stressireaktio

.
S t r e s s i

Stressi – populaarein sosiaalista ja psykofyysistä rasitusta kuvaavista termeistä – tulee latinan sanasta stringere, 'vetää tiukalle'. Termi esiinty jo 1600-luvulla engineering-analogiana englantilaisella kemistillä Robert Boyle'llä (1627–1691), joka oli kiinnostunut ihmisten teke-mistä rakenteista, esim. silloista, joihin kohdistui erilaisia rasituksia ("law of Elasticity").

Kuuluisa ranskalainen fysiologi Claude Bernard (1813–1878) loi käsitteen "milieu intérieur", millä hän viittasi (homeostaasia ennakoiden) ruumiin sisäiseen tasapainotilaan terveyden perustana. – Modernin elämän mahdolliset vaarat ihmisen hermostolle ja terveydelle kuvastuivat newyorkilaisen neurologin George Miller Beard'in (1839-1883) neurastenian (1869) käsitteessä. Sen syitä olivat (1881) mm. ilmaston sähköisyys, mutta ennen kaikkea amerikkalainen elämäntyyli: uskonnollinen vapaus liittyneenä nopeaan taloudelliseen kasvuun ja kiireeseen (rautatiet, lennätin) ym. Hän arveli neurastenian yltävän Eurooppaankin, kunhan se "amerikkalaistuu".

Psykosomaattinen lääketiede syntyi 1920-luvulla. Yksi suunta ammensi psykoanalyysistä, tunnetuimpana edustajana, "Mr. Psykosomatiikka", unkarilais-yhdysvaltalainen (1932–) lääkäri Franz Gabriel Alexander (1891–1964). Toinen linja eteni tietoisempien ja mitattavampien prosessien suuntaan. Yhdysvaltalainen fysiologi Walter Bradford Cannon (1871–1945) esitti kirjassaan "The Wisdom of the Body" (1932) homeostaasin käsitteen, jolla hän viittasi fysiologisten prosessien automaattiseen itsesäätelyyn.

Stressin käsitteen loi 1936 wieniläissyntyinen 1932 Amerikkaan muuttanut kanadalainen endokrinologi Hans Hugo Bruno Selye (1907–1982). Hän kehitti käsitteen General Adaptation Syndrome (GAS) tai lyhyemmin adaptaatio-syndroooman, jossa elimistöllä on kolmivaiheinen vastaus stressiin:

1) Hälytys-responssi, jossa on aluksi ruumiinlämmön ja verenpaineen lasku, mitä seuraa vastasokki-vaihe, jolloin elimistö syöttää kiertoon hormoneja (mm. kortisolia, adrenaliiniä ja nor-adrenaliiniä); syntyy biologinen suoja-responssi. 2) Vastatarinnan vaihe, jolloin elimistö taistelee stressi-tekijöitä vastaan mm. lähettämällä vauriokohtaan leukosyyttejä. 3) Jos elimistö epäonnistuu stressin käsittelyssä, syntyy ekshaustio-vaihe ja mahdollinen sairastuminen. Vähitellen Selye tunnisti stressi-komponentin lukuisissa sairauksissa.

Tässä Selyellä on puhtaasti fysiologinen stressin malli, jossa eri vaiheilla on suhteellisen tarkat fysiologiset vasteet. Tämä stressin käsite sai vastaansa kritiikkiä mm. itseltään Cannonilta.

Sittemmin stressin käsite on laajentunut. Mm. Selye (1976) itse on puhunut hyvästä stressistä (eu [expected utility] -stress), huonosta stressistä (dis-stress), yli-stressistä (over-stress) ja ali-stressistä (hypo-stress). Tällöin stressin käsite on jo menettänyt tarkan merkityksensä ja muuttunut populaari-psykogiseksi ilmaukseksi, mikä voi merkitä melkein mitä vaan.

1959 kaksi yhdysvaltalaista kardiologia Meyer "Mike" Friedman (1910–2001) ja Ray H. Rosenman (1925–) esittivät, että tyypin A käyttäytymis-malli – kuten he asian nimesivät (mm. vahvat ambitiot ja kilpailullisuus) – on yhteydessä koronaari-tautiin. (Vastakohtainen malli on B-käyttäytyminen.) Sittemmin on ilmennyt, että A-tyyppisen käyttäytymisen joillain osilla voi olla tällainen yhteys.

Edelleen on tutkittu mm. työhön ja eri elämäntilanteisiin liittyviä stressi-tekijöitä, jolloin merkitys on latistunut yleiseksi rasitukseksi.

Yhdysvaltalaisessa sairausluokituksessa DSM-IV-TR:ssä (2000) on Akseli IV (pp. 31–32), jossa arvioidaan psykososiaalisia ja ympäristöön liittyviä ongelmia. DSM-III-R:ssä (1987) tämä kohta oli tarkempi: Psykososiaalisten stressi-tekijöiden vaikeus -skaalassa stressorit arvioitiin asteikolla 1–6. Lisäksi oli eroteltu akuutit tapahtumat ja jatkuvat asiantilat.

1900-luvun jälkipuoliskon merkittävin stressin-tutkija on ehkä ollut yhdysvaltalainen psykologi Richard Stanley. Lazarus (1922–2002), joka on selvitellyt mm. erilaisia coping-keinoja.


Psykoanalyysissä ja perinteisessä kliinisessä psykologiassa stressin käsite on ollut vain niukassa käytössä. Enemmän stressiä ovat viljelleet yleinen psykiatria ja uusi kognitiivinen terveyspsykologia.

Stressin käsite on kokenut inflaation, ja sillä on vain niukasti käyttöä tieteellisessä mielessä. Sillä viitataan yleisiin rasitus-tekijöihin: Esim. eläimet kokevat stressiä pitkien kuljetusten aikana ahtaissa oloissa. Poliisit kokevat stressiä, kun joutuvat kylmä rinki perseenreiän ymärillä varautumaan yllättäviin tilanteisiin ym. ym.

Ongelmalliseksi analyysi tulee silloin, kun joku ei koekaan stressiä, vaikka hänen "pitäisi" (esim. trauma-kirurgi). Toinen taas kokee hirveää stressiä, vaikka hänen "ei pitäisi" (jalankulkija Pielisjärven keskustassa, "kun on niin hirveä liikenne"). Tällöin tarkastelu kohdistuu siihen, kuinka hyvä individin psyykkinen organisaatio on ja kuinka hyvin hän pystyy handlaamaan kiperiä tilanteita.

Täten stressin käyttö jää puhekielen ilmaukseksi, jolla on sisäänrakennettu merkitys jostain tai joistain rasituksista, "ulkoisista" (liikenne, työ) tai "sisäisistä" (ihmisen kokema).