Olen ollut avomieheni kanssa yhdessä vähän reilu 4 vuotta. Tiedän, että on normaalia, että suhteen alussa ollan koko ajan yhdessä ja toinen on melkein se maailman ihanin ihminen ja sitten jossain vaiheessa huuuma lakkaa ja arki astuu kuvioihin. Tiedän myös sen, että parisuhdetta pitää hoitaa ja sen eteen tehdä töitä.
Tilanne vaan on omalta osaltani jotenkin tyytymätön. En oikein tiedä mikä tunnelataus parhaiten kuvaisi sitä mitä avomiestäni kohtaan tunnen, paremminkin en tunne mitään. Kumpikaan ei oikein tidä mitä haluaisi elämältä. Itse tiedän sen verran, että haluaisin hommata jossain vaiheessa oman sunnon jota sitten saisi laitella vähän kerralaan mielekseen. En vain näe meitä molempia sitä asuntoa sisustamassa.
Varsinaisesti ei ole mitään tiettyä syytä miksi haluaisin erota, toisaalta syitä voi olla monia. Kolmatta osapuolta ei ole. Toisaalta minulla ei ole minkäänlaista innostusta yrittää korvata sitä jotain(?) mikä mättää. Mieheni on mielestäni tyytyväinen yhteiseloomme ja olisi valmis vaikka naimisiin, mutta minä en. Emme tappele vaan elämme sovussa, vähän liiankin sovussa, me vain olemme, päivästä toiseen.
Hän on myös aika omistava, ja kavereitani en kovin usein nää. En vain kovin usein "anna itselleni lupaa" lähteä eikä minun mielestäni varsinaisesti tarvitsisi kysyä lupaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Toisaalta tiedän, etten haluaisi jatkaa, toisaalta taas pelkääm, että en saa muutosta aikaiseksi ja monen vuoden kuluttua huomaan edelleeni olevani samassa tilanteessa miettimässä samoja asioita.
Onko joku ollut samalkaltaisessa tilanteessa? Mitä olette tehneet?
Tilanne vaan on omalta osaltani jotenkin tyytymätön. En oikein tiedä mikä tunnelataus parhaiten kuvaisi sitä mitä avomiestäni kohtaan tunnen, paremminkin en tunne mitään. Kumpikaan ei oikein tidä mitä haluaisi elämältä. Itse tiedän sen verran, että haluaisin hommata jossain vaiheessa oman sunnon jota sitten saisi laitella vähän kerralaan mielekseen. En vain näe meitä molempia sitä asuntoa sisustamassa.
Varsinaisesti ei ole mitään tiettyä syytä miksi haluaisin erota, toisaalta syitä voi olla monia. Kolmatta osapuolta ei ole. Toisaalta minulla ei ole minkäänlaista innostusta yrittää korvata sitä jotain(?) mikä mättää. Mieheni on mielestäni tyytyväinen yhteiseloomme ja olisi valmis vaikka naimisiin, mutta minä en. Emme tappele vaan elämme sovussa, vähän liiankin sovussa, me vain olemme, päivästä toiseen.
Hän on myös aika omistava, ja kavereitani en kovin usein nää. En vain kovin usein "anna itselleni lupaa" lähteä eikä minun mielestäni varsinaisesti tarvitsisi kysyä lupaa, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Toisaalta tiedän, etten haluaisi jatkaa, toisaalta taas pelkääm, että en saa muutosta aikaiseksi ja monen vuoden kuluttua huomaan edelleeni olevani samassa tilanteessa miettimässä samoja asioita.
Onko joku ollut samalkaltaisessa tilanteessa? Mitä olette tehneet?
Vastaukset 6
Vanhimmat
...sinä itse vastannut kysymykseesi?
vastuuta omista päätöksistäsi, kun yrität sysätä ratkaisemisen joidenkin tuntemattomien keskustelupalstalaisten niskoille? Miksi pelkäät? Aiotko seuraavaksi yrittää sysätä vastuun miehellesi? Ei elämässä voi etukäteen nähdä tuleeko tehtyä oikea ratkaisu loppuelämän ajalle - ja jälkikäteenkin voin vain jälkiviisastella. Tee itse ratkaisu joka on sinulle parhaaksi juuri nyt.
Oisko kuitenki aika typerää tehdä ratkaisuja jotka on parhaaks just nyt? tyyliin nyt mua vähän panettaa ja toi tyttö/poika on halukas seksiin, oma kumppani matkoilla, annan siis palaa! ja jälkeenpäin voi tajuta et nussi kaverinsa kumppania / sai taudin / laittoi lapsen alulle / tjms.
PUHU sen miehe kanssa!!! Veikkaisin et sekin haluaa myös tavata ystäviään välillä... Yks ihminen ei vaan mitenkään riitä tyydyttämää useimpie ihmisten seurantarvetta.
Itsekin olen ollut hyvin omistushaluinen, ku olen saanut suvultani sellaisen parisuhde mallin ettei muita juurikaan tavata, vaan kahdestaa vaa porskutetaa menemään.. Hylkäsin kaikki kaverini seurustelun alussa ja varsinkin naispuoliset sellaiset ettei tule mitää mustasukkaisuus hommia.
Mut mun nainen on aivan toista maata ja se tanssii, halailee ja pussailee ainaki poskelle iha rennosti miespuolisiakin kavereitaan myös mun nähden.. Alkuun se vitutti hyvin raskaasti, ku ite oli 'uhrannut' omat haluni suhteen puolesta, mut nyt tajuan et on paljon hauskempaa pitää yhteyttä muihinkin ihmisiin, sukupuolesta riippumatta, vaikka kuinka ois rakastunu ja menen nykyään mieleni mukaan siis itsekin.
Eli mustasukkaisuudesta voi parantua ainakin osittain.
Raukkamaisinta ja selkärangatonta mitä voisit tehdä ois laittaa suhde poikki ilman mitää selityksiä oikeitten tunteittes ja halujes julkituontia. Tietysti erijuttu jos miehes o väkivaltainen hullu ja pelkäät henkes puolesta.
Naistenhan väitetään olevan miehiä parempia puhumaan tunteista.. Mua kyl ihmetyttää tää kun tuntuu ettei juuri kukaa alle 30 nainen oikeesti pysty sanomaa mitä haluaa esim. sängyssä, vaa odottaa vaan et mies jotenkin mystisesti lukis niitten ajatukset ja tekis just niinku ihq daa oikeet jutut...
Kannattaa myös huomioida ettet hukuta niit todellisia toiveitas semmoiseen cosmotyttö diibadaaba smalltallkin sekaan jota ei varmasti kukaan jaksa kuunnella montaakaan päivää putkeen.
Sun miehes tietenki vastaa itse omien halujensa kertomisest ja sit on teidä yhteinen asia pystyttekö päätymää johonki kompromissiin läheisyyden ja oman tilan/kavereiden välillä...
ks. myös http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_vaiheet/
Mun ajatuksia, haluja ja mielikuvia parisuhteesta toi sivusto on auttanu terävöittämään todella paljon. Uskoisin tietäväni nyt paljon paremmin mitä haluan/tarviin ja sen avulla myös arvioimaan kuka sen pystyy antaa...
ottamista, jos vähän panettaa ja jälkeenpäin tajuaa että mitäs tuli tehtyä. Jos ottaa vastuun tekemisestään, niin sen tajuaa jo ennen tekemistään ja on valmis hyväksymään seuraukset.
Rakastatko todella miestäsi? Oletko tyytyväinen seksielämäänne? Tuli vain mieleen, että toivottavasti ette ole yhdessä enää vain tottumuksen vuoksi!
Mulla ei toisaalta ole syytä lähteä eikä toisaalta kyllä jäädäkkään. Uskaltaisin sanoa, että olen vaan todellakin tottunut olemaan hänen kanssaan. Tiedän, ettei se ole reilua toista kohtaan, jos olen seurana vain, etten saa aikaiseksi lähteä.
Veikkaan, että "kriisini" voisi johtua siitä, että muutin kotonta suoraan hänen kanssaan yhteen. En ollut asunut omillani aikaisemmin kuten hän. Joten vaikka muutinkin pois kotonta, niin minulla ei ollut tilaisuutta todella asua omillani ja ottaa vastuuta itsestäni, mennä ja tulla siten kun halusin. Sellaiset riennot jäi tekemättä. Nyt en onnistu/anna itselleni lupaa koska avomies ei tykkää. Ennen sain vastata äidille, nyt avomiehelle=/ On enemmän kuin olisi siirtynyt holhoojalta toiselle ja elämä ja elämättä.
Mielestäni parhaiten oppii (jos oppii) omista virheistään ja kokemuksistaan, eikä toisen tarinoista. Sitten kun vielä voisin sanoa olvani rauhaa rakastava ja konflikteja välttävä, enkä osaa pitää puoliani, niin jääpähän sitten omat menot vähäisiksi. Sitten sitä suuttuu itselleen kun ei kaikesta suunnittelusta/halusta huolimatta saa aikaiseksi toteuttaa suunnitelmiaan, ja sitten väkisinkin ajattelee myös, että jos ukko ei olis sellainen sohvaperuna ja kävisi itsekkin jossain niin tajuaisi paremmin, jos minäkin haluaisin elämää kämpän ulkopuolelta. Mutta enpä voi hänenne olla asiasta vihainen kun kerran itsestäni asia on kiinni.
Uskon, että "oma elämäni/tahtoni" olisi muodostunut paremmin jos olisin asunut omillani ennen avomieheni tapaamista. Siten olisimme voineet sovittaa yhteen omat elämämme, sen sijaan ettei "niitä oikein ole".
Haluasisin muutta omilleni, mutta toisaalta iltaisin on kiva sängyssä lusikoidan vierekkäin. En tiedä millaisen miehen vieressä haluaisin (joskus sitten) olla, mutta jotenkin vaan tiedän, ettei se mies ole nykyinen avomieheni. En haluaisi olla nirso (ei minunkaan kanssa oleva voi olla), mutta kun olen kuitenkin vielä sen verran nuori, että onhan minulla aikaa myöhemmin sopivampaa kumppania etsiä, sitten kun tietäisin paremmin mitä oiekasti haluan. Ja olisi se toisellekin reilumpaa, jos kumppani tietää kuka/millainen on, ettei "osta sikaa säkissä" ja tapahdu samaa ilmiötä kun minulla nyt, että "ei tää ole sitä mitä haluan".