missään ois?
Alla niin kutsuttu hyvin toimiva parisuhde. Silti kauhea hinku jonnekin muualle, kun "kipinä" on muka kadonnut.
Minne se on mennyt, mikä tämän olon parantaa?
Liitossa kaikki hyvin ja mukavasti. Seksi ok silloin, kun sitä kukaan jaksaa harrastaa. Jutellaan niitä näitä ja illat vietetään eri ruutujen äärellä.
Hienoja lapsia me ollaan tehty.
Tässäkö se on, AAAAARRRRRRGGGGGGHHHHHHHHHHHH?!?
Alla niin kutsuttu hyvin toimiva parisuhde. Silti kauhea hinku jonnekin muualle, kun "kipinä" on muka kadonnut.
Minne se on mennyt, mikä tämän olon parantaa?
Liitossa kaikki hyvin ja mukavasti. Seksi ok silloin, kun sitä kukaan jaksaa harrastaa. Jutellaan niitä näitä ja illat vietetään eri ruutujen äärellä.
Hienoja lapsia me ollaan tehty.
Tässäkö se on, AAAAARRRRRRGGGGGGHHHHHHHHHHHH?!?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Itse olen miettinyt mikä mua riivaa kun on sama tilanne ja ikää kohta 28 ??? Onkohan se tota ? Pahinta on se, että olen päätymässä eroon samasta syystä...
on juuri siinä, että paraneeko mikään, vaikka pakoon lähtisikin?
Pitäisikö talvisodan henkeen taistella vaan tylsien hetkien läpi?
Vai pitäisikö antaa periksi ja sanoa "ei tää ollutkaan mua varten"?
Antaako joku takuun, että seuraava yritys onnistuu paremmin?
Pitäiskö nauttia siitä mitä on?
Kysymyksiä kysymyksiä, vähemmän vastauksia :-)
Aivan kun omia sanoja lukis...olen kylläkin elänyt ne läpi...
Olin menettää perheeni ja mieheni kun en jaksanut enään tuskailla ajatusteni kanssa..lähdin tutkimaan onko se toinen parempaa...tulin siihen tulokseen että ei ole.
Rakastin miestäni ja rakastan vieläkin...yhä enemmän.
En osaa hänelle selittää mikä minut sai tämän tekemään...kaipasin vaan jotain.
Nyt olemme päättäneet elää yhdessä ja olen varma että sitä haluan ...loppu elämän.
Jotenkin asia valkeni vasta kun olin kaiken menettää...
pitää taistella! Ei ole mitään mieltä erota sen takia, että on tylsää. Kenen kanssa tahansa on tylsää muutamien kymmenien vuosien jälkeen, ellei keksi mitään vaihtelua elämään.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä parikymmentä vuotta ja nyt jos koskaan tajuan, ettei enää voi todeta "eri tää ollukaan mua varten". Tuo lausahdus kuulostaisi tosi naivilta ja muutenkin kornilta. Pikemminkin on sellainen tunne, että tämän onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi en voi tulla kenenkään kanssa. Minulla on syviä fiiliksiä miespuoliseen ystäväänkin, mutten missään tapauksessa vaihtaisi perhettäni häneen. Silti pystyn nauttimaan hänen ja muidenkin ystävieni seurasta, ilman miestäni. Kuulostaa hullulta, mutta varmasti minulla ja miehelläni menee hyvin sen tähden, että olemme aina antaneet toisillemme tilaa ja vapautta toimia yksinkin ja omien ystävien seurassa. Toki meillä on yhteisetkin jutut.
Onnellisuus syntyy juuri siitä, että osaa arvostaa sitä mitä on tässä ja nyt.
Teidän kahdenhan tulee keksiä jotain uutta: esim. sanotte työpaikkanne irti ja alatte opiskella. Tai säästätte rahaa ja lähdette kiertämään maapalloa. Ei tunnu enää rutiinilta.
Jos tunnet kipua kädessä, potkaise tikku varpaan kynne alle. Kipua kädessä ei tunnu enää!
No, ei asiat noin helposti mene... Mutta muutosta voi hakea aktiivisesti, joskus se onnistuu. Jokainen on pitkälle oman onnensa seppä, vaikka Alho ei sitä alleviivaakaan (hänhän oli Sunqvistin onnen seppä).
kun mieheni oli siinä kolmekympin hän sanoi itsensä irti , vaihtoi alaa ja muutimme toiselle paikkakunnalle.
Sillon nauroin ja sanoin että hyvä kun ei voimoa vaihda....oiskohan sekin käynyt hänen mielessä...en uskalla edes kysyä
onko apua, mutta itse olen ihan samanlaisessa tilanteessa. Iski tasan 32-vuotiaana (puoli vuotta sitten). Tulee kelattua ja pyöritettyä mielessä, että tässäkö tää nyt sitten on ja kenen elämää elän ja kenen toiveita toteutan. Tuntuu että olisin suoraan äidin määräysvallasta muuttanut miehen määrättäväksi. Mies on kyllä ihan ok, mutta...
Asiaa ei yhtään helpota se etten ole koskaan ollut korviani myöten tulisesti rakastunut mieheeni, joten ei ole olemassa edes mitään unohtunutta intohimoa minkä vois herätellä henkiin. Joskus tuntuu että happi loppuu. Niin ja sitten kaiken kruunaukseksi tapasin talvella mukavan, kivan miehen, joka herätti kaikenlaisia tunteita. Mutta se juttu loppui ennenkuin alkoikaan.
Itse olen ajatellut että tähän kriisiin vois mahdollisesti auttaa joku uusi, vauhdikas (vaarallinen?) harrastus. Rullaluistimet aion ostaa heti ens tilistä ja vanhaa ratsastusharrastusta olen taas aloitellut. Saa nähdä tuoko mitään helpotusta, mutta toivottavasti sitten mitään neljänkympin kriisiä ei tuu seuraavaks, on tää sen verran v-mäistä. Miehen kans on kyllä varovasti ollut puhetta myös jonkun kakkosasunnon hommaamisesta, sais käydä vähän latautumassa ja ottamassa etäisyyttä, jos vaikka heti tulis ikävä takaisin (toivottavasti), mutta kun miehellä ei oo mitään tarvetta siihen, kuulemma. Taitaa se suunnitelma kaatua kyllä rahan puutteeseen. Mutta kiva tietää että samoja tuntemuksia muillakin.
Mulla on "kolmenkympin kriisi" ollut jo seitsemän vuotta eli kohta kai se muuttuu neljänkympin kriisiksi. Vuosikaudet olen miettinyt elämääni ja parisuhdettani. Ja nyt olen uskaltanut jo ääneen tunnustaa ystävilleni, että olen vaan lasten takia mieheni kanssa yhdessä. Mitään muuta yhteistä meillä ei enää ole. Ei edes asuntolainaa, onneksi.
Voinette vaan kuvitella, kuinka raskasta tämä on. Seksiä ei enää juuri ollenkaan. Ja juuri kun tässä iässä alan siitäkin osata nauttia. Kaiken lisäksi olen rakastunut tai ainakin ihastunut.... Kyse ei ole pelkästään kyllästymisestä, vaan miten minua on kohdeltu vuosien saatossa. Olen ollut vaan niin kiltti ja sinisilmäinen. Odotan vaan päivää, milloin mitta on täynnä. Mietin vaan miten sen lapsille kertoisin...ja sit on vielä sukulaiset. Huh huh. Päivä kerrallaan kai tässä on mentävä. Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville.
Kokeiltu on tuota kakkoskämppää ja etäisyyden ottoa. Kävi niin etten sieltä omasta rauhasta enää halunnut takaisin. Koko se pitkä aika kun mietin että rakastanko ja jaksanko vai en.. Kaikki turhaan, heti kun sain vähän kamppeita toiseen kämppään ja olin muutaman yön totutellut nukkumaan ilman kumppanin tuhinaa, huomasin että se oli minua varten. Avioliitto on sen jälkeen "sanottu irti". Nyt kuitenkin jokin sydämessä on alkanut kiusata, please hyvä jumala, älä anna sen olla se "vanha suola"
vielä yllättää. Vanhaa suolaa ei voi pettää. Vanha suola tulee aina ja varmasti. Itse asiassa sitä vastaan ei kannattaisi edes kärvistellä.
Voin luvata 100% varmuudella, että paneskelet lähiaikoina edellistä kumppaniasi. Näin käy aina jos parisuhde on ollut tiivis. Se on yleensä sitä.
Pariaan valitessa kannattaa selvittää onko "vanhasuolan panemis"- kierrokset jo tehty. Se nimittäin tulee aina.
Jos parisuhde on edennyt lisääntymisvaiheeseen, sitä ei voi purkaa ilman vanha suolavaihetta.
Moi,
Sama tilanne... ollut jo puolitoistavuotta.. ajatukset pyörii päässä niin ettei tiedä mihin ne tunkis.. silti pohjimmiltani ajattelen että meillä on hyvä yhdessä, paraneeko se menemällä sinne missä on ruoho vihreämpää? Se auttaa ehkä hetkeksi mutta sitten sekin taas latistuu?! Tosin tuskin heti alkaisin uuteen suhteeseen vaan viettäisin hulvatonta uusioneiti elämää... tää on kamalaa.. onneksi teitä on muitakin vaikka tilanne on kaikille ..vakava..tuskainen..en tiedä oikeaa sanaa... siinäpä se, mikä tämän parantaa?!
Noh,mulla toi kriisi iski nyt 40 kymppisenä, muutoin tunnot ja tilanne on täysin sama.. ensin vaihdoin duunia, sitten paikkakuntaa ja duunia, sitten tuli kokeiltua syrjähypyt,uudet harrastukset,extremet tms.
Se mikä auttoi em lisäksi,oli kun kumppani, oman esimerkkini innoittamana, panosti itseenä,laihdutti ja tuli yhtä-äkkiä niin seksikkääksi etten saa näppejä pidettyä irti...
eli kyllä toi seksi ja säpinä on se mistä on kysymys..?
Pinnalliselta vaikuttaa koko kiilto. Elämöään kuuluu turhautumisen sietäminenkin, sekin kasvattaa ihmisenä.
Ettekö oikeasti harrasta mitään (muuta kuin hämyisiä nurkkia ja kapakoita)? Jos niin on, en paljoa ihmettele masentuneisuuttanne.
Alkakaa oikeasti harrastaa, menkää vaikka luontoon, sieltä ei tartu vääriä ihannekuvaiakaan.. On jokaisen omalla vastuulla, että hoitaa itseään hyvin. Kiitos tulee vasta vanhana varmaan. Jos elää oikein, on hyviä ystävyyssuhteita, jotka ovat aitoja, ei sellaisia, joissa varastetaan toiselta aviopuolisoa tai muuta sairasta. Ystävyys tuo Luottamusta jne.
...on ihan totta. Mulle se jysähti tasan silloin, kun täytin 28 ja löysin samantien ekan harmaan hiuksen. Nyt jo naurattaa...mutta ei kyllä ollut yhtään hauskaa silloin.
Vaihdoin työtä, katkaisin pitkän tukkani (mulla on AINA ollut pitkä tukka), otin huvikseni uuden etunimen (sen joka mulle oli meinattu antaa, mutta mummo oli vastustanut, kun se oli hänen nimensä, ja ei hänen mielestään sopinut pienelle tytölle), rupesin opiskelemaan...ja nyt jo helpottaa.
Joku viisas sanoi, että jos on kyllästynyt, niin pitää mennä maahan jonka kieltä ei puhu joksikin aikaa. Olin Espanjassa pari viikkoa, siellä ihan keskellä, yksin, missä ne ei puhu englantia. Ihan virkistävää yrittä puhua eleillä pari viikkoa...
Ostakaa tandem-polkupyörä. Se on erittäin hyvä parisuhde-terapia ja kuntoilumuoto. Siinä on erittäin hyvä puhua, 100 kertaa parempi kuin eri pyörillä ajettaessa. Toinen on ihan takana, eli kuulee koko ajan mitä puhuu. Siinä on myös PAKKO puhua, koska vain etummainen voi ohjata. Eli on puhuttava koska käännytää, koska jarrutetaan, jne. Tandemajelu on myös luottamuslaji. Siihen edessä "tyyraavaan" on luotettava - on muuten erittäin hyvää parisuhdeharjoittelua! Kokeilkaapa.
Eikä ole edes ihan mahdottoman kallistakaan.
mitä pitäis tehdä. Pari mukulaa, paneminen maistuu, mutta jotain puuttuu.
Ratkaisu on miehille: käykää moikkaamassa tyttöjä merentakana. Ihan mukavaa. Ja halpaa
PS. Ei kannata käydä kylmässsä porealtaassa ennen miehisyysojenteluja.
Ratkaisu on naisille: huoratkaa laivalla. Älkää jumaliste vihjatko mistään, mitään miehellenne. Saattaa tulla hässäkkä.
Nmin. Vaimoa odotan laivalta.
Helvetti mähän vastaan humalassa kysymyksiin joita ei ole edes kysytty......
Mainiota huomata ettei ole yksin ajatuksineen. kaikki periaatteessa ok, mutta kun se kipinä puuttuu niin mietin kesäksi omaa kämppää ja irtiottoa sitä kautta.
Mietitäämpä vielä siihen parisuhteeseen panostamista....
omaa kämppää. Se on yhtä kuin avioero.
Ihan oikeesti: ota viisi tonnia mummorahaa ja mene viikonlopuksi Tallinnan ilotaloon. Se antaa ruutia parisuhteeseen niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin. Alan olla vakuuttunut siitä, että miestä ei ole luotu yksiavioiseksi.
etteikö seksiseuraa löytyisi halutessa. Ja tiedän että se kyllä olisi sitä mikä piristäiti. Oma kämppä vapauttaisi kyllä siihenkin paremmin, nyt ei huvita pettää kun vielä saman katon alla ollaan.
...oikeasti? Olla yksin, maksaa niitä elatusmaksuja, nähdä lapset vain silloin tällöin?
Kyllä sekin on totta, että harvoin se vaihtamalla paranee.
En oikein tuota pettämistä hyväksy silti - ainaki se pitäisi osata tehdä sitten oikeasti fikusti - eli niin, että toinen ei loukkaannu. Se on aika vaikea laji - kivaa jos tartuttaa sitten jonkun taudin puolisolle, tulee vain pirun riitainen avioero, ja itse jää heikoille, koska on se pettänyt osapuoli.
Ehkä se on vain tämä kevät, kun saa kaikki pohtimaan näitä? Hormoni hyrrää ja aurinko paistaa!
Vaihtamisestakaan ei ole kyse kun kaikki olisi periaatteessa kunnossa,mutta jotain tähän tylsyyteen kaipaisi. Ehkä sitä on vain muuttunut tässä matkan varrella. Tai puoliso on muuttunut. Tai on muutenvaan vailla huomiota ja läheisyyttä enemmän kuin arkipäiväistyneessä parisuhteessa saa. Ehkä kevät aurinko paljastaa muutakin kuin likaiset ikkunat.
Erittäin normaalit fiilikset sulla.
Itselle kävi loppujen lopuksi niin, että muutaman vuoden päälle kolmekymppisenä erottiin.
Kannattaa tsempata ja panostaa ydinperheeseen, ei elämä välttämättä muutu sen kummemmaksi, vaikka aloittaisi alusta.
Onhan toki ihanaa, kun aikuisena voi vielä kokea uudelleen ne 15-vuotiaana koetut teinirakkauden oireet ja kaiken ihanan uudelleen.
Mutta jos olet rakastanut nykyistä puolisoasi ja te olette joskus olleet parhaat ystävät keskenänne, kannattaa koittaa jatkaa yhdessä ja löytää se vanha kiva kaveri uudelleen sieltä arjen alta / takaa.
Elämä kuitenkin on loppujen lopuksi sitä arjen pyörittämistä, velvollisuuksia, rutiineja ja aika tavallista.
Toki arki oikean kaverin kanssa on aina ihanampaa.
Löydä onni siitä, mitä on.
tsemppiä.
kovin tutulta kuulostaa. Ja 28-vuoden ikä taitaa olla joku rajapyykki. Koko elämä pitäisi pistää uusiksi. Ja olen pistänytkin, kaiken muun paitsi parisuhteen. Nyt tuntuu että on senkin aika tullut väistämättä. Suhteessa ei kai pohjimmiltaan ole mitään vikaa, mutta kun kaipaa jotain enemmän. Kakkosasuntoa on myös suunniteltu, mutta siihen se suhde sitten varmasti päättyisikin. Loukata en toista haluaisi, mutta niinhän siinä tätä menoa väistämättä käy. Ei siis auta keksiä uusia jännittäviä harrastuksia, matkoja, uranvaihtoa jne. kaikki on kokeiltu moneen kertaan, eikä auta parisuhdetta. Mitä h...lvettiä tässä pitäisi tehdä?? Tässä se kai sitten on, tämä ihmisen elämä...
että kolmikymppisillä iskee suuruudenhulluus? "Olen saanut kaiken mitä haluan, mutta haluan vielä enemmän".
Realistisesti ajateltuna ei toiselta voi odottaa yhtään enempää kuin itseltäkään. Monesti kannattaisi mennä itseensä ja kysyä olenko sellainen millainen kumppanini haluaisi minun olevan ja HALUANKO edes olla sellainen, koska lopultahan kaikki voivat olla vain oma itsensä.
Hyvin hyvin usein ihmiset ovat tyytymättömiä kumppaniinsa vaikka tosiasiassa ovat vain itseensä tyytymättömiä. Toista voi muuttaa vain muuttamalla itseään toiseen suuntaan tai toiseen. Ellei kumppani silloinkaan muutu, täytyy vain todeta, että hän on JO löytänyt oman itsensä..
Tuttuni sanoi tähän aiheeseen, että lapsten tärkein taito mitä pitäisi opetella on pettymysten sietokyky ;-) Olisikohan siitä apua tähän, kun mikään ei tunnu miltään...