Nyt sanon sen ääneen itselleni. Me ollaan erottu. Me ei palata enää yhteen. Miehen käytös tarkoittaa sitä, mitä luulenkin/luulinkin sen tarkoittavan. Sitä ei voi selitellä millään muulla tavalla, vaikka olenkin yrittänyt parhaani mukaan uskotella muuta itselleni ja toivoa yhteen paluuta. Ero on kuitenkin nyt totta. Tämä on toinen avioeroni! Miten tämän saa taottua päähänsä? Miten pääsen sinuiksi tämän asian kanssa? Miten hillitsen itseni, etten ota yhteyttä mieheen? Miksi ottaisin, kun hän ei halua olla yhteydessä minuun? Mutta minä kun en sitä tajua tai halua tajuta. Minä en tätä eroa halunnut. En ole työpaikallakaan kertonut mitään tilanteesta. Pitäisikö?
Taidan olla niin legendaarinen jätetty ruikuttaja ex puoliso, että jättäjää oikein oksettaa katsella ja ajatella minua. Mies on puhunut minusta ex-puolisonaan jo puoli vuotta, kun on ollut harkinta-aika. Minä olen koko ajan uskotellut, että kyllä tämä vielä saadaan toimimaan. En vaan ole tajunnut tai suostunut tajuamaan sitä, että mies ei kerta kaikkiaan halua samaa kuin minä. Sata kysymystä avoinna päässäni!!!! Eikä niihin koskaan mitään vastausta saakaan. Tuntuu pahalta, ettei toinen välitä yhtään, ei vastaa viesteihin tai soita koskaan takaisin.
Tiedän, ettei saisi antaa kenenkään polkea omaa itsetuntoani ja arvoani. Mies ei arvosta minua, jos käyttäydyn sillä tavalla. Tiedän tämän teoriassa, mutta miten osaan toteuttaa kaiken käytännössä? Ikävöin vaan niin paljon toisen luo. Tulevaisuus ei myöskään näytä mitenkään hienolta, kun takana on kaksi avioeroa…
Ja vaikka kirjoitin ja sanoin tämän eron olevan totta, en sitä kuitenkaan usko. Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia? Ja miten niiden kanssa eletään?
Taidan olla niin legendaarinen jätetty ruikuttaja ex puoliso, että jättäjää oikein oksettaa katsella ja ajatella minua. Mies on puhunut minusta ex-puolisonaan jo puoli vuotta, kun on ollut harkinta-aika. Minä olen koko ajan uskotellut, että kyllä tämä vielä saadaan toimimaan. En vaan ole tajunnut tai suostunut tajuamaan sitä, että mies ei kerta kaikkiaan halua samaa kuin minä. Sata kysymystä avoinna päässäni!!!! Eikä niihin koskaan mitään vastausta saakaan. Tuntuu pahalta, ettei toinen välitä yhtään, ei vastaa viesteihin tai soita koskaan takaisin.
Tiedän, ettei saisi antaa kenenkään polkea omaa itsetuntoani ja arvoani. Mies ei arvosta minua, jos käyttäydyn sillä tavalla. Tiedän tämän teoriassa, mutta miten osaan toteuttaa kaiken käytännössä? Ikävöin vaan niin paljon toisen luo. Tulevaisuus ei myöskään näytä mitenkään hienolta, kun takana on kaksi avioeroa…
Ja vaikka kirjoitin ja sanoin tämän eron olevan totta, en sitä kuitenkaan usko. Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia? Ja miten niiden kanssa eletään?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oikein paljon voimia sinulle.. Koeta jaksaa ja pidä huoli itsestäsi. Olet arvokas läheisillesi ja aurinko paistaa vielä sinullekin. Älä luovuta.
Se kenelle kertoo lähtee itsestäsi. Et ole 'velvollinen' kertomaan asiaa työkavereillesi. Ei se heille 'kuulu'. Tietenkin, jos sinulla on työkavereissasi myös ystäviä, on kai luonnollista puhua omistakin asioista - niistä, joista tuntuu hyvältä puhua. Jos siis ilmapiiri on sellainen, että voi puhua.
Mutta työnantajalle asia ei virallisesti kuulu, eikä työyhteisölle asiat, jotka eivät vaikuta työpanokseesi. Tietenkin jos huomaavat ettet ole täysillä mukana, voit kertoa (jos haluat) syyn. Joskus se ymmärretään, joskus löytyy joku joka ei ymmärrä ja kääntää sen sinua vastaan. Toivottavasti teillä ei ole niin.
Työterveydenhuollon kauttakin voi päästä puhumaan noista asioista jollei työnteko onnistu täysipainoisesti.
Muutoin asian sisäistämiseen voi joskus mennä pitkäkin aika. Joku sisäistää vasta kun asuu yksin, herää yksin, menee nukkumaan yksin, tekee ruokaa vain itselleen (ja lapsille) jne. Olemme erilaisia. Jollet pysty järkeilemään, anna ajan kulua.
Olen aivan samassa tilanteessa tällä hetkellä. Mies ei sanojensa mukaan enää rakasta minua, yhteiset pienet lapset eivät tunnu paljoa painavan, on aika hänellä alkaa etsimään omaa onneaan...
Minä en voi/halua tätä uskoa. Tiedän sen olevan totta, mutta koko keho kapinoi vastan. Jossain mielen sopukoissa kytee toivo siitä, että hän vielä ymmärtää olevansa väärässä ja käy läpi jotain ihme identiteettikriisiä. Kuinka rakkaus muka voi vaan hävitä.
Uskon, että vain aika voi meitä auttaa. Tärkeää on, että emme usko vian löytyvän itsestämme vaan sieltä miehen korvien välistä. Ja sille vialle emme mahda paljoakaan.
Voimia sinulle ja muista, että kyllä meidänkin vuoromme vielä koittaa!
Niin on tuntunut minustakin - epätodelliselta. Olen tiennyt erostamme vasta noin 2 kk. Ja asumme jo erillään, asunto on myyty. Olen jutellut kavereiden kanssa, ja sähköpostaillut. Lukenut tätä palstaa - välillä samaistuen ja välillä en.
Oikeastaan parhaimpia on ne hetket, kun ei mieti onko naimisissa vai ei. On vaan yksi yksilö muiden joukossa. Onhan noita eronneita ihmisiä ollut aina ympärillä, enkä minäkään ole heidän ihmisarvoaan kyseenalaistanut koskaan, miksi he siis minun nyt.
Töissä en ole vielä minäkään kertonut, kun ei ole siellä sydänystäviä. Kaikki sukulaisetkaan ei vielä tiedä. Kerron kun jaksan - pelkään kipeitä kommentteja edelleen. Luotan vasta ihan lähipiiriin.
Etsi itsesi, opi tykkäämään itsestäsi. Jätä exä taaksesi, jos hän ei halua olla tekemisissä. Tee omat siirtymäriitit. Vaikka pikku kuoppa maahan, kirje siihen ja multaa päälle. Tai heitä sormukset mereen. Ihan mikä itsestä tuntuu helpottavalta, muttei vahingoita sinua eikä ympäristöäsi. Oma kokemukseni on, että prosessia voi nopeuttaa.
avioerossamme ei ole ns. jätettyä osapuolta vaan eropäätös oli yhteinen. Nyt kun olemme jo jonkin aikaa asuttu erillämme, tulee silti tunne ettei ero olisikaan totta. Jostain syystä en ole osannut itselleni sanoa sitä ihan lopullista totuutta että erottu on. Minullakin tämä on jo toinen avioero, ja jostain syystä siitäkin tuntee huonommuutta, outoa?
Olen itse tietoisesti yrittänyt olla olematta se "ruikuttaja ex" ja pyrkinyt olemaan ulospäin sinut asian kanssa, mutta luulenpa että ex-vaimo aavistaa etten ole osannut päästää lopullisesti irti. Minä olen se joka ottaa yhteyttä ja pettyy kun ei saa vastauksia. Haluaisin kovasti päästä asiassa etenpäin, mutta asian käsittelyä hidastaa varmasti se ettei minulla ns. todellista ystävää jolle voisin näistä asioista puhua. Oma vika sinänsä etten ole panostanut tarpeeksi vanhoihin ystävyyssuhteisiin kun aikoinaan vaihdoin asuinpaikkaa. Nyt olisi edes yksi ystävä tarpeen.