Toisella palstalla, historiassa, oli äidinkielenopettajat nurkaan komentava juttu, jonka innoittamana aloin pohtia mikä äidinkielenopettajissa oikeastaan on vikana. Sillä hehän ovat todella oma ihmislajinsa - jokin padanteille ominainen piirre pelkistyy heissä, eikä mikään miellyttävä piirre. Äidinkielenopettajat ovat opettajista "opettajamaisimpia", heille puhetyöläisen rooli on ominaisin, ja heidän opetuksessaan opettaminen ja opetettava asia yhtyvät. Johtuuko tästä se rajoittuneisuus, joka heidän persoonallisuudelleen on ominaista? Vai mikä heissä on vikana?
Lähden liikkeelle ongelmakentän keskuksesta, ytimestä, kysymyksestä mitä on inhimillinen kieli. Tarkasteluni on filosofoivaa, enkä esitä lähdeviitteitä, joita esittämilläni asioilla kuitenkin on. En ole oikeastaan itse keksinyt paljoakaan siitä mitä seuraavassa sanon, kunhan lainailen ja puhun suilla suuremmilla. Siis:
Kieltä voidaan käytää kahdessa täsmälleen päinvastaisessa ja ainakin äärimuodossaan toisensa poissulkevassa pyrkimyksessä.
Ensinnäkin kieli voi olla sosiaalisen kommunikoinnin väline. Sillä luodaan yhteyksiä ihmisten kesken. Psykologisesti ottaen kaikkien ihmisten välisten yhteyksien voidaan sanoa palautuvan yksilön varhaiseen äiti-lapsi-suhteeseen, ja laajemmin ottaen siihen tosiseikkaan, että ihminen on sosiaalinen eläin - olemme sosiaalinen laji. Kieli on osa sosiaalisuutemme kudelmaa, se on läsnä aina, ja kielen ominaisuudet ovat tässä katsannossa paljon laajempia kuin vain verbaalisia: yhteydenpito ja viestien välittyminen ihmisten kesken tapahtuu laaja-alaisesti eleiden, ilmeiden, visuaalisten signaalien, kuin myös äänenkäytön, siinäkin signaaleiden, symptomien ja symbolien välityksellä. Kieli on osa sitä mitä sanotaan elämänmuodoksi.
Jos etologisia valmiuksia ja niihin liittyviä tuntemuksia, ja edelleen tunteita ja ajatuksia ilmaistaan kielen keinoin, tämä kieli on sosiaalista kieltä. Etologiselta perustalta ulottuu jatkumo ajatteluun, ja sosiaalisen kielen eri keinoin pidetään yllä yhteyttä lajitovereihin koko jatkumon asteikolla.
Toinen kielen funktio on se että kielen keinoin pyritään käsitteelliseen selvyyteen jostain asiasta. Tällöin kielen totuudellisuuden ehdot ovat ei-kommunikatiivisia. Totuudellisuuden kriteerinä on se miten käsitteistö kuvaa ja auttaa todellisuuden hallinnassa. Tällainen luonnon hallintaan tarvittava käsitteistö ja kieli omaavat eri ominaisuuksia kuin sosiaalinen kieli.
Pyrkimys käsitteelliseen selvyyteen ja käsitteistön sisäiseen koherenssiin ovat niin sanotun tieteellisen ajattelun ja kielen tunnusmerkkejä. Tieteellinen ajattelu on puhtaaksiviljeltynä irronnut kokonaan paitsi sosiaalisesta yhteydenoton ja -pidon roolista myös yksityisestä tieteentekijästä ja hänen persoonakohtaisista tuntemuksistaan ja ominaisuuksistaan. Tieteen kielellä ilmaistu totuus ei ole kenenkään "omaa". Käsitteistöjen täytyy olla silla lailla yliyksilöllisiä, intersubjektiivisia, että niillä ilmaistut asiat ovat olemassa omana itsenään ja samoja kaikille niitä tarkasteleville.
Ei ehkä turhaan ole sanottu, että tunteita ilmaiseva ja sosiaalista yhteyttä rakentava kieli on "naisellista", ja että vastaavasti pyrkimys käsitteelliseen selvyyteen on "miehistä". Ehkäpä nainen on taipuvaisempi käsittämään asiat ihmisten, henkilöiden ja identiteettien kautta, ja mies taas esineistymien, välineiden ja ideoiden kautta. Nainen ikään kuin kokee asiat aina jonkun asioina -- kaikki saa merkityksensä ihmisen kautta. Vastaava karikatyyri miessukupuolen suunnalla on tiedemies, joka elää vain teorioidensa ja kaavojensa maailmassa ja jonka sosiaalinen kieli on kutistunut siihen että hän höpöttää itsekseen.
Tarinataiteen, teatterin ja kaunokirjallisuuden, harrastajista ja lukijoista valtaosa on naisia, samoin esim. äidinkielenopettajista. Ei ole epäselvää millaista kieltä näissä yhteyksissä käytetään. Tarinoiden kerrontaan tarvittava kieli on ilmaisuvoimaisimmillaan silloin kun se kuvaa elävästi tapahtumia ja ihmisiä - ja tuollainen kieli on nimenomaan "sosiaalista" kieltä. Ihmislajin primitiivisessä alkuhistoriassa eläneet sankaritarinat ja myytit toteutuivat kielen sosiaalisella funktiolla. Myyteissä elävät ikuinen ihminen ja ihmisyyden ikuiset ongelmat. Mytologioissa toistuvat sankarien ja konnien roolit, vastakkain asettuvat hyvä ja paha, kaunis ja ruma - mutta eivät esimerkiksi sellaiset ideat kuin johdonmukaisuus tai matemaattinen sattuma.
Sosiaalisen kielen sääntöjäkin määrää pyrkimys elävään lukukokemukseen, siksi lauseiden on oltava kuvaavia ja käytettävä jo olemassaolevia käsitteitä. Tekstin on jäsennyttävä siten ettei synny epäselvyyttä siitä kuka teki ja mitä. Äidinkielenopettajat, jotka arvioivat oppilaidensa tekstejä sekä sisällön että kieliopin suhteen, antavat pisteitä sisällön suhteen siitä että oppilas onnistuu koskettamaan opettajan tunteita, ja muodon suhteen siitä ettei oppilas rakentele epäselviä, monimutkaisia mutta tyhjänpäiväisiä lauseita. Ainekirjoituksen yhteydessä suoritettu oppilasarviointi on siinä mielessä erikoisasemassa, että kaikkien aineiden opettajista ädinkielenopettajat ovat niitä harvoja, joilla on valtaa sanoa mielipiteensä oppilaan kokonaispersoonallisuudesta, oppilaan ajattelusta ja tyylillisistä mieltymyksistä.
Äidinkielenopettajat ovat kuitenkin ilmeisen kyvyttömiä erottamaan oppilaistaan ns. luovia kirjoittajia, joille ominaista on nimenomaan hakeutuminen ajatukselliseen rajankäyntiin epäselvyyksien kanssa. Tyypillistä luovien kirjoittajien teksteille on epäselvien määrittelemättömien käsitteiden ja jäsentymättömien rakenteiden esiintyminen. Tässä suhteessa juuri he joutuvat kouluissa tulilinjalle opettajien pyrkimysten kanssa. Ei ehkä ole ihan sattumaa että Veijo Meri sai ainekirjoituksessa arvosanaksi nelosen. Hyvän yleisen käsityksen siitä mitä koulujen äidinkielenopetus on luoville kirjoittajille antanut, saa Finlandia-palkitusta Erno Paasilinnan esseekokoelmasta "Yksinäisyys ja uhma", jonka eräässä kirjoituksessa käsitellään suomalaisten kirjailijoiden kielentajun alkuperää. Se ei tosiaankaan ole lähtöisin koulujen äidinkielentunneilta.
Kyseessä olevan ongelman koko kuva hahmottuu hyvin einsteinilaisen vertauksen avulla. "Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko ikänsä?" Juuri tämä on tilanne kielen ja ajattelun suhteen. Jos kielemme-ajattelumme on "sosiaaalista", se määrää tavan jolla ymmärrämme koko maailman - olemme kuin kalat vedessä. Se, että jossain on pinnan yläpuolinen maailma, ei ole kalan elementistä nähtävissä. Käsitteellistä selvyyttä ja ideoiden koherenssia tavoitteleva kieli ja ajattelu jäävät sosiaalisen, tapahtumia ja tunteita ilmaisevan kielen ulkopuolelle. Äidinkielenopettajat arvioivat esim. kaikkea kaunokirjallisuutta samalta sosiaalisen kielen lähtöviivalta - he ovat sokeita näkemään, kokemaan ja tajuamaan eroa, joka on vaikkapa Laila Hietamiehen ja Veijo Meren tekstien välillä. Sellainen äidinkielenopettaja ei ole harvinainen joka rakastaa Laila Hietamiehen tunteikkuutta ja väheksyy Veijo Merta niukka-ja tiukkailmaisullisena "kasarmikuvaajana".
Äidinkielenopettajat pitäytyvät sosiaalisen kielensä vankeina myös silloin kun harjoittavat kirjallisuusanalyysia: heille kirjallisuus on tarinoita ja henkilöhahmoja, eikä heillä ole edellytyksiä kaunokirjallisuuden tarkasteluun jostain rakenteellisesta tai sosiologisesta, historiallisesta saati sitten ajatushistoriallisesta perspektiivistä. Siihen tarvittaisiin tajua ideoista ja käsitteenmuodostuksesta, ideoiden historiasta - mutta jos oma ajattelu tapahtuu sosiaalisella kielellä eikä sen mekanismeihin kertakaikkiaan kuulu pyrkimys käsitteelliseen koherenssiin, selvyyteen ja hallintaan - jos siis ajatuksellisesta hallinnasta ei ole omakohtaista kokemusta - kuinka sellaista voitaisiin historiasta jäljittää?
Kielioppia voidaan tarkastella kieleen suuntautuvana ajatuksellisen hallinnan kompensaationa. Kielioppi puhtaimmillaan on yritys määritellä säännöt joita käyttämällä kielessä kirkastuvat "ilmaistut ajatukset". Kielioppia painotettaessa sokeaan pisteeseen jää, että käsitteellisen hallinnan alueella kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia. Kun tätä ei tajuta, menetetään historiallisessa perspektiivissä ote ajatustapoihin, joita syrjäytyneet kieli-ilmaisut tosiasiassa sisälsivät. (Milloin olette kuulleet äidinkielenopettajan puhuvan esimerkiksi myyteille ominaisesta ajattomuudesta ja tästä seuraavasta kausaliteettivajeesta?) Aina kun kieltä innokkaiden kielenhuoltajien toimesta ajanmukaistetaan ja sen "kömpelyyksiä" nykyaikaistetaan, menetetään näkyvistä millaiseen ajateukselliseen yhteyteen katoavat kielimuodot elimellisesti kuuluivat.
Lopputuloksena ote ideoiden historiaan herpaantuu, ja sen korvaa taustalla vaikuttava ja julkilausumaton oletus jonkinlaisesta ylihistoriallisesta ihmisvakiosta ja ajattelusta, jolla ei ole omaan aikaansa selvästi sitoutuneita laatuominaisuuksia. Tämä vastaa regressiivisellä tasolla tarinataiteen mytologisia ominaisuuksia, sankareita ja heidän ympärilleen kehkeytyviä tarinoita.
Toivokaamme että joku aito äidinkielenopettaja suuttuu tästä jutusta sen verran että saamme havaintoesimerkin siitä millainen on äidinkielenopettajan puolustusrefleksi. Saatan ennakoida sitä: ensin puhinaa ja innostunutta todistelua puhenainen Uosukainen -tyyliin (tyypillinen äidinkielenopettaja?), sitten raikavaa lärpätystä ja selittelyä, ja lopuksi - niin lopuksi sitten mennään henkilökohtaisuuksiin, osoitetaan auktoriteettiasemat tai vaihtoehtoisesti ollaan alentuvia, nälvitään ja näräillään, sorrutaan nokkiintuneeseen jankutukseen. Ja niin edelleen. Tiedättehän, ne opettajat.
Lähden liikkeelle ongelmakentän keskuksesta, ytimestä, kysymyksestä mitä on inhimillinen kieli. Tarkasteluni on filosofoivaa, enkä esitä lähdeviitteitä, joita esittämilläni asioilla kuitenkin on. En ole oikeastaan itse keksinyt paljoakaan siitä mitä seuraavassa sanon, kunhan lainailen ja puhun suilla suuremmilla. Siis:
Kieltä voidaan käytää kahdessa täsmälleen päinvastaisessa ja ainakin äärimuodossaan toisensa poissulkevassa pyrkimyksessä.
Ensinnäkin kieli voi olla sosiaalisen kommunikoinnin väline. Sillä luodaan yhteyksiä ihmisten kesken. Psykologisesti ottaen kaikkien ihmisten välisten yhteyksien voidaan sanoa palautuvan yksilön varhaiseen äiti-lapsi-suhteeseen, ja laajemmin ottaen siihen tosiseikkaan, että ihminen on sosiaalinen eläin - olemme sosiaalinen laji. Kieli on osa sosiaalisuutemme kudelmaa, se on läsnä aina, ja kielen ominaisuudet ovat tässä katsannossa paljon laajempia kuin vain verbaalisia: yhteydenpito ja viestien välittyminen ihmisten kesken tapahtuu laaja-alaisesti eleiden, ilmeiden, visuaalisten signaalien, kuin myös äänenkäytön, siinäkin signaaleiden, symptomien ja symbolien välityksellä. Kieli on osa sitä mitä sanotaan elämänmuodoksi.
Jos etologisia valmiuksia ja niihin liittyviä tuntemuksia, ja edelleen tunteita ja ajatuksia ilmaistaan kielen keinoin, tämä kieli on sosiaalista kieltä. Etologiselta perustalta ulottuu jatkumo ajatteluun, ja sosiaalisen kielen eri keinoin pidetään yllä yhteyttä lajitovereihin koko jatkumon asteikolla.
Toinen kielen funktio on se että kielen keinoin pyritään käsitteelliseen selvyyteen jostain asiasta. Tällöin kielen totuudellisuuden ehdot ovat ei-kommunikatiivisia. Totuudellisuuden kriteerinä on se miten käsitteistö kuvaa ja auttaa todellisuuden hallinnassa. Tällainen luonnon hallintaan tarvittava käsitteistö ja kieli omaavat eri ominaisuuksia kuin sosiaalinen kieli.
Pyrkimys käsitteelliseen selvyyteen ja käsitteistön sisäiseen koherenssiin ovat niin sanotun tieteellisen ajattelun ja kielen tunnusmerkkejä. Tieteellinen ajattelu on puhtaaksiviljeltynä irronnut kokonaan paitsi sosiaalisesta yhteydenoton ja -pidon roolista myös yksityisestä tieteentekijästä ja hänen persoonakohtaisista tuntemuksistaan ja ominaisuuksistaan. Tieteen kielellä ilmaistu totuus ei ole kenenkään "omaa". Käsitteistöjen täytyy olla silla lailla yliyksilöllisiä, intersubjektiivisia, että niillä ilmaistut asiat ovat olemassa omana itsenään ja samoja kaikille niitä tarkasteleville.
Ei ehkä turhaan ole sanottu, että tunteita ilmaiseva ja sosiaalista yhteyttä rakentava kieli on "naisellista", ja että vastaavasti pyrkimys käsitteelliseen selvyyteen on "miehistä". Ehkäpä nainen on taipuvaisempi käsittämään asiat ihmisten, henkilöiden ja identiteettien kautta, ja mies taas esineistymien, välineiden ja ideoiden kautta. Nainen ikään kuin kokee asiat aina jonkun asioina -- kaikki saa merkityksensä ihmisen kautta. Vastaava karikatyyri miessukupuolen suunnalla on tiedemies, joka elää vain teorioidensa ja kaavojensa maailmassa ja jonka sosiaalinen kieli on kutistunut siihen että hän höpöttää itsekseen.
Tarinataiteen, teatterin ja kaunokirjallisuuden, harrastajista ja lukijoista valtaosa on naisia, samoin esim. äidinkielenopettajista. Ei ole epäselvää millaista kieltä näissä yhteyksissä käytetään. Tarinoiden kerrontaan tarvittava kieli on ilmaisuvoimaisimmillaan silloin kun se kuvaa elävästi tapahtumia ja ihmisiä - ja tuollainen kieli on nimenomaan "sosiaalista" kieltä. Ihmislajin primitiivisessä alkuhistoriassa eläneet sankaritarinat ja myytit toteutuivat kielen sosiaalisella funktiolla. Myyteissä elävät ikuinen ihminen ja ihmisyyden ikuiset ongelmat. Mytologioissa toistuvat sankarien ja konnien roolit, vastakkain asettuvat hyvä ja paha, kaunis ja ruma - mutta eivät esimerkiksi sellaiset ideat kuin johdonmukaisuus tai matemaattinen sattuma.
Sosiaalisen kielen sääntöjäkin määrää pyrkimys elävään lukukokemukseen, siksi lauseiden on oltava kuvaavia ja käytettävä jo olemassaolevia käsitteitä. Tekstin on jäsennyttävä siten ettei synny epäselvyyttä siitä kuka teki ja mitä. Äidinkielenopettajat, jotka arvioivat oppilaidensa tekstejä sekä sisällön että kieliopin suhteen, antavat pisteitä sisällön suhteen siitä että oppilas onnistuu koskettamaan opettajan tunteita, ja muodon suhteen siitä ettei oppilas rakentele epäselviä, monimutkaisia mutta tyhjänpäiväisiä lauseita. Ainekirjoituksen yhteydessä suoritettu oppilasarviointi on siinä mielessä erikoisasemassa, että kaikkien aineiden opettajista ädinkielenopettajat ovat niitä harvoja, joilla on valtaa sanoa mielipiteensä oppilaan kokonaispersoonallisuudesta, oppilaan ajattelusta ja tyylillisistä mieltymyksistä.
Äidinkielenopettajat ovat kuitenkin ilmeisen kyvyttömiä erottamaan oppilaistaan ns. luovia kirjoittajia, joille ominaista on nimenomaan hakeutuminen ajatukselliseen rajankäyntiin epäselvyyksien kanssa. Tyypillistä luovien kirjoittajien teksteille on epäselvien määrittelemättömien käsitteiden ja jäsentymättömien rakenteiden esiintyminen. Tässä suhteessa juuri he joutuvat kouluissa tulilinjalle opettajien pyrkimysten kanssa. Ei ehkä ole ihan sattumaa että Veijo Meri sai ainekirjoituksessa arvosanaksi nelosen. Hyvän yleisen käsityksen siitä mitä koulujen äidinkielenopetus on luoville kirjoittajille antanut, saa Finlandia-palkitusta Erno Paasilinnan esseekokoelmasta "Yksinäisyys ja uhma", jonka eräässä kirjoituksessa käsitellään suomalaisten kirjailijoiden kielentajun alkuperää. Se ei tosiaankaan ole lähtöisin koulujen äidinkielentunneilta.
Kyseessä olevan ongelman koko kuva hahmottuu hyvin einsteinilaisen vertauksen avulla. "Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko ikänsä?" Juuri tämä on tilanne kielen ja ajattelun suhteen. Jos kielemme-ajattelumme on "sosiaaalista", se määrää tavan jolla ymmärrämme koko maailman - olemme kuin kalat vedessä. Se, että jossain on pinnan yläpuolinen maailma, ei ole kalan elementistä nähtävissä. Käsitteellistä selvyyttä ja ideoiden koherenssia tavoitteleva kieli ja ajattelu jäävät sosiaalisen, tapahtumia ja tunteita ilmaisevan kielen ulkopuolelle. Äidinkielenopettajat arvioivat esim. kaikkea kaunokirjallisuutta samalta sosiaalisen kielen lähtöviivalta - he ovat sokeita näkemään, kokemaan ja tajuamaan eroa, joka on vaikkapa Laila Hietamiehen ja Veijo Meren tekstien välillä. Sellainen äidinkielenopettaja ei ole harvinainen joka rakastaa Laila Hietamiehen tunteikkuutta ja väheksyy Veijo Merta niukka-ja tiukkailmaisullisena "kasarmikuvaajana".
Äidinkielenopettajat pitäytyvät sosiaalisen kielensä vankeina myös silloin kun harjoittavat kirjallisuusanalyysia: heille kirjallisuus on tarinoita ja henkilöhahmoja, eikä heillä ole edellytyksiä kaunokirjallisuuden tarkasteluun jostain rakenteellisesta tai sosiologisesta, historiallisesta saati sitten ajatushistoriallisesta perspektiivistä. Siihen tarvittaisiin tajua ideoista ja käsitteenmuodostuksesta, ideoiden historiasta - mutta jos oma ajattelu tapahtuu sosiaalisella kielellä eikä sen mekanismeihin kertakaikkiaan kuulu pyrkimys käsitteelliseen koherenssiin, selvyyteen ja hallintaan - jos siis ajatuksellisesta hallinnasta ei ole omakohtaista kokemusta - kuinka sellaista voitaisiin historiasta jäljittää?
Kielioppia voidaan tarkastella kieleen suuntautuvana ajatuksellisen hallinnan kompensaationa. Kielioppi puhtaimmillaan on yritys määritellä säännöt joita käyttämällä kielessä kirkastuvat "ilmaistut ajatukset". Kielioppia painotettaessa sokeaan pisteeseen jää, että käsitteellisen hallinnan alueella kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia. Kun tätä ei tajuta, menetetään historiallisessa perspektiivissä ote ajatustapoihin, joita syrjäytyneet kieli-ilmaisut tosiasiassa sisälsivät. (Milloin olette kuulleet äidinkielenopettajan puhuvan esimerkiksi myyteille ominaisesta ajattomuudesta ja tästä seuraavasta kausaliteettivajeesta?) Aina kun kieltä innokkaiden kielenhuoltajien toimesta ajanmukaistetaan ja sen "kömpelyyksiä" nykyaikaistetaan, menetetään näkyvistä millaiseen ajateukselliseen yhteyteen katoavat kielimuodot elimellisesti kuuluivat.
Lopputuloksena ote ideoiden historiaan herpaantuu, ja sen korvaa taustalla vaikuttava ja julkilausumaton oletus jonkinlaisesta ylihistoriallisesta ihmisvakiosta ja ajattelusta, jolla ei ole omaan aikaansa selvästi sitoutuneita laatuominaisuuksia. Tämä vastaa regressiivisellä tasolla tarinataiteen mytologisia ominaisuuksia, sankareita ja heidän ympärilleen kehkeytyviä tarinoita.
Toivokaamme että joku aito äidinkielenopettaja suuttuu tästä jutusta sen verran että saamme havaintoesimerkin siitä millainen on äidinkielenopettajan puolustusrefleksi. Saatan ennakoida sitä: ensin puhinaa ja innostunutta todistelua puhenainen Uosukainen -tyyliin (tyypillinen äidinkielenopettaja?), sitten raikavaa lärpätystä ja selittelyä, ja lopuksi - niin lopuksi sitten mennään henkilökohtaisuuksiin, osoitetaan auktoriteettiasemat tai vaihtoehtoisesti ollaan alentuvia, nälvitään ja näräillään, sorrutaan nokkiintuneeseen jankutukseen. Ja niin edelleen. Tiedättehän, ne opettajat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Noin on. Pedagogit pedantteja, hyvä etteivät perverssejä. Koulu houkuttelee niitä kuin kärpäsiä. Luokkahuoneet mustanaan yli-innokkaita muijia. Aina pahenee. Se on tänäinen suunto.
paitsi että aikoja sitten edesmennyt Olli Topias Laine oli loistava äikän ope - vaikka mulle se opetti vain latinaa