mikä on säädyllinen aika uuteen suht. kun puoliso kuolee

Valitettavasti joudun toteamaan että jonkunlaista kokemusta minulla on tästäkin aiheesta ja oma neuvoni on että pidä hetken suruaikaa jotta pääset sen ensimmäisen ja ehkä toisenkin läheisyyden kaipuun yli, niin julmalta kuin se kuulostaa niin käy siellä yksinäisyyden kuilun pohjalla ennenkuin lähdet nousemaan siitä. Vain silloin voit varmistua siitä milloin olet aidosti valmis jatkamaan. Voi olla että et ole koskaan valmis jatkamaan mutta silloin tiedät sen etkä anna turhia toivoja jollekkin toiselle joka rakastuu sinuun koko sydämellään.

Muista, en ole lähelläkään aina oikeassa ja tämä oli vain minun oma henkilökohtainen neuvo joka voi olla toimiva tai totaalinen katastrooffi sinun kohdallasi.

moraalisena arvona on kysymyksesi, esitä se lähipiirillesi. Mikä oman sukusi ja ystäväpiirisi keskuudessa on moraalisesti hyväksyttävää? Et kai muiden mielipiteistä kuitenkaan välitä, mutta et haluaisi menettää lähimpiesi empatiaa liian pikaisilla ratkaisulla...? Ymmärränkö kysymyksesi oikein?
Mitä taas itsesi selviämiseen ja eheytymiseen tulee, allekirjoitan ylläolevan kirjoittajan kannan. Ehdottomasti, käy siellä kuilussa rohkeasti, nouset kyllä yhtenä kappaleena ylös. Usko siihen vaikka olisi vaikeaa.
Tätä en voi meriittinä esittää enkä siksi esitä "pätevää", mutta kaksi rakastani olen menettänyt oman kätensä kautta (on kyllä jo ikääkin , että on jokunen selvinnyt hengissäkin :)), joten olen nähnyt sen kuilun pohjan ja voin vain rohkaista. Siellä käymällä kohtaat vielä sen ihmisen, tunnet ja puntaroit sekä hänen merkityksensä että luopumisen ja saat uuden kuvan omasta tulesta elämästäsi. Luopumisen ja sen hyväksymisen kautta.
Voimia, älä kiirehdi. Suru murtuu väsyttämällä, se käy päälle ajan mittaa aina vähän harvemmin ja aina vähän vähemmän aikaa kerrallaan kun annat sen tulla. Odota siihen saakka että se ei tulollaan enää yllätä sinua.

Parikymmpisenä kuoli sulhaseni kolarissa. Muutaman kuukauden päästä tapasin entisen tuttuni. Kaikki kävi nopeasti, menimme pian kihloihin ja naimisiin. Onnellinen liitto kesti lähes kaksikymmentä vuotta, siitten jäin taas leskeksi. Sen jälkeen meni reilu vuosi, etten jaksanut enkä halunnut liikkua missään, eikä miehet olleet mielessäni, vaikka joskus oli niin ikävä ihmistä ja seksi, että sattui. Reilun vuoden jälkeen aloin sitten käydä ulkona ja matkustella. Sen jälkeen on ollut muutamia miessuhteita. Mutta näiden suhteiden päättyminen on tehnyt aina tosi kipeää, luulenpa, että siinä aktivoituu muistoissa jotenkin entiset menetykset.