Katselinpa tuossa juuri uudelleen vanhan 1966 valmistuneen elokuvan, Michelangelo Antonionin ohjaaman "Blow up" -mestariteoksen.
Elokuva on kuin joukko totuusteorioita puettuina tapahtumiksi ja kohtauksiksi. Valtaideana on minän ja maailman suhde, ja ns. objektiivista totuutta elokuvassa katsellaan ihan kirjaimellisesti objektiivin läpi, koska päähenkilö on ammatiltaan valokuvaaja.
Elokuvaa on pidetty hyvänä aikalaiskuvauksena, ja onhan se toki sitäkin. Mutta kyllä se ennen muuta on ikuisuusarvoja kosketteleva filosofinen tutkielma. Filmissä ei liene yhtään kohtausta, jossa ei esiintyisi korostunutta asetelmaa, jossa maailmaa tarkkaileva "minä" ja se mikä on "tuolla ulkona" asettuisi jollain erityisellä tavalla vastakkain.
Todellisuudessa vallitsevat vastakohta-asetelmat, simerkiksi karnevalistinen ilonpito ja köyhien yömaja-asukkien harmaus, tulevat filmissä esille jo alkukohtauksessa. Samaten kaikki omaa minäämme tai persoonaamme koskevat identiteettikysymykset, pukeutumisemme, univormumme, habituksemme, statuksemme, käyttäytymisemme. ihan kaikki.
Ja sitten syvetessään elokuva antaa kertomuksessaan todellisen tyrmäysiskun, kun kamera paljastaakin, että todellisuudessa mahdollisesti olikin jotain muuta kuin mitä siellä ensin nähtiin. Kaikki menee uusiksi. Merkityksiä myöten. Ollaan äkkiä tyhjän päällä, tai keskellä jotain, joka ei ole hallinnassa eikä muutenkaan niin miellyttävää.
Yritykset ottaa todellisuus haltuun eivät tunnu kovin pitäviltä. Vastaan tulee huumeista utua ja perimmäisiä epäilyjä. Loppukohtauksessa toistuu sama asetelma, tai sama materiaali, josta alku lähti liikkeelle, mutta kaikella on nyt eri merkitys. Ja näyttää siltä, että mikä ennen oli "minää" ja mikä ensin oli "tuolla ulkona", lopussa onkin jotenkin toisin päin.
Ja matkan varrella on aseteltu lukemattomia arkhimedeenpisteitä minän ja todellisuuden väliin, kameran objektiivista ravintolan ikkunan lasiruutuun, taustaväreistä taustaharmauteen, tuulen huminan täyttämästä puiston vehreydestä valokuvalaboratorion punaiseen valoon.
Elokuvan naispääosaa näyttelee Vanessa Redgrave, joka oli mm. filosofi Bertrand Russellin ystävä. Tämä pieni detaljitieto näyttäisi elokuvan kokonaisuudessa kasvavan merkitystä. Joka tapauksessa kyseessä on loistava visuaalinen totuusteoretisointi.
Onko kellään kokemuksia vastaavanlaisista filosofisesti painottuneista elokuvista? Matrixhan tulee usein esiin, mutta jokin ihan vakavasti otettava? Kertokaa.
Elokuva on kuin joukko totuusteorioita puettuina tapahtumiksi ja kohtauksiksi. Valtaideana on minän ja maailman suhde, ja ns. objektiivista totuutta elokuvassa katsellaan ihan kirjaimellisesti objektiivin läpi, koska päähenkilö on ammatiltaan valokuvaaja.
Elokuvaa on pidetty hyvänä aikalaiskuvauksena, ja onhan se toki sitäkin. Mutta kyllä se ennen muuta on ikuisuusarvoja kosketteleva filosofinen tutkielma. Filmissä ei liene yhtään kohtausta, jossa ei esiintyisi korostunutta asetelmaa, jossa maailmaa tarkkaileva "minä" ja se mikä on "tuolla ulkona" asettuisi jollain erityisellä tavalla vastakkain.
Todellisuudessa vallitsevat vastakohta-asetelmat, simerkiksi karnevalistinen ilonpito ja köyhien yömaja-asukkien harmaus, tulevat filmissä esille jo alkukohtauksessa. Samaten kaikki omaa minäämme tai persoonaamme koskevat identiteettikysymykset, pukeutumisemme, univormumme, habituksemme, statuksemme, käyttäytymisemme. ihan kaikki.
Ja sitten syvetessään elokuva antaa kertomuksessaan todellisen tyrmäysiskun, kun kamera paljastaakin, että todellisuudessa mahdollisesti olikin jotain muuta kuin mitä siellä ensin nähtiin. Kaikki menee uusiksi. Merkityksiä myöten. Ollaan äkkiä tyhjän päällä, tai keskellä jotain, joka ei ole hallinnassa eikä muutenkaan niin miellyttävää.
Yritykset ottaa todellisuus haltuun eivät tunnu kovin pitäviltä. Vastaan tulee huumeista utua ja perimmäisiä epäilyjä. Loppukohtauksessa toistuu sama asetelma, tai sama materiaali, josta alku lähti liikkeelle, mutta kaikella on nyt eri merkitys. Ja näyttää siltä, että mikä ennen oli "minää" ja mikä ensin oli "tuolla ulkona", lopussa onkin jotenkin toisin päin.
Ja matkan varrella on aseteltu lukemattomia arkhimedeenpisteitä minän ja todellisuuden väliin, kameran objektiivista ravintolan ikkunan lasiruutuun, taustaväreistä taustaharmauteen, tuulen huminan täyttämästä puiston vehreydestä valokuvalaboratorion punaiseen valoon.
Elokuvan naispääosaa näyttelee Vanessa Redgrave, joka oli mm. filosofi Bertrand Russellin ystävä. Tämä pieni detaljitieto näyttäisi elokuvan kokonaisuudessa kasvavan merkitystä. Joka tapauksessa kyseessä on loistava visuaalinen totuusteoretisointi.
Onko kellään kokemuksia vastaavanlaisista filosofisesti painottuneista elokuvista? Matrixhan tulee usein esiin, mutta jokin ihan vakavasti otettava? Kertokaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mielenkiintoni valkoisen rodun säilymisestä maailmassa.
'
Kiintoisa tulkinta! Kulki Suomessa otsikossa mainitun kaneetin kera.
Fellinin "Makea elämä" oli alun perin: Ihana elämä - syntistä leikkiä.
Näin 1960-luvulla! Nykyään leffat voivat olla jopa suoraan ennglanninkielisillä nimillä.
.
Enpä tiedä antoisuudesta, mutta ensimmäinen mieleen tullut elokuva on Stanislaw Lemin Solaris. Scifi oli ja on edelleen kaikesta amerikkalaisesta hömpästä ja CGI -spektaakkeleista huolimatta, yksi parhaimmista tavoista vieraannuttaa katsoja perinteisestä ympäristöstä näkemään asiat ikään kuin ulkopuolisen silmin.
Solariksessa päähenkilö on päätetty lähettää Solaris nimistä planeettaa kiertävälle avaruusasemmalle, jossa tapahtuu omituisia; nimittäin monet sen asukeista ovat päätyneet tekemään itsemurhan. Avaruusasema on perustettu sitä varten, että maapallolla voidaan tarkkailla ja kerätä tietoa Solariksesta ja siellä asuvasta "elämänmuodosta".
Elokuvan edistyessä tullaan näkemään, kuinka avaruusasemaa kansoittavat hiljakseen sekopäisiksi tulevien tiedemiesten lisäksi heidän menehtyneet omaisensa eräänlaisina aaveina. Myös päähenkilö tulee näkemään oman kuolleen tyttöystävänsä/vaimonsa, joka toteuttaa tekemänsä itsemurhan kerta toisensa jälkeen monella eri tavalla, noustakseen taas kuolleista juttelemaan päähenkilön kanssa elämästään elämästä maapallolla. Päähenkilö joutuu siis käymään kerta kerralta oman elämänsä läpi ja siihen liittyvät syyllisyydentunteet. Ei siis ihme, että monet aseman tiedemiehistä ovat päätyneet itsemurhaan.
Yksi elokuvan hienouksista on se, kuinka nopeasti katsoja hyväksyy tuon todellisuuden ja samaistuu päähenkilöön ja hänen kokemuksiinsa. Samalla tulee esille se tosiasia, että Solariksen "elämänmuoto" ei ole tässä tutkimuksen kohteena vaan avaruusaseman tiedemiehet, joista on nyt tullut lähinnä koekaniineja, joiden kautta Solaris yrittää ymmärtää ihmiskuntaa.
Elokuva päättyy siihen, että avaruusasema syöksyy kohti planeettaa tuhoutuakseen. Päähenkilöllä on mahdollisuus pelastua, mutta hän hylkää sen, sillä hän uskoo, että Solaris kokeineen on oikeasti herättänyt hänen vaimonsa/tyttöystävänsä eloon. Elokuvan lopussa nähdään päähenkilö astumassa sumun keskellä sijaitsevaan kotitaloon ja kuinka hänen elossa oleva vaimonsa tulee häntä onnellisena vastaan. Entiset suhteen ristiriidat ja syyllisyys ovat kadonneet ja he ovat harmoniassa. Katsoja saa itse päättää, pääsikö päähenkilö taivaaseen, vai joutuiko hän helvettiin...
Vanhoja venäläisiä (Solaris 70-luvulla) elokuvia on yleensä haukuttu pitkäveteisyydestä ja propagandasta, mutta tämä on kyllä yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista ja se alkuperäinen on huomattavasti parempi amerikkalaista vastinettaan, joka tehtiin joskus 2000-luvun alussa. Varsinkin leffan naisnäyttelijä on jäänyt katseineen ja ruskeine silmineen unohtumattomasti mieleen.
Linkki Solariksen (venäjäksi Solyaris) IMBD:n sivulle: http://www.imdb.com/title/tt0069293/usercomments
löytyy vaan pjörnöö kun koitin ettii x(