.
Varsinkin psykiatristen potilaiden kokemus-raporteista saa sen kuvan, että lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien suhtautuminen heihin on sellaista, että he olisivat ikään kuin "eri rotua" (so. huonompia). Yksi puoli tästä on etäisyys eli distanssi.
Distanssia on painotettu vanhanaikaisessa esimies-koulutuksessa, ja esim. militariassa sen merkitys on siviili-puolta suurempi. Rationaalina on, että säilyttääkseen asemansa ja auktoriteettinsa esimiehen (terapeutin) tulee pitää etäisyyttä; "kaveeraaminen" ruineeraa vaikutusvallan.
(Sotaväessä ylikersantti pyysi minua kaverillisesti pelaamaan shakkia; voitin aina. Kuitenkin hän seuraavassa hetkessä huusi minulle kuin laiva, kun oltiin "rivissä". Hänellä siis oli minän lujuutta ja joustavuutta siinä määrin, että hänellä oli kanttia vaihdella esiintymistään!)
Potilas-työssä ja psykoterapiassa hoitaja on tavallisesti tiedoiltaan potilasta paljon ylempänä, samoin kypsyydeltään. Kuitenkin suhtautumisessa potilaisiin on usein turhaa "ylemmyyttä" (eri-rotuisuutta). Paljon olisi voitettu, jos suhtautuminen olisi sellaista, että toinen on kuin kuka tahansa "tavis", jolle voi myös konverseerata tavalliseen tapaan. Tällöin molemmat voisivat olla enemmän tavallisia pulliaisia - tästä hoito tuskin kärsisi.
.
Varsinkin psykiatristen potilaiden kokemus-raporteista saa sen kuvan, että lääkäreiden, hoitajien ja terapeuttien suhtautuminen heihin on sellaista, että he olisivat ikään kuin "eri rotua" (so. huonompia). Yksi puoli tästä on etäisyys eli distanssi.
Distanssia on painotettu vanhanaikaisessa esimies-koulutuksessa, ja esim. militariassa sen merkitys on siviili-puolta suurempi. Rationaalina on, että säilyttääkseen asemansa ja auktoriteettinsa esimiehen (terapeutin) tulee pitää etäisyyttä; "kaveeraaminen" ruineeraa vaikutusvallan.
(Sotaväessä ylikersantti pyysi minua kaverillisesti pelaamaan shakkia; voitin aina. Kuitenkin hän seuraavassa hetkessä huusi minulle kuin laiva, kun oltiin "rivissä". Hänellä siis oli minän lujuutta ja joustavuutta siinä määrin, että hänellä oli kanttia vaihdella esiintymistään!)
Potilas-työssä ja psykoterapiassa hoitaja on tavallisesti tiedoiltaan potilasta paljon ylempänä, samoin kypsyydeltään. Kuitenkin suhtautumisessa potilaisiin on usein turhaa "ylemmyyttä" (eri-rotuisuutta). Paljon olisi voitettu, jos suhtautuminen olisi sellaista, että toinen on kuin kuka tahansa "tavis", jolle voi myös konverseerata tavalliseen tapaan. Tällöin molemmat voisivat olla enemmän tavallisia pulliaisia - tästä hoito tuskin kärsisi.
.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Joo, kaikki sellaiset tuntemani henkilöt, jotka vähänkin ovat haiskahtaneet psyk... jotai, alkuiseksi ovat todellakin erittäin epämiellyttäviä persoonia, sen oman ylemmyyden tunteensa vuoksi. En voisi koskaan kuvitellakkaan pyytäväni apua sellaisilta henkilöltä. Henkisiä apuja itselleni nuodan muualta ja ne avut on riittäneet.
Olen saanut sen käsityksen, että heitä todellakin pitäisi palvoa, ihannoida, rakastaa, kunnioittaa tai jotain sellaista muuta.... tiedä häntä tunteita. Vähintäänkin pitäisi anoa heidän apuaan, että he sitten laskeutuisivat armollisesti auttamaan. Asiallista asiantuntijaa en ole kyllä koskaan yhtäkään tavannut. Mutta kuten laitoin en ole asiakas, olen tavannut niitä psy... jotain, vain työelämässä ja työkkärissä ammatinvalinnassa ja minkäänlaista kritiikkiä he eivät ole pystyneet ottamaan vastaan.
Harmi sinänsä, kun ei voi ketään toistakaan heidän apujansa suositella hakemaan. Varmaan se auttaisi sellaiselle joka on avuttomassa tilassa ja jos se kaipaa äitiä ja sen korvikkeita.
.
"pitäisi palvoa, ihannoida, rakastaa, kunnioittaa"
Narsistinen vasta-transferenssi = kaiken tuho.
.
Tiedän muutaman ihmisen, jotka ovat hakeneet, en tiedä ovatko päässeet, opiskelemaan psykologiaa.
Itselleni näiden ihmisten, omien käytännön havaintojeni pohjalta myös sillä alalla on henkilöitä, jotka ovat olleet itse potilaan roolissa.
Eli pari tietämistäni ovat olleet mm. sairaalahoidossa.
Lukemani mukaan narsistisesti häiriintynyttä ihmistä kiehtovat ammatilliset asemat, joissa on mahdollista käyttää valtaa.
Suosittuja on erään amerikkalaislähteen mukaan psykologin, lääkärin ja erityisesti tuomarin ammatit.
Käytännön havaintojeni mukaan erityisen vaikeasti luonnevikaiset tuntuvat kouluttautumaan erittäin sovinnaisesti ja yleensä samalle alalle, missä oma samaa sukupuolta oleva vanhempi työskentelee, eli mitään selkeää hakeutumista auktoriteettiseen asemaan ei ole kouluttautumisen suhteen.
Kuitenkin hän hankkii omalla alallaan arvostusta toisten silmissä ja saa siten valtaa.
Unohdit mainita sosiaalityöntekijät ja työvoimavirkailijat. Miten joku voi haluta sossuksi muuten kuin narsismin sairaan ylemmyydentunteensa tyydyttääkseen. Pitkä koulutus. Palkka on niin huono, ettei sillä itsekkään tule toimeen sen paremmin kuin sossun omat asiakkaat. Kukaan muu sitä hänen tekemäänsä työtä ei arvosta, kuin hän itse.
Mikä on silloin motivaatio, tietysti sairas tyydytys kun saa tuntea paremmuuttaan toisia kohtaan koko ajan. Ja valta hallita ja nöyryyttää toisia.
Noin se varmasti menee jos on narsisti.
ei ole soveltuvuuskokeita, Suomessa tämän tyyppisen persoonallisuushäiriöt "jäävät haavii" jo soveltuvuuskoe vaiheessa.
En ole kovin tarkkaan perehtynyt soveltuvuuskokeisiin, mutta käytännössä ne ovat kuitenkin käsittääkseni ja näkemäni perusteella melko suoraviivaisia ja pinnallisia.
Niiden suurin heikkous ilmennee siitä, että soveltuvuuskokeen suorittanut psykopaatti tulee kokeen suorittamisen jälkeen erittäin suosituksi myös kokeella testaavien ihmisten silmissä.
Miksi ihmeessä et hakeutunut oikeustieteelliseen kun tuo tuomarin rooli istuu sinussa kuin syntymämerkki!
Kylläpäs sinä häntä kadehdit. Eikö yhtään hävetä.
Kuulostaa tylsältä alalta. En ole kiinnostunut arvioimaan sosiaalisen valtasuhteen mukaan moraalisesti sopivaa.
En myöskään ole kiinnostunut tuomitsemaan mitään. Arvioin asioita ainoastaan faktuaalisesti ja empiirisesti, mitään, tai ketään syyttämättä, tai arvioimatta.
voin kertoa, että psykopaatti jää kiinni aikamoisella varmuudella. Tulevien psykologien testaus on vieläkin tarkempaa kuin monen muun alan, sieltä karsitaan niin paljon porukkaa joka vuosi, että pienikin viittaus ihan mihin persoonallisuushäiriön suuntaan, karsitaan pois. Se ei tietenkään sano sitä, että aiempi diagnoosi olisi suoraan hylky, eikä sitä, ettei voisi päästä läpi, mutta vaikeaa se on ja yleensä nämä ovat sitten niitä myöhemmin opiskelunsa keskeyttäviä. Jos psykologeissa on mielenterveysongelmaisia, he ovat sairastuneet luultavasti valmistuttuaan. Ei opinnot toki sitä estä.
"No minä olen ja voin kertoa, että psykopaatti jää kiinni aikamoisella varmuudella. Tulevien psykologien testaus on vieläkin tarkempaa kuin monen muun alan, sieltä karsitaan niin paljon porukkaa joka vuosi, että pienikin viittaus ihan mihin persoonallisuushäiriön suuntaan, karsitaan pois."
Ei persoonallisuushäiriötä ole mahdollista diagnosoida soveltuvuuskokeen perusteella. Eikä myöskään mitään "pieniä viittauksia" persoonallisuushäiriöistä voida täten tehdä, sillä persoonallisuushäiriön arviointiin tarvitaan kokonaisvaltainen persoonan arviointi.
Viitteet luonnehäiriöstä tällaisessa kokeessa saattavat olla testaajan silmissä ja sellaisia saattaa syntyä helposti jo sen perusteella, että ihmisillä on tapana käsittää samoja asioita eri tavoin.
Riittää tällöin, kun käsittää jonkun kysymyksen väärin, niin saa hylkäyksen.
Kuten Luukkosen Pertti tuolla toisaalla totesikin, että esim. netissä ei ole mahdollista olla mitään testejä ADHDsta.
Samanlainen tilanne on, että soveltuvuuskokeessa arvioidaan persoonallisuutta, kuin että netissä tehtäisiin ADHD-testi.
Tiedän tapauksen, jossa tällaisessa soveltuvuuskokeessa eräs nuori mies arvioitiin vähintäänkin huvittavasti psykopaatiksi, vaikka minun todistukseni mukaan hän ei psykopaatilta vaikuttanut.
Samoin tiedän tapauksen, jossa erittäin vaarallinen karismaattinen psykopaatti sai huippu tulokset tällaisesta soveltuvuuskokeesta.
Joten en todellakaan luota näihin testeihin.
Mielestäni nämä soveltuvuuskokeet ovat mitä suuremmassa määrin ja ainoastaan sen tahon, joka testaamista järjestää, itseilluusion luomista ja vallan ja auktoriteetti aseman tunteen kehittämistä itselleen.
Ihmisille arvotaan tuloksia jotta testaajan huonoa itsetuntoa saataisiin tuettua. Testaaja on yleensä jokin yhteisöllinen taho ja näihin liittyy aina yhteisön yhdistävän, illusionistisen tekijän menettämisen pelko.
"Potilas-työssä ja psykoterapiassa hoitaja on tavallisesti tiedoiltaan potilasta paljon ylempänä, samoin kypsyydeltään."
Kypsyydestä en ole kyllä samaa mieltä. Tiedoiltaan voi olla parempi, tosin kyllä niitä epäpäteviä psykologeja mahtuu tusinaan aika monta.
Auktoriteettiä on hyvä omata, mutta monia lääkäreitä/psykiatreja/psykologeja vaivaa ylemmyydentunto(?) eli he asettavat itsensä päättäjän asemaan tai potilaan yläpuolelle. Silloin helposti kuunnellaan mieluummin omaa itseään kuin potilasta.
Tällöin ei synny tarvittavaa keskustelua ongelmista ja sempä takia hoitomuodotkin tulevat vääränlaisiksi tai niistä ei ole mitään hyötyä potilaalle, pikemminkin haittaa.
Toinen yleinen ongelma on siinä, että hoitohenkilöstöllä on jonkinlainen "ihana elämä"-malli, josta otetaan kuva siitä minkälaista elämän pitäisi olla (tämän saattaa aiheuttaa toki potilaan omatkin jutut).
Tässä tapauksessa potilaan tilanne saatetaan nähdä paljon pahempana kuin se onkaan tai ongelmia liioitellaan.
Toisessa keskustelussa "Terapia lisää itsetuhoa" on osaltaan esimerkki juuri tästä asiasta.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000027205738
että potilas on älykkyydeltään ja yleiseltä tietotaidoiltaan huomattavasti terapeuttiansa "ylempänä" jolloin terapeutin on vaikea suhtautua potilaaseensa, koska perinteinen asetelma nyrjähtää toisin päin.
Tässä tapauksessa on yleensä kolme eri tapaa suhtautua potilaaseen;
- potilas tapauksena terapeutin kannalta mielenkiintoinen, jolloin tämä orientoituu tähän yhteen tiettyyn potilaaseensa syvemmin ja erilailla kuin yleensä muihin potilaisiinsa,
- torjuva ja ylimielinen, joka kuvastaa pelkoa ja omaa alemmuudentunnetta,
- hämmentynyt joka johtaa usein potilaan ohjaamiseen toiselle terapeutille tai muuttuu omintakeiseksi terapiasuhteeksi, jota kuvastaa intellektuelli keskustelu tai jopa väittely, pikemminkin kuin itse terapian tarpeeseen johtaneiden asioiden pohdiskelu.
Mielenkiintoinen asetelma, tosin ihan en ymmärrä mitä tarkoitetaan kypsyydellä, tiedän että kinkku on kypsää kun sisälämpömittari näyttää 77 astetta.
Mutta kyllä on mielenkiintoiset nuo vastauksetkin. Miten vertailette tietämystänne ja muuta erinomaisuuttanne terapeutin tietämykseen ja erinomaisuuteen?
Olen käynyt useammankin terapeutin luona terapiassa. En ole koskaa ajatellutkaan, että minun pitäisi testata terapeutin tietämystä tai kypsyyttä.
Terapeuttihan on minun työvälineeni. Minä käytän terapeuttia apunani omien mieltäni myllertävien asioiden setvimisessä. Terapeutin tehtävä on antaa palautetta asioista joista olen hänelle puhunut. Neuvojakin jos niitä häneltä kysyn. Hänen pitää palauttaa minut ns. maantasalle jos juttu luiskahtaa johonkin utopian maailmoihin tai jos ihan selvästi valehtelen itsellenikin.
Myös potilaalla täytyy olla vastuu hoidon tuloksista, jos käyttää kallispalkkaista terapeuttia (etenkin jos sen palkan maksaa muut kuin potilas itse) sairautensa tai mielensä hoidossa ja ymmärtämisessä.
Totuus itsestä kun voi olla joskus niin vastenmielinen, pelottava, julma että mieluummin tehdään vaikkapa terapeutista tyhmä, kypsymätön, tietämätön yms. yms. kuin katsotaan omaa itseä.
Miksi ihmeessä sitä sitten kannattaa käydä edes koko terapiassa jollei itse edes ymmärrä mikä tarkoitus toiminnalla on?
..kauan etsin,kauan kuljin ja hain,vihdoin kohtasin< noin voisin sanoa.
Paljon meni vuosia turhaan,kun en apua saanut,itse lukemalla tiesin monta ongelmaa,mutta se on eri kuin tunteentasolla kokea se ja käydä läpi.
Olen jo vuosia sitten LÖYTÄNYT,todella,juuri itselleni sopivan terapeutin,psykiatrin.
Saan olla juuri sellainen kuin olen ja siksi olenkin tullut autetuksi.
Huumoriakin on tullut totisesti "istunnolla" viljeltyä,ja itkua ja hammasten kiristystä.
Kyllä itse varmaan olen testaillut ja suoraan kysellyt kaikkea.Siihen on täysi oikeus.
Tunteenkirjot on läpikäyty.
Puollan kyllä oikeaa asiantuntijan palvelua!
Hyvä lääkäri ja potilas puhuvat "meidän terveydestä ja meidän ongelmista"
Vanha sanonta: "Mites me tänään jaksetaan" selittää avaimen oikeaan suhtautumiseen.
"Miten me tänään jaksamme" olisi hirveän aliarvioiva ja nöyryyttävä asenne lääkäriltä tai terapeutilta.
Toivottavasti en koskaan moisiin lässyttäjiin törmää.
Eihän auttaja saa pudota samaan kuoppaan kuin autettava silloin kun tarkoituksena on, että potilas terapeutin avulla montusta nousee.
kun itse pidin terapeuttia tyhmänä. olen siis aikaa sitten lopettanut terapiat sen kanssa. aivan omituisia mielipiteitään esitteli faktoina. niitä ei voinut millään keinolla soveltaa omaan elämääni. varsinkin äitini haukkumiset. lähinnä törkeää käytöstä terapeutilta. jotkut käytöstavat pitäs niilläkin olla. prkl!
Terapeutit joskus luokittelevat myös asiakkaan läheiset.
Se miten potilas kokee lääkärin tai terapeutin suhtautumisen, johtuu sekä hänen omasta suhtautumisestaan itseensä että lääkärin/terapeutin käyttäytymisestä potilasta kohtaan. Ja niiden takana on heidän kummankin itsetunto.
Mielenterveyspotilas on tietenkin tosi herkkänahkainen ottamaan itseensä kaikki viitteet siitä jos hoitava ihminen on vähättelevä, kylmä, liian etäinen, liian holhoava, ylimielinen, alentuva, ihan mitä tahansa. Jos potilaan itsetunto on hyvin haavoittuva, hänen mielensä voi mustua, suhtautuipa lääkäri miten tahansa.
Mutta merkitystä on toki myös hoitavan henkilön suhtautumisella. Ja siihen vaikuttaa hänen oma itsetuntonsa. Jos lääkärin/terapeutin itsetunto on heikko (ja miksi ei voisi olla, koska valtaosalla suomalaisista niin on), hän herkästi pakenee tittelinsä taakse tunteakseen olevansa vakuuttava potilaan ja kollegojensa silmissä. Huono itsetunto ilmenee siinä, että ei uskalla kohdata potilasta ihmisenä, koska silloin voi luiskahtaa pois ammatillisuudesta ja sitten onkin ihan paljaana itsenään toisen edessä. Ja mitä jos ei kelpaakaan, sehän se on huonon itsetunnon perimmäinen kysymys. Ei, on turvallisempaa pitäytyä asialinjalla ja pitää etäisyyttä, tai sitten ottaa isällinen/äidillinen kaikentietävä rooli. Pääasia että saa auktoriteettia, mikä pönkittää mukavasti omaa egoa.
varsinkin mt-ongelmaisissa, mutta myös ihan tavallisen tk-lääkärin tai fyysisen puolen erikoislääkärin vastaanotolla.
Taidanpa itse tunnustaa fyysisten vaivojenkin hoidossa joskus olleeni nk. hankala potilas. Mutta kyllä se kannattikin, nyt ihan tykkään siitä lääkäristä. Ja välillä on ihan hyvä, että voi heikkona hetkenään sitä tarvitessaan etsiä sitä maagista poppamiehen parantavaa voimaa ja uskoa lääkärin ja lääkkeen ihmeitätekevään vaikutukseen. Sehän se on juuri osa minkä tahansa potilas-lääkäri -suhteen ja lääkkeenkin tehoa.
Välillä, useimmiten kuitenkin, taas haluaa kuulla asiantuntijan perustellun näkemyksen ja keskustella sitten hänen kanssaan hoitovaihtoehdoista niin, että omaa itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan eikä omaa ymmärrystä ja älyä väheksytä.
Psykoterapeutilla kyllä on terapiasuhteessa yleislääkäriä hankalampi tilanne. Esimerkiksi rajatilatasoisesti häiriintyneet potilaat luovat ihan omanlaatuisensa transferenssisuhteiden tyyppejä terapeuttiin, ja siinä kyllä on ihan kenen tahansa terapeutin itsetunto monesti todella koetuksella. En yhtään kadehdi omaa terapeuttianikaan siinä suhteessa. Varmaan olen transferenssissa, silloin kun se oli välillä negatiivinen, pannut hänet tuntemaan, miltä tuntui olla minä pienenä. Ei mikään mukava, itsetuntoa pönkittävä olotila. Siitäkin kuitenkin selvittiin!
En voi kuin toivoa, että terapeutti vielä jaksaisi jatkaa kanssani. Mikään pakko hänen ei olisi niin tehdä. Kyllä hän halutessaan voisi hyvin keksiäkin jonkun hyväksyttävän ja perustellun syyn lopettamiselle. Ainahan voi vaikka vain sanoa, ettei enää koe enempää tai pidemmälle pystyvänsä auttamaan. Toivottavasti ei sano, koska hän tosiaan pystyy auttamaan, ja kumpikin tiedämme sen.
Hoitajan auktoriteettia ja parempaa tietämystä minun on kyllä valitettavasti henkilökohtaisista syistä ihan mahdotonta tunnustaa ja siksi en usko, että osaisin heiltä ottaa apua vastaan.
Transferenssista tulisi väkisellä negatiivinen. Johtuu varmaan sisaruskateudestakin, mutta myös muista syistä. Eikä hoitaja oikeasti olekaan minua pidemmälle koulutettu, vaikka oman alansa asiantuntija onkin. Sattuneista syistä minäkin olen kuitenkin tuohon mt-puoleen vuosien varrella joutunut perehtymään.
sellainen joskus 70-luvulla tehty ihmiskoe, jossa joukko tavallisia ihmisiä laitettiin leikkimään vankeja ja vartijoita? Muistaakseni vartijana olleiden käytös muuttui aika epäinhimilliseksi...Tapahtuuko näin myös hoitotyössä oleville, jotka kuvittelevat olevansa potilaidensa vartijoita? Ainakin syömishäiriötä sairastavien hoitolaitoksissa on aikamoista käytöstä ollut ja kaikkihan tehdään vaan "hoidon" takia. Oikeus on joutunut jossain päin maailmaa sulkemaan tällaisia laitoksia.
Muistan lukeneeni kokeesta, ja vähän dramatisoidun leffankin olen nähnyt aiheesta. Nimeltään "Das Experiment" tai jotain sinne päin.
Pikaisella googlauksella löysin sen alkuperäisen kokeenkin: http://en.wikipedia.org/wiki/Stanford_Prison_Experiment
Aika hurjaa luettavaa.
Tuskinpa kukaan kokeen "vartijoista" oli etukäteen päättänyt kohdella vankeja sadistisesti, mutta vallalla on tapana sokaista.
Olenkin aina ihmetellyt, miten suurin osa hoitsuista voi olla niin sadistisia. Että miten niin paljon hulluja hakeutuu alalle. Kun toit esiin tuon vankilakokeen, niin nyt alan ymmärtää. Ei se ole mikään hyväksyttävä tekosyy potilaisiin kohdistuvaan sadismiin, että valta-asema luo sadismin, mutta nyt ymmärrän paremmin.
Minut haettiin kotoa poliisin ja ambulanssin voimin useita kertoja psyykkisen tilan arviointiin ja viimeksi myös kolmen päivän tarkkailujaksolle osastolle. Väitän siis kokeneeni vastaavaa vangin roolissa, ja yhtä syyttömänä kuin kokeeseen osallistuneet koehenkilöt. Perusteita osastohoidolle ei todettu, tämä nyt oli vain keino ex-puolisolle mustata mainettani huoltajuuskiistaa silmälläpitäen.
Nyt jälkeenpäin mietin, miten traumasta toipuisin. Osastolla kyllä hoitajissa oli ystävällisiä sieluja, vain joku oli mielestäni epämiellyttävän tunkeileva. Muut potilaat olivat myös, paria poIkkeusta lukuunottamatta, kivoja ihmisiä. Mutta se, mikä traumatisoi eniten, oli poliisien tulo omaan kotiin naapureiden nähden hakemaan "hoitoon" tai arvioitavaksi päivystykseen, ja tk-lääkärin täysin mielivaltainen, perusteeton mielisairaaksi toteaminen ja tarkkailuun passittaminen, ex-puolison puhelimessa valehtelemien tietojen perusteella. Kukahan tämän kokemani tarauman minulle korvaisi ja miten? Miten siitä voi toipua?
Sillä olen kuullut myös mielenterveyshoitajien suusta heidän halunsa hoitaa asioita toisella tavoin kuin mitä työmääräykset ovat.
Nyt kirjoitan ajatuksenani mielisairaan potilaan ajatusmaailma jota olen kovasti tutkinut moneltakin kantilta. Alkaen lobotomia leikkauksista aikoinaan. Ja minusta he ovat ryhmä joka on todella pahasti laiminlyöty edelleenkin. Näennäisesti heidät saatetaan "terveiksi" väkisin samankaltaiseksi sopeuttamalla. Omaisille ei anneta hyviä toiminta ohjeita vaan potilas on heidän silmissä joissakin tapauksissa "idiootti" jota kohdellaan kuin lasta. Sitten jossain vaiheessa ilmoitetaan jotta henkilö sopeutuu nyt toisten joukkoon. Jos hän on yksinäinen ihminen jota on kenties koko aikuusikä pidetty "idioottina" hän todella käyttäytyy sillätavoin eikä luota onnistuvansa missään. Ja hän todellakin toteuttaa tätä kaavaa joka häneen on koodattu uskoen sen todeksi, epäonnistuen lähes kaikessa elämässään. On paljon rankempi tie nousta siitä ja saada ihmiset hyväksymään itsensä ja arvonsa kun ne ovat kerran laskettu lokaan.
On tapauksia jotka elävät vanhempiensa hoivissa pitkälle aikuusikään "lapsen asemassa" vanhempien kuollessa "lapsi" jää tyhjän päälle taidottomana mihinkään. Osaamatta ohjata omaa elämäänsä.
Sairauksien eri tavoista en tiedä, jotkut saadessaan sairaskohtauksen unohtavat aiemmin opitun täysin. Yhtä kaikki tietämäni aikuiset "lapset" ovat kaikki järjestäen kilttejä ihmisiä jotka ovat opetettu vain sopeutumaan parhaansa mukaan. Joku huolehtii sairaasta lähes 90v vanhemmastaan. Oma elämä on jäänyt elämättä tai uskallus kokeilla siipiään kun läheltä on puuttunut taho joka heitä tähän kehottaisi. Kilttejä sopeutuvia suuria lapsia jopa hyväksi käytetään monin tavoin. Silti heissä asuu nerokkuus/tietous joka peittoaa monet ihmiset. Käyttämättömät varannot, missä syy?
Ja myös kun otit esiin hyvän esimestaidon, niin olen siinä kanssasi hitusen eriä mieltä. Sillä itse elän työyhteisössä jossa esimies toimii paljon sujuvammin ollessa työntekijän "kaveri" takana on auktoriteetin ajat nekin koettuna ja läpikäytyinä. Miehillä on toki miesten jutut vaan meidänpä esimies lyödessään rahasta vetoa on ainoa joka ei maksa hävittyään. Välillä hän koittaa vielä etsiä auktoriteettiaan huonolla menestyksellä. Mutta tosiasia on jotta hänen työntekijänsä siitä huolimatta suoriutuvat mallikkaasti työstään ja enenevissä määrin ovat jopa kiitosta saaneet,suhteet asiakkaisiin paranevat. Eli esimiehen se tärkein työ onkin pitää työntekijä tyytyväisenä ei auktoriteetilla vaan vapaaehtoisuudella, huolehtimalla jotta työntekijällä on kaikki mahdollisuudet ja työkalut kuluttaa energia siihen oikeaan asiaan. Työntekijä kun on aivan yksinkertainen tapaus lopulta ja haluaa tehdä parhaansa edistyvänä yhteisönä,yksikkönä jos sille annetaan oikeat olosuhteet. Hyvä on silloin esimies joka osaa kannustaa työntekijää antamaan parastansa ja aivan itsestään. Voihan se esimies istua yksin sen auktoriteettinsa kanssa kopissaan etäisyyttä hakemassa, ketä palvelee?
Ja huono on esimieskoulutus ollut jos ei ole kunnollisia eväitä psykoloogiselta kannalta annettavana. Sillä oikeassa olet se on vaativa työ siitäkin on kokemus, edellinen esimies on saanut fudut tasapainottumuutensa vuoksi, auktoriteetti joskus löytyy myös työntekijöiden puolelta tarvittaessa jos johdolta se puuttuu. Sai hän uuden yrityksen toisessa paikassa, mutta ei osannut ottaa itseänsä niskasta ja kehittyä kun diktatuurilla ei pärjännyt. Mutta sekin kokemus molemminpuolin tarvittiin edistyksen kannalta. Toivottavasti hänkin on oppiläksystään jotain oppinut. Näin toimii auktoriteetti joskus.