut aikaan sen, yhdessä äitini kertomusten ohessa, että alitajuntani alkaa vapautua ja muistiini tulee kaikenlaista ikävää lapsuudesta joka pitäisi nyt sitten käsitellä.
En ole varma voisinko jättää nämä asiat käsittelemättä, koska tuntuu siltä etten halua muistella kaikkea sitä pahaa mitä olen nähnyt ja kokenut. Kaikki kokemani on vaikuttanut minuun, ja oireilinkin nuorempana syömisen ja masennuksen kanssa. Olen täydellisyyteen ja miellyttävyyteen pyrkivä nuori nainen, joka nyt yrittää vapautua niistä kahleista mitä yhteiskunta ja kokemukseni ovat minulle asettaneet. Miksi minun pitäisi ottaa vastaan kaikki paha mitä ihmisillä on. Yritän pyrkiä siihen, että sanoisin vastaan enkä myöntelisi, ja sanoisin oman mielipiteeni rohkeammin. En myöskään voi miellyttää kaikkia ja olla täydellinen joka ikisessä asiassa, tämä on välillä äärimmäisen vaikeaa hyväksyä. Esimerkkinä: en saanut inssiä ensimmäisellä yrityksellä läpi, ja itkin koska olin niin pettynyt itseeni ja siihen, etten voikaan nyt olla paras ja hyvä. Tämä oli vaikeaa hyväksyä, ja uskon ettei tämä ominaisuuteni tule koskaan häviämäänkään.
Puhuin asiasta äidilleni, ja siinä on se ongelma, että hän ottaa aivan kaiken mitä sanon arvosteluna ja itseensä. Kun kerroin kuinka tukalaksi oloni tulee kun kuulen vanhempieni ongelmista, hän itki ja pyyteli anteeksi. Anteeksi sitä että hän on paha ihminen ja anteeksi menneisyyttä, anteeksi sitä että hän on olemassa. Tämä raivostutti minua, se ei ole sitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan sitä mitä hän tekee nytkin koko ajan. Jos hän oikeasti haluaisi anteeksiannon, hänen kannattaisi erota ja alkaa elää omaa elämäänsä eikä pyydellä anteeksi asioita mitä ei voi enää korjata. Sitä paitsi menneet ovat menneitä, eikä niitä yksinkertaisesti voi muuttaa, on turha rypeä itsesäälissä ja surkutella miten paha ihminen on kun ei tehnyt sitä ja tätä toisin, miksei voisi korjata tulevaisuuden sen surkuttelun sijaan?
Nyt kun olen tunnen itseni hieman tasapainoisemmaksi sekä mieleltäni että elämältäni, näen joitakin asioita paljon selkeämmin. Äitini on aina ollut sellainen että hän syyttää itseään ihan kaikesta, sellaisistakin asioista jotka eivät ole hänen syytään. Itsekin sorruin tähän käytökseene enemmän muutamia vuosia sitten, kun olin vielä masentunut ja syömishäiriön kourissa, mutta pääsin yli siitä enkä enää syyttele itseäni asioista mitä ei voi korjata tai mitkä eivät ole minun syytäni. Olen nykyäänkin todella tarkka siitä, milloin pyydän anteeksi. Jos minusta tuntuu etten ole tehnyt mitään väärää, miksi minun pitäisi sanoa anteeksi, olen pahoillani? Se tuntuu niin väärältä jos teen sen enkä koe että minun oikeasti pitäisi.
Kiitos linkistä läheisriippuvaisuuden selitykseen, kuulostaa todella tutulta, ja olisikin ehkä hyvä idea ehdottaa äidilleni jonkinlaista terapiaa tai jotain missä hänen pitäisi analysoida itseään ja tekemisiään.
Tällä hetkellä tärkein asia olisi saada hänet tajuamaan, että koti missä hän nyt on ei ole se oikea koti! Koti on siellä missä hän olisi onnellinen, ei se paikka mikä on maksettu ja sisustettu häntä miellyttäväksi. Loppujen lopuksi ihminen tulee toimeen hyvin vähälläkin, ja haluaisin että äitini tajuaa kodin voivan olla missä vain hän on.
Pelkään vain, että isä sekoaa oikeasti. Nytkin on pieni pelko siitä, mitä hän voisi tehdä jos tulisi yhtäkkiä hulluksi. Ja kun miettii sitä miten pitkälle hän epätoivoisuudessaan voisi mennä jos saan äidin lähtemään kotoa, se pelottaa. Olenkin ajatellut, että äidin voisi hakea kotoa poliisien voimin, poliisit siis mukaan varmistamaan että kaikki sujuisi rauhanomaisesti, tai sitten keskellä yötä kun isä on sammunut/nukkuu, tai sitten ihan normaalisti, töihinlähtö eikä tulisikaan enää takaisin. Mutta eri asia on se, mitä äitini ajattelee, hän luultavasti kokee ansaitsevansa kohtalonsa, tai "rakastaa" isää niin paljon ettei voi jättää tätä. Myös huoli isästä mitä hän tekee ilman äitiä on "ongelma".
Mietin myös sitä, mitä isä tekisi jos koko perheen voimin pakottaisimme hänet kohtaamaan tilanteen, kysyisimme suoraan ja rohkeasti, miksi hän juo, ja miksi hän on niin ilkeä äidille. Nämäkin vielä "haaveita", todellisuus kun on eri enkä minäkään voi tai saa äitiä tekemään niin kuin hänen pitäisi, hänet pitäisi jotenkin herättää tähän maailmaan. Minun mielipiteeni on, että jokaisen elämä on heidän omissa käsissään, et voi vain istua paikoillasi ja katsoa kuinka elämä lipuu ohi, vaan jos haluat jotain, sinun pitää tarttua toimeen ja tehdä elämästä elämisen arvoista nyt, eikä huomenna.
Edelleen saa kirjoittaa mietteitä, luen mielelläni mitä ajatuksia ihmisillä on jotka "katsovat" tilannetta ulkoapäin.
eli minusta sinun ei tarvitse olla äitisi murheiden kaatopaikkana, varsinkin kun ole huomannut siitä ahistuvasi ja masentuvasi. Itse kyllä kertoisin, etten enää jaksa/halua kuunnella. Kerrot tunteesi.
Jos ei muu auta vähennä kyläilyä ja yhteyden ottoja. Tai joka kerta, kun äitisi aloittaa noista ikävistä asioista jauhamisen laitat sille stopin. Kerro äidillesi, että autat häntä etsimään asuntoa, jos hän niin haluaa. Mutta niin kauan, kun hän itse valitsee tilanteessa pysyä sinun ei mielestäni ole pakko kuunnella alituisia murheita.
Ja josset halua kotona vierailla isäsi takia, voithan vaikka tavata äitiäsi muualla. Käykää kahvilla tms..
Hienoa, että olet kirjoittanut tänne sinua vaivaavista ongelmista! Sinussa on vahva terve ydin, kun pystyit sen tekemään! Toivon sinulle
kaikkea hyvää.
Äitisi saattaa olla läheisriippuvainen! Jos haluat voit käydä lukemassa lisää asiasta
seuraavasta linkistä! Siellä saataa tulla esiin
ajatuksia, jotka saatavat auttaa sinua ja ehkä mahdollisesti äitiäsi.
Lisäksi on mukavaa kun tekstin voi lukea suomen kielellä.
Mitä läheisriippuvainen oikein on?
http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/coinfor.html
Valoisaa kesää sinulle ja kaikille muillekin!
aikuinen ja olen ollut vuosia samassa tilanteessa. Kirjoituksesi oli kuin minun "suustani". Meidän perheessä alkoholi tai väkivalta eivät ole olleet pääasiassa ongelman aiheuttajia (no ehkä henkinen väkivalta on), vaan lähinnä ongelmat ovat tuleet siitä, kun isäni on valehdellut äidilleni mistä asiasta milloinkin (esim. pitänyt toista puhelinta itsellään, piilossa äidiltä), ja vaikka hän jää kiinni valehtelusta, niin yrittää valehtelemalla päästä tilanteesta pois tai kaikki syy on äidissä.
Alkoholi on sen verran aih. meidän perheessa ongelmaa vuosien varrella, että isäni on muutaman kerran juovuspäiten tapeltuaan saanut laskut maksettavaksi. Kaiken tämän lisäksi isänisä (nyt onneksi jo kuollut) kulki meillä kuin kotonaan (tuli esim. vara-avaimilla sisään, vaikka ketään ei ollut kotona ja esittelivät "poikansa taloa" (äitini omistaa yhtä paljon) ystävilleen, ja lisäksi hän haukkui äitäni meidän lasten kuullen, eikä koskaan isäni puolustanut äitiä. Itse yritin puolustaa äitäni vaarilleni, mutta isäni ei puhunut mitään. Meillä ei koskaan saatu kunnon keskustelua aikaiseksi isän kanssa, vaan se oli aina sitä, että joko hän huusi tai piti mykkäkoulua (paras ennätys on 1,5v.putkeen). Äitini kanssa puhevälit ovat aina olleet hyvät.
Nykyään he asuvat kahden ja sama meno jatkuu. Välillä riidellään mistä milloinkin, tai sitten isäni on mykkäkoulussa. Äitini on monesti aikonut lähteä, mutta siihen se vaan on jäänyt. Vuodet kuluu ja hän valittaa ko. ongelmista/asioista ja itseäni ärsyttää lähinnä se, että hän ei tee asioille mitään, valittaa vaan. Toisinaan mietin heidän tilannetta niin, että omat yöunet jäävät vähälle. Joskus kun äitini kertoi minulle jälleen kerran parisuhdeongelmistaan, sanoin, että heidän parisuhdeasiat eivät kuulu lapsille. Siitä hän aluksi otti itseensä, mutta myöhemmin sama meno jatkui. Olen ehdottanut hänelle, että menisi ammattiauttajan kanssa keskustelemaan (ettei meidän lasten tarvitsi kuunnella tätä samaa virttä), mutta hän on sitä mieltä, että isäni sitä apua tarvitsee..no varmaan näin onkin, mutta isääni sinne ei saa, koska eihän hänessä mitään vikaa ole omasta mielestään. Toisinaan äitilläni on sellainen "tyyli", että hän on urhi tässä kaikessa (joskus sanonut meille lapsille, että hän on joutunut uhrautumaan meidän lasten takia). Toisaalta taas isäni on kuitenkin aina isäni, vaikka voissa paistaisi :)
Itse olen pikku hiljaa turtunut tähän tilanteeseen, ja yhdessa taitavat olla niin kauan, kunnes jompi kumpi kuolee. Kun oikein ottaa pattiin, pidän vähemmän yhteyttä äitiini (isän kanssa harvemmin soitellaan, eikä hän koskaan puhu näistä asioista). Raskaimpina aikoina on kyllä tuntunut siltä, että pää sekoaa. Itselläni on "helppoa" siksi, että asun kaukana tästä kaikesta, mutta siskoni asuu siellä lähellä ja häntä käy sääliksi. En tiä kuinka sekava kirjoitus tästä tuli, mutta et ole ainut, valitettavasti.
Omien vanhempien riitojen katselu ei ole mitään mukavaa varsinkin ,kun siinä on alkoholi matkassa tai väkivalta.
Itse erosin ex miehestäni kun lapset olivat pieniä ,juuri alkoholiongelman vuoksi.Muistoja ja traumoja jää aina lapsille.
Mutta asiat voivat myös korjaantua parempaan suuntaan.
Olet saanut kärsiä.Äitisi ei osaa auttaa itseään tai on jäänyt jumiin suhteeseen jossa ei mene hyvin.Ymmärrän että rakastat molempia vanhempiasi.Jokaisessa on se hyvä puolikin.Alkoholi on vain sairaus joka tekee haittaa koko perheelle.Et voi olla sijaiskärsijä.Ota yhteyttä sosiaalitoimistoon tai perheneuvolaan ja kerro kotiasioistasi,ehkä vanhempasi saavat apua.Joskus itse ei voi tehdä olotilalleen mitään ,eikä huomaa oman lapsensa kärsimystä,sinun pitää itse kertoa jollekkin ulkopuoliselle taholle omasta pahasta olostasi.
jatkavat sitä, koska siinä on jotain mikä sopii heille. Mun äiti on samanlainen, kolmasluokkalaisesta lähtien kuuntelin sitä haukkumista ja yritin selvittää riitoja ja tarjoilin ratkaisuvaihtoehtoja, vein viestiä vanhempien välillä. Vanhemmat ikäänkuin sisäistivät minut keskinäiseen suhteeseensa.
Ja se on väärin. Aikuisten tehtävä on suojella lapsia ristiriidoilta, koska lapset eivät sitä pysty itse tekemään: lapsi kuitenkin etupäässä haluaa pitää vanhempansa onnellisina, vaikka omalla kustannuksellaan. Nyt kun olet huomannut, että et enää kykene pitämään äitiäsi onnellisena, vaikka tekisit mitä, on aika luovuttaa siitä illuusiosta. Äitisi on vastuussa omasta elämästään ihan samalla tavalla kuin sinä olet vastuussa omastasi. Jos hän valitsee jatkaa tuossa ihmissuhteessa, niin se on hänen valintansa ja hänen vastuullaan. Sinun vastuullasi on ensikädessä pitää huolta omasta hyvinvoinnistasi: laita rajat äidillesi, kerro että et halua kuulla.
Niin minäkin tein äidilleni, vaikka aluksi tuntui pahalta. Nyt olemme tasapainoisemmassa suhteessa, ja äitiä on ihan mukava nähdä.
se on niin että tos vaihees ja aina iskä on äidille isompi juttu ku lapset. sinä etkä minä, kukaan ei voi vaikuttaan siihen paskaan. "se mikä ei tapa vahvistaa". se autto mua. en toista äitini paska virheitä vaikka se kuinka täydellinen äiti on yrittäny olla. mua ei mies alista enkä mä nöyryytä mun miestä. äiditkin on vain ihmisiä. olen lastenhoitaja ja näen silmissäni kaikki virheet mitä äitini on ikinä tehnyt vaikka parhaansa yritti.
Voi sinua tyttö rassukka. Olisi kiva tietää minkä ikäinen olet.Lapsi ei ymmärrä vanhempien murheita.Minä itse olen kokenut aivan samanlaista kohtelua kuin sinun äitisi.Lasten ei kuulu nähdä vanhempien tappeluita ja muutenkaan riitaa. Eihän se ole aina mahdollista välttyä niiltä kinoilta ja tappeluilta.Minä itse olin elänyt vuosikymmenet siinä riitaisessa avioliitossa.Mutta onneksi osasin vihdoin sanoa ei kaikille ikävyyksille. Vaikka vaikeata se oli.Nyt olen onnellinen lapseni kanssa kahdestaan. Kehottaisin äitiäsi ottamaan eron, ettei häneltä mene koko loppu elämä ainaisessa kidutuksessa.Onhan se hyvä kun äitisi on pystynyt puhumaan edes sinulle ja sinä olet jaksanut kuunnella.Kyllä näistä kaikista asioista jää jonkinlaisia traumoja lapselle.Aina sitä toivoo että lapset saisivat asua onnellisessa perheessä.Toivottavasti äitisi uskaltaisi mennä puhumaan jonkun asiantuntijan kanssa näistä asioista.TSEMPPIÄ teille eteenpäin.Yrittäkää jaksaa elämässä.Hyvää kesän jatkoa sinulle ja äidillesi.Aurinko paistaa ja linnut laulaa.Nauttikaa.....ja iloitkaa tästä hetkestä.
Kiitos taas kommenteista. Eli olen päälle parikymppinen nuori nainen. Olen kyllä nuoruuden oireilun jälkeen päässyt joten kuten yli tästä kaikesta, ja kun en ole vuosiin enää asunut kotona, mutta en silti voi jättää pelkoa muun perheeni hyvinvoinnista taakseni.
En oikein tiedä enää mitä voisin tehdä perheeni hyväksi. Olen siis jo muuttanut pois kotoa, ja nyt minua pelottaa äitini ja vanhemman veljeni puolesta (joka asuu nyt kotona). Entä jos isä sekoaa ja tappaa heidät?
Näin taas viime yönä unta isästä, näin unta että tapoin hänet ja kaikki kääntyi hyväksi. Olemme eläneet lapsuudesta saakka varjon kanssa kodissamme. Kun isä ei ollut paikalla, sai tehdä kaikkea kivaa, äiti oli onnellinen ja leikki kanssamme, mutta heti kun isä tuli kotiin kaikki muuttui, Siis aivan konkreettisesti!
Söimme esimerkiksi erilaisia herkkuruokia kun isä ei ollut kotona, riehuimme ja leikimme, mutta kun isä tuli kotiin, ei tarjolla ollut kuin perunaa ja sipulimaitoa, ja kaikkien tuli olla hiljaa ja kiltisti "tai isä suuttuu". Spagetti ei saanut olla pitkää koska me nauroimme sitä syödessämme, vaan jos söimme spagettia tuli sen olla lyhyttä.
Tämä on ihan konkreettisesti totta koko ajan. Jos menen käymään kotona, siellä on todella mukavaa ilman isää, mutta tunnelma muuttuu heti kun hän tulee kotiin. Yleensä menemme toiseen huoneeseen juttelemaan ja muuta, koska ei sitä jaksa jos hän huojuu penkillä kännissä ja kyselee mille nauramme = ei kuitenkaan tajua mille nauramme vaikka selittäisimme, monesti joudumme selittämään hänelle saman asian uudestaan ja uudestaan eikä hän vain ymmärrä.
Toisaalta toivon hänen kuolemaansa niin paljon, ja toisaalta minulla on asiasta paha mieli koska hän on isäni, ja jollain tasolla yhä rakastan häntä. Jos hän ei joisi, hän olisi varmasti ihan hyvä isä, mutta nyt kaikki vain pelkäävät häntä.
Ei tee mieli käydä kotona kun saan vain kuunnella vanhempieni riitelyä, mietin auttaisiko se mitään jos ottaisimme porukalla puheeksi isälle hänen juomisensa = olisiko lopputulos se että hän kieltäisi kaiken, hakisi haulikon ja tekisi meistä/itsestään lopun vai mitä.
En oikein tiedä mitä Uskaltaisin tehdä?
Näen asian niin, että ilman isää olisimme kaikki niin onnellisia. Äidin ei tarvitsisi elää pelossa, saisimme kaikki olla iloisia eikä meidän tarvitsis kantaa hänestä huolta. Kun kävisimme kotona, olisi ilmapiiri iloinen ja lempeä, ei huolta että "kohta se taas huutaa", tai "hiljempaa ettei isä `herää`". En jaksaisi enää hyssytellä tätä asiaa, olen kuitenkin piilotellut hänen juomistaan muulta maailmalta koko elämäni ajan, ja nyt tekisi mieli kertoa kaikille siitä! Kuinka uskallan, mitä seuraamuksia siitä on?
Jos tiedätte mitä voisin tehdä, että äitini tajuaisi erota isästä, tai että pääsisimme eroon isästä, kertokaa. Kertokaa myös jos tiedätte mitä uskaltaisin tehdä ja kertoa ihmisille?
itse olen myös päälle parikymppinen ja kotoa muuttanut. tuntuu vain niin tutulta että olisin voinut itse saman kirjoittaa... et ole ainoa samassa tilanteessa oleva :(