Mitä on läheisriippuvaisuus? Olen kuullut asiasta joskus jotain ja nyt pelkään olevani itse sellainen! :) En uskalla erota poikaystävästäni (vaikka riitelemme jatkuvasti enkä ole onnellinen) koska pelkään jääväni yksin. Olemme kerran eronneet ja palanneet yhteen. Aika tässä välissä oli hirveää, en osannut nukkua, syödä enkä olla ilman häntä! On ihanaa kun on joku joka pitää huolta ja on vaan lähellä... mutta onko se vain tottumista tähän henkilöön (tai ylipäätänsä vain johonkin läheiseen ihmiseen) vai rakkautta? Kaipaanko siis poikaystävääni vai (yleisesti) ihmistä lähelleni... vaikeaa. Miten erosta voi ikinä selvitä jos ei halua olla yksin? Huomaan nyt jo ajattelevani, kuinka ihanaa olisi löytää "lennossa" uusi jottei tarvitsisi itkeä nurkassa yksinäisyyttäni.. :( koomista vähän ehkä... näin en halua kuitenkaan tehdä, koska tiedän näin satuttavani toista liikaa, sitä en halua.
Mistä läheisriipuvaisuus juontaa juurensa? Miten päästä siitä eroon? Pelkään etten ole riittävän vahva eroamaan, mutta tiedän myös etten voi elää loputtomiin tässä kuolevassa parisuhteessakaan...
Läheisriippuvaisuus?
11
2787
Vastaukset
- luepa nämä
Luepa nuo, niin tiedät enemmän.
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=168
http://www.markkuojanen.com/pages/yhteiskunta/lE4heisriippuvuus.php
http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/Cofam.html- artikkelit
eivät mielestäni ainakaan kuvaa minua, koska olen kumminkin hyvästä rakastavasta perheestä eikä minulla muuten ole mitään ongelmaa, pelkään vain yksinjäämistä ja hylkäämistä ja minulla on huono itsetunto. Muuten nuo väittämät eivät ainakaan minuun päde eli enkai sitten ole läheisriippuvainen? Omasta mielestäni jossainmäärin kumminkin olen...:D
Kirjoitin siis viimeisimmän tekstin missä nimimerkkinä "niin..."
- ...
Lopettakaa ainakin riitely.
- etsimäss
Onko sinulla huono itsetunto? Suosittelen sinulle, että hakeutuisit psykologin juttusille. Voisit sieltä saada vahvistusta itsetunnollesi ja uskoa yksin pärjäämiseen. Parisuhteillasi (nykyisellä tai tulevilla) on selvästi paremmat onnistumisen edellytykset, jos sinusta kehittyy omilla jaloillasi seisova ihminen. Toisissa ihmisissä roikkuminen altistaa huonoihin suhteisiin, kun ei uskalla olla yksin. Silloin saattaa mennä yhteen ihmisen kanssa, josta ei niin kovasti välitä, mutta joka sattuu olemaan tarjolla ja samoin saattaa kestää toiselta vaikka minkälaista kohtelua, vaikka olisi kannattanut lähteä suhteesta jo aikaa sitten.
- Soffika
Olen ulkopuoliselle henkilölle juttelua harkinnutkin useaan otteeseen... pitäisi vain löytää joku jostain. :) Olen alkanut pikkuhiljaa hahmottamaan parisuhdettamme ja nyt pelkään, että poikaystävässäni on narsistin piirteitä. Eikös juuri läheisriippuvaiset ja narsistit ajaudu usein yhteen jostain syystä? :( en tiedä. pitäisi ehkä ottaa lisää selvää...
Itsetuntoni on mielestäni hyvä, mutta suhteessa saan jatkuvasti kuulla kuinka minun pitäisi olla sellainen ja tällainen, tehdä niin ja näin... Tuntuu ettei poikaystäväni kunnioita minua ja alistaa etenkin riidoissa. - niin...
Soffika kirjoitti:
Olen ulkopuoliselle henkilölle juttelua harkinnutkin useaan otteeseen... pitäisi vain löytää joku jostain. :) Olen alkanut pikkuhiljaa hahmottamaan parisuhdettamme ja nyt pelkään, että poikaystävässäni on narsistin piirteitä. Eikös juuri läheisriippuvaiset ja narsistit ajaudu usein yhteen jostain syystä? :( en tiedä. pitäisi ehkä ottaa lisää selvää...
Itsetuntoni on mielestäni hyvä, mutta suhteessa saan jatkuvasti kuulla kuinka minun pitäisi olla sellainen ja tällainen, tehdä niin ja näin... Tuntuu ettei poikaystäväni kunnioita minua ja alistaa etenkin riidoissa.tutulta! Aloitin ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni 16-vuotiaana ja seurustelimme lähes viisi vuotta, kunnes erosimme. Olin harkinnut eroa jo kauan mutten vain uskaltanut lähteä koska olin niin tottunut siihen samaan ja turvalliseen suhteeseen. Lopulta tapasin sitten ihanan miehen ja se oli tavallaan rohkaisupotku siihen että uskalsin vihdoin jättää poikaystäväni mitä olin jo kauan aikaa miettinyt ja sanonutkin (mutta aina kumminkin päätimme jatkaa). Olin siis alkanut puhua erosta vähänväliä jo vuosi ennen varsinaista eroamista mutta emme saaneet sitä ikinä aikaiseksi... En siis kumminkaan pettänyt silloista poikaystävääni tämän nykyisen kanssa.
Nyt olen yhdessä tämän miehen kanssa, olemme seurustelleet nyt 9kk ja olen kesän ajan asunut hänen luonaan(syksyllä takaisin opiskelupaikkakunnalleni). Olen myös huomannut tässä miehessä narsistin piirteitä, hän osaa todella loukata ja olla ilkeä, mutta hän osaa olla myös aivan ihanakin! Kunhan en mäkätä. Meillä on siis nyt kesän ajan mennyt aika huonosti. Ensin menee hyvin ja yhtäkkiä kaikki onkin niin huonosti että puhutaan jo erosta :S Yhdessä vaiheessa poikaystäväni uhkaili aina erolla tai tauolla jos valitin jostakin asiasta tai kysyin jostain epäilyttävästä asiasta. Se kävi todella voimilleni! Olen joutunut olemaan varpaillani ja varomaan sanomisiani, koska itse tekisin ainakin kaikkeni että saisimme tämän suhteen toimimaan koska rakastan niin paljon! Pidän kynsinhampain kiinni! Sitten tuli hetki kun ajattelin etten jaksa enää tätä epävarmuutta ja pelkoa, aloin ehkä tavallaan luovuttamaan...jos poikaystävä uhkasi erolla, olin samaa mieltä. En jaksanut enää itkeä perään(mitä siltikin kyllä välillä tein). Minulla on huono itsetunto. Olen myös menossa juttelemaan jollekkin ihan ammattilaiselle heti syksyllä kun muutan takaisin opiskelupaikkakunnalleni...silloin voin taas siellä miettiä suhteemme tulevaisuutta itsekseni. Tämä on niin kamalaa kun joskus poikaystävä osaa olla niin ihana ja vannoo rakkauttaan ja vaikka mitä että haluaa aina olla minun kanssani ja pyytelee anteeksi ilkeitä tekojaan ja sanojaan, mutta sitten taas yhtäkkiä kaikki sortuu ja poikaystäväni käyttäytyy minua kohtaan ihankuin vihaisi minua. Se todella käy voimille. En tiedä mitä tekisin. Rakastan niin paljon ja poikaystävänikin on sanonut että meidän pitää yrittää saada suhteemme taas toimimaan. Sitä me ollaan yritetty monta kertaa mutta vielä kerran olen valmis yrittämään. Toivon että vielä asiat muuttuu paremmaksi!
Mutta siis vielä se, että vaikka asiat menisivät vielä huonompaan suuntaan poikaystäväni kanssa niin haluan silti uskotella että kaikki kääntyisi vielä parhainpäin. Missä muuten menee se raja kun tietää että mitään muuta vaihtoehtoja ei enää ole kuin ero?? Missä vaiheessa kannattaa lopettaa jo yrittäminen?? =/ Olen itsekin läheisriippuvainen enkä halua/pysty/osaa olla yksin. Kamala ajatus :(
Niinkuin kerroin, olen tottunut seurustelemaan 16-vuotiaasta asti ja nyt olen 22v. En ole periaatteessa ikinä ollut sinkku, enkä kyllä haluakkaan olla =/ Kaipaan rakkaan ihmisen lähelleni kuka välittää =/ Mutta ei minulle ainakaan ole sama kuka siinä vieressä on eli siis en seurustele vain sentakia etten halua olla yksin, koska aina olen kumminkin rakastanut ja tiedän etten pystyisi olla suhteessa missä en rakastaisi!
En tiedä oliko tässä tekstissäni mitään järkeä, mutta halusin purkaa tuntemukseni tänne. Huomaat ettet ole ainut samassa tilanteessa oleva. Voimia sinne! - minullekin!
niin... kirjoitti:
tutulta! Aloitin ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni 16-vuotiaana ja seurustelimme lähes viisi vuotta, kunnes erosimme. Olin harkinnut eroa jo kauan mutten vain uskaltanut lähteä koska olin niin tottunut siihen samaan ja turvalliseen suhteeseen. Lopulta tapasin sitten ihanan miehen ja se oli tavallaan rohkaisupotku siihen että uskalsin vihdoin jättää poikaystäväni mitä olin jo kauan aikaa miettinyt ja sanonutkin (mutta aina kumminkin päätimme jatkaa). Olin siis alkanut puhua erosta vähänväliä jo vuosi ennen varsinaista eroamista mutta emme saaneet sitä ikinä aikaiseksi... En siis kumminkaan pettänyt silloista poikaystävääni tämän nykyisen kanssa.
Nyt olen yhdessä tämän miehen kanssa, olemme seurustelleet nyt 9kk ja olen kesän ajan asunut hänen luonaan(syksyllä takaisin opiskelupaikkakunnalleni). Olen myös huomannut tässä miehessä narsistin piirteitä, hän osaa todella loukata ja olla ilkeä, mutta hän osaa olla myös aivan ihanakin! Kunhan en mäkätä. Meillä on siis nyt kesän ajan mennyt aika huonosti. Ensin menee hyvin ja yhtäkkiä kaikki onkin niin huonosti että puhutaan jo erosta :S Yhdessä vaiheessa poikaystäväni uhkaili aina erolla tai tauolla jos valitin jostakin asiasta tai kysyin jostain epäilyttävästä asiasta. Se kävi todella voimilleni! Olen joutunut olemaan varpaillani ja varomaan sanomisiani, koska itse tekisin ainakin kaikkeni että saisimme tämän suhteen toimimaan koska rakastan niin paljon! Pidän kynsinhampain kiinni! Sitten tuli hetki kun ajattelin etten jaksa enää tätä epävarmuutta ja pelkoa, aloin ehkä tavallaan luovuttamaan...jos poikaystävä uhkasi erolla, olin samaa mieltä. En jaksanut enää itkeä perään(mitä siltikin kyllä välillä tein). Minulla on huono itsetunto. Olen myös menossa juttelemaan jollekkin ihan ammattilaiselle heti syksyllä kun muutan takaisin opiskelupaikkakunnalleni...silloin voin taas siellä miettiä suhteemme tulevaisuutta itsekseni. Tämä on niin kamalaa kun joskus poikaystävä osaa olla niin ihana ja vannoo rakkauttaan ja vaikka mitä että haluaa aina olla minun kanssani ja pyytelee anteeksi ilkeitä tekojaan ja sanojaan, mutta sitten taas yhtäkkiä kaikki sortuu ja poikaystäväni käyttäytyy minua kohtaan ihankuin vihaisi minua. Se todella käy voimille. En tiedä mitä tekisin. Rakastan niin paljon ja poikaystävänikin on sanonut että meidän pitää yrittää saada suhteemme taas toimimaan. Sitä me ollaan yritetty monta kertaa mutta vielä kerran olen valmis yrittämään. Toivon että vielä asiat muuttuu paremmaksi!
Mutta siis vielä se, että vaikka asiat menisivät vielä huonompaan suuntaan poikaystäväni kanssa niin haluan silti uskotella että kaikki kääntyisi vielä parhainpäin. Missä muuten menee se raja kun tietää että mitään muuta vaihtoehtoja ei enää ole kuin ero?? Missä vaiheessa kannattaa lopettaa jo yrittäminen?? =/ Olen itsekin läheisriippuvainen enkä halua/pysty/osaa olla yksin. Kamala ajatus :(
Niinkuin kerroin, olen tottunut seurustelemaan 16-vuotiaasta asti ja nyt olen 22v. En ole periaatteessa ikinä ollut sinkku, enkä kyllä haluakkaan olla =/ Kaipaan rakkaan ihmisen lähelleni kuka välittää =/ Mutta ei minulle ainakaan ole sama kuka siinä vieressä on eli siis en seurustele vain sentakia etten halua olla yksin, koska aina olen kumminkin rakastanut ja tiedän etten pystyisi olla suhteessa missä en rakastaisi!
En tiedä oliko tässä tekstissäni mitään järkeä, mutta halusin purkaa tuntemukseni tänne. Huomaat ettet ole ainut samassa tilanteessa oleva. Voimia sinne!Olen paljon itsekin miettinyt rajan vetoa junnaavaan suhteeseen, jossa ei ole muuta kuin tonavan allokkoa. Missä kohtaa menee se raja ettei paluuta enää ole? Entisessä suhteessa se oli se että kun mies lähti kuukauden ulkomaan komennukselle, päätin että jos kerrankin pahoinpitelee minut, eron tekeminen alkaa. No sitten kun hän pahoinpiteli, pidin päätöksestäni kiinni. No nyt nykyisessä suhteessa on tilanne jossa olen alkanut taas miettimään rajaa.. Ehkä tämäkään ei ole vielä se oikea suhde johon jään. Näin olen alkanut ajatella.
- Pitkä suhde
minullekin! kirjoitti:
Olen paljon itsekin miettinyt rajan vetoa junnaavaan suhteeseen, jossa ei ole muuta kuin tonavan allokkoa. Missä kohtaa menee se raja ettei paluuta enää ole? Entisessä suhteessa se oli se että kun mies lähti kuukauden ulkomaan komennukselle, päätin että jos kerrankin pahoinpitelee minut, eron tekeminen alkaa. No sitten kun hän pahoinpiteli, pidin päätöksestäni kiinni. No nyt nykyisessä suhteessa on tilanne jossa olen alkanut taas miettimään rajaa.. Ehkä tämäkään ei ole vielä se oikea suhde johon jään. Näin olen alkanut ajatella.
Varokaa ettei teistä tulee horoja.
- parempi olla yksin
niin... kirjoitti:
tutulta! Aloitin ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni 16-vuotiaana ja seurustelimme lähes viisi vuotta, kunnes erosimme. Olin harkinnut eroa jo kauan mutten vain uskaltanut lähteä koska olin niin tottunut siihen samaan ja turvalliseen suhteeseen. Lopulta tapasin sitten ihanan miehen ja se oli tavallaan rohkaisupotku siihen että uskalsin vihdoin jättää poikaystäväni mitä olin jo kauan aikaa miettinyt ja sanonutkin (mutta aina kumminkin päätimme jatkaa). Olin siis alkanut puhua erosta vähänväliä jo vuosi ennen varsinaista eroamista mutta emme saaneet sitä ikinä aikaiseksi... En siis kumminkaan pettänyt silloista poikaystävääni tämän nykyisen kanssa.
Nyt olen yhdessä tämän miehen kanssa, olemme seurustelleet nyt 9kk ja olen kesän ajan asunut hänen luonaan(syksyllä takaisin opiskelupaikkakunnalleni). Olen myös huomannut tässä miehessä narsistin piirteitä, hän osaa todella loukata ja olla ilkeä, mutta hän osaa olla myös aivan ihanakin! Kunhan en mäkätä. Meillä on siis nyt kesän ajan mennyt aika huonosti. Ensin menee hyvin ja yhtäkkiä kaikki onkin niin huonosti että puhutaan jo erosta :S Yhdessä vaiheessa poikaystäväni uhkaili aina erolla tai tauolla jos valitin jostakin asiasta tai kysyin jostain epäilyttävästä asiasta. Se kävi todella voimilleni! Olen joutunut olemaan varpaillani ja varomaan sanomisiani, koska itse tekisin ainakin kaikkeni että saisimme tämän suhteen toimimaan koska rakastan niin paljon! Pidän kynsinhampain kiinni! Sitten tuli hetki kun ajattelin etten jaksa enää tätä epävarmuutta ja pelkoa, aloin ehkä tavallaan luovuttamaan...jos poikaystävä uhkasi erolla, olin samaa mieltä. En jaksanut enää itkeä perään(mitä siltikin kyllä välillä tein). Minulla on huono itsetunto. Olen myös menossa juttelemaan jollekkin ihan ammattilaiselle heti syksyllä kun muutan takaisin opiskelupaikkakunnalleni...silloin voin taas siellä miettiä suhteemme tulevaisuutta itsekseni. Tämä on niin kamalaa kun joskus poikaystävä osaa olla niin ihana ja vannoo rakkauttaan ja vaikka mitä että haluaa aina olla minun kanssani ja pyytelee anteeksi ilkeitä tekojaan ja sanojaan, mutta sitten taas yhtäkkiä kaikki sortuu ja poikaystäväni käyttäytyy minua kohtaan ihankuin vihaisi minua. Se todella käy voimille. En tiedä mitä tekisin. Rakastan niin paljon ja poikaystävänikin on sanonut että meidän pitää yrittää saada suhteemme taas toimimaan. Sitä me ollaan yritetty monta kertaa mutta vielä kerran olen valmis yrittämään. Toivon että vielä asiat muuttuu paremmaksi!
Mutta siis vielä se, että vaikka asiat menisivät vielä huonompaan suuntaan poikaystäväni kanssa niin haluan silti uskotella että kaikki kääntyisi vielä parhainpäin. Missä muuten menee se raja kun tietää että mitään muuta vaihtoehtoja ei enää ole kuin ero?? Missä vaiheessa kannattaa lopettaa jo yrittäminen?? =/ Olen itsekin läheisriippuvainen enkä halua/pysty/osaa olla yksin. Kamala ajatus :(
Niinkuin kerroin, olen tottunut seurustelemaan 16-vuotiaasta asti ja nyt olen 22v. En ole periaatteessa ikinä ollut sinkku, enkä kyllä haluakkaan olla =/ Kaipaan rakkaan ihmisen lähelleni kuka välittää =/ Mutta ei minulle ainakaan ole sama kuka siinä vieressä on eli siis en seurustele vain sentakia etten halua olla yksin, koska aina olen kumminkin rakastanut ja tiedän etten pystyisi olla suhteessa missä en rakastaisi!
En tiedä oliko tässä tekstissäni mitään järkeä, mutta halusin purkaa tuntemukseni tänne. Huomaat ettet ole ainut samassa tilanteessa oleva. Voimia sinne!Surullista luettavaa sinun tekstisi:( Sinulla ei taida olla lainkaan kokemusta kypsästä ja hyvästä parisuhteesta?
Hyvään suhteeseen kuuluu se, että siinä kumpikin uskaltaa olla oma itsensä ja tuntea itsensä hyväksytyksi, hyvinä ja huonoina päivinä. Siinä uskalletaan olla eri mieltä toisen kanssa ja kertoa jos jotkut asiat harmittavat -myös sellaisista asioista voi sanoa, joista tietää toisen loukkaantuvan. Riidoissa ei käytetä hyväksi toisen heikkoja kohtia, eikä loukata tahallaan toista vaan "keskustellaan" niistä asioista, jotka harmittavat. Jos toisella on jostain syystä paha päivä, hän ei laita toista kärsimään eli ei kehitä tahallaan riitaa tai ala syytellä vaan motkottaa siitä asiasta mikä oikeasti harmittaa. Erolla ei uhkailla, ei vaikka olisi kuinka paha riita.
Huonoon suhteeseen ei ole mitään järkeä jäädä. Jos ei uskalla olla yksin, pitää etsiä apua siihen ongelmaan. Jos on sellaista ihmistyyppiä, jolla "pitää aina olla joku", toimii renttumagneettina eli lähettää sellaisia viestejä, että ylivoimakkaan tahdon omaavat miehet etsiytyvät suhteeseen ja siitä ei seuraa kuin murhetta, vaikka mitä itselleen uskottelisi. Jos takertuu kumppaniinsa kuin hukkuva, antaa hänelle aseen käteen eli hänen on helppo silloin alkaa hyväkäyttää ja kohdella huonosti. Valta on sillä joka rakastaa vähemmän. Niin se ikävä kyllä menee...
- Miiila_
Itse pohdiskelen myös mahdollista läheisriippuvaisuuttani. Mä ja mun poikaystävä ollaan seurusteltu kaksi vuotta,ja ollaan oltu suunnilleen toistemme ilma ja henki. Jaettu kaikki. Ongelmia on ollut matkassa tarpeeksi ja sen vuoksi päätettiin pitää taukoa meidän suhteesta. Mutta nyt ollaan kuitenkin oltu taas päiviä yhdessä. Erossa on kaivannut toista lähelle ja itkenyt ja itkenyt, ja on kuinka raastavalta tuntuukaan sen kaiken jälkeen olla turvallisen ja tutun rakkaan sylissä. Pelkään oikeasti sitä hetkeä että olisin aivan yksin. Asiaa pahentaa vielä se kun asun kaupungissa kaukana ystävistäni ja läheisistäni, ainoa yhteys läheisiini on puhelin. Aloitan tosin piakkoin opiskelun, joten toivottavasti sieltä löytyisi uusia tuttavuuksia. Välillä huomaan ajattelevani aivankuin läheisriippuvaiset tekevät, ja tiedän lapsuudestani taustoja mitkä ovat voinneet johtaa tämänkaltaiseen käytökseen, kuten syrjäytyminen ja huomiotta jääminen. Yritän aina miellyttää kaikkia , huomaan että näin käy jopa parhaan ystäväni seurassa, toisinaan tunnen ettei häntä kiinnosta minun ongelmani yhtään. Ja sitten tulee ainakin yksinäinen ja orpo-olo kun ei voi juosta poikaystävän huomiin unohtaakseeen. Mutta emme voi olla yhdessäkään. Poikaystäväni on masentunut ja kärsii keskittymishäiriöstä. Ongelmia on jatkunut jo kaksi vuotta. Seurustelumma alkaessa hän lupasi minulle etten tule ikinä kärsimään hänen masennuksestaan, hän lupasi käydä säännöllisesti psykoterapiassa. Mutta toisin kävi. Mutta enhän voi häntäkään syyttää hänen sairaudestaan, en tiedä mitä ajatella? Heti kun nyt kirjoitan tätä niin tiedän että tarvitsen henkisesti vahvemman miehen rinnalleni. Plääh en tiedä saako tästä mitään tolkkua. Mutta toivottavasti pääsen jotenkin eroon tästä tilanteesta. Haluisin vaan niin paljon seisoa omilla jaloillani ja ajatella elämää eteenpäin. Ja päästä näistä peloista elämää ja yksinäisyyttä kohtaan. Eihän se hyvää tee kummallekaan osapuolelle jos roikutaan suhteessa pelkän yksinäisyyden pelon takia. Mutta silti nytkin pelkään sitä lähestyvää eroa. Plääh kunpa tää jotenkin helpottais.
- keittiöpsykologi
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa
Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol2614267Stefu haikailee
Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.2653477Harmi mies ettet arvostanut
Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku1541812Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!
Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde251698Lavrov väläyttelee WW3:sta
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,2981439Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?
Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?133945Voiko hyvää omatuntoa ostaa?
Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo235862en vaan saa häntä pois
Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va115848Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi
“Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe18839