masentunut, identiteettiään hakeva nuori, vai hullu?

normaaliko_89

Olen kokenut pitkään masennuksen kaltaisia ongelmia. Minulla on paljon rakastavia ihmisiä ympärilläni, mutten osaa olla tuntematta syyllisyyttä menneisyydestäni ja sinne liittyvästä insesti-kokemuksesta. Olen puhunut siitä ainoastaan perheelleni, enkä ollenkaan psykologilleni. Pelkään olevani likainen ja seksuaalisesti kieroutunut. Tunnen mielestäni luonnollista häpeää asiasta ja haluaisin tuntea olevani normaali. En ole koskaan seurustellut, ja tuntisin valehtelevani, jos en kertoisi asiasta mahdolliselle tulevalle seurustelukumppanille. Pelkään, etten saa hyväksyntää asian takia. Lisäksi minulla on pitkäaikaista väsymystä ja luultavasti perfekionismista johtuvia itseluottamusongelmia. En siedä virheitäni ja se korostuu erityisesti, kun olen väsynyt ja valvonut. Silloin tuntuu, etten ole mihinkään tyytyväinen ja pystyn pelottavan hyvin ajatuksillani kumoamaan kaiken positiivisen ajattelun... Tunnen että valillä jaksavani hyvinkin, mutta välillä taas en mitenkään. Vertaan itseäni muihin ja viime aikoina vasta olen myöntänyt itsetunnossani olevan jotain "vikaa". En tiedä, miten jatkaisin eteempäin valehtelematta ja satuttamatta ympärilläni eläviä ihmisiä. Olen harkinnut itsemurhaa, mutta pelkästään ajatuksen tasolla.

16

719

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • minun näkemykseni

      alle 20-vuotiasta vielä lapsena ajatusmaailman osalta. Lasta on helppo manipuloida ja saada tuntemaan syyllisyyttä tilanteista, jossa hän itse on ollut uhri.

      Tuosta insesti-kokemuksestasi.. onko niin, että asiasta ei edelleenkään tiedä muut kuin sinä ja perheesi? Pääsikö teon tehnyt asiasta kuin koira veräjästä?

      Insesti on suomalaisille niin vaikea aihe, että siitä ei uskalleta puhua. Luultavasti se on aika yleistäkin Suomessa, mutta juuri kukaan sen kohteeksi joutunut ei halua siitä puhua, koska se koetaan liian häpeällisenä.

      Ajattele asiaa järjen kannalta: sinä olet ollut lapsi ja sinua hyväksi käyttänyt on ollut aikuinen. Kysymyksessä on sekä fyysinen että henkinen epäsuhta. Et ole tapahtuneesta vastuussa, vastuu on jossain muualla.

      Sinä olet nyt oman ajattelusi uhri. Ajatuksesi ovat jossain suhteessa pysähtyneet tuohon insestikokemukseen; jouduit kokemaan asian jota et ollut kypsä kokemaan.

      Tapahtunutta ei voi muuttaa, mutta se on vain hyväksyttävä tapahtuneeksi - sinä et voinut asialle mitään.

      Ajattele asia niin, että insestikokemuksesi ei ole mitenkään harvinaisuus - ei Suomessa, eikä koko maailmassa. Sitä on tapahtunut jokaisen ihmisen suvussa, jos voitaisiin lähteä tutkimaan historiaa taaksepäin niin yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä on vaiettu asia.

      Jokainen meistä on vastuussa siitä pahuudesta, mitä sinä jouduit kokemaan. Siksi sinulla on oikeus puhua vapaasti kokemastasi, eikä jättää asiaa omaan mieleesi hautumaan loppuelämäksesi.

      Sinulla on oikeus puhua omasta tuskastasi ja kysyä, miksi juuri sinä jouduit tuon pahuuden kohtaamaan. Tulet sitä vahvemmaksi, mitä enemmän itsestäsi avaudut. Ei ole sellaista asiaa, mistä et voisi puhua.

      Toivottavasti psykologisi on hyvä ja ymmärtää arvostaa avautumistasi.

      • normaaliko_89

        Kiitos vastauksesta.
        Insesti kokemukseni ei vaan ole tapahtunut minun ja aikuisen välillä...
        Veljeni ja minä olimme nuoria, kun se tapahtui ja haluaisin silti ajatella olevani seksuaalisesti kieroutumaton, mutta välillä se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Perheelleni olen asiasta puhunut ja he sanovat, että minulla on oikeus puhua asiasta myös jollekin ulkopuolisella, jos siihen on tarvetta. Puhuin veljeni kanssa asiasta uudelleen ja ainakin hän sanoo minulle antaneensa anteeksi, vaikka unohtaa hän ei asiaa luonnollisesti voisikaan.
        Koen siis, että minulla pitäisi olla oikeus saada toteuttaa seksuaalisuuttani terveellä pohjalla teoistani huolimatta.
        En vaan tiedä, miten pääsen asiasta yli. Luultavasti ajan kanssa ja mahdollisella terapialla.
        Tämän hetkisestä psykologistani en ole varma, ymmärtääkö hän, mutta etsin jonkun ihmisen, joka ymmärtää. Omasta mielestäni minua tukevan henkilön ei tarvitsisi olla edes terapeutti tms. Minulle kelpaa myös ihminen, jolle voi luottamuksella puhua ja joka ymmärtää.
        Onneksi minulla on rakastavia ihmisiä ympärilläni, muuten en jaksaisi jatkaa eteenpäin.


      • minun näkemykseni
        normaaliko_89 kirjoitti:

        Kiitos vastauksesta.
        Insesti kokemukseni ei vaan ole tapahtunut minun ja aikuisen välillä...
        Veljeni ja minä olimme nuoria, kun se tapahtui ja haluaisin silti ajatella olevani seksuaalisesti kieroutumaton, mutta välillä se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Perheelleni olen asiasta puhunut ja he sanovat, että minulla on oikeus puhua asiasta myös jollekin ulkopuolisella, jos siihen on tarvetta. Puhuin veljeni kanssa asiasta uudelleen ja ainakin hän sanoo minulle antaneensa anteeksi, vaikka unohtaa hän ei asiaa luonnollisesti voisikaan.
        Koen siis, että minulla pitäisi olla oikeus saada toteuttaa seksuaalisuuttani terveellä pohjalla teoistani huolimatta.
        En vaan tiedä, miten pääsen asiasta yli. Luultavasti ajan kanssa ja mahdollisella terapialla.
        Tämän hetkisestä psykologistani en ole varma, ymmärtääkö hän, mutta etsin jonkun ihmisen, joka ymmärtää. Omasta mielestäni minua tukevan henkilön ei tarvitsisi olla edes terapeutti tms. Minulle kelpaa myös ihminen, jolle voi luottamuksella puhua ja joka ymmärtää.
        Onneksi minulla on rakastavia ihmisiä ympärilläni, muuten en jaksaisi jatkaa eteenpäin.

        Näyttää insestin määritelmissä olevan eriävyyksiä.

        Tämä löytyi Tohtori.fi sivuilta:

        "Insesti tarkoittaa seksuaalista tekoa, jossa uhrina on alle 18-vuotias ja tekijänä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa oleva henkilö, joka asuu samassa taloudessa. Insestistä tulee ilmi viranomaisten tietoon vain pieni osa. Lapsi tai nuori ei usein uskalla kertoa siitä tai asia on koko perheen vaiettu salaisuus."

        Mutta siis kahden lapsen välinen seksuaalinen kanssakäyminen?
        Millä perusteella sinä syyllistät itsesi?


      • normaaliko_89
        minun näkemykseni kirjoitti:

        Näyttää insestin määritelmissä olevan eriävyyksiä.

        Tämä löytyi Tohtori.fi sivuilta:

        "Insesti tarkoittaa seksuaalista tekoa, jossa uhrina on alle 18-vuotias ja tekijänä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa oleva henkilö, joka asuu samassa taloudessa. Insestistä tulee ilmi viranomaisten tietoon vain pieni osa. Lapsi tai nuori ei usein uskalla kertoa siitä tai asia on koko perheen vaiettu salaisuus."

        Mutta siis kahden lapsen välinen seksuaalinen kanssakäyminen?
        Millä perusteella sinä syyllistät itsesi?

        Ilmeisesti teko ei sittenkään täytä insestin määritelmää... Oikeastaan on hyvä, että kerroit tuon määritelmän, olin aikaisemmmin onnistunut ymmärtämään tekoni insestiksi.
        Minä syyllistän itseni, koska olin vanhempi. En ollut täyttänyt 15-v, vaan olin nuorempi. Tiedän kyllä, että kumpikin osallistui, mutta onneksi osasimme lopettaa. Se tuntuu niin järjettömältä, ja asia näin jälkikäteenkin kuvottaa minua. Onneksi veljeni on sanonut antaneensa anteeksi, minä en vain haluaisi asiasta kenellekään ystäville tai mahd. poikaystävälle kertoa. Haluan käsitellä sen jonkun luotettavan ihmisen kanssa ja päästä yli. Vaikka unohtaa en voi, niin haluasin antaa itselleni anteeksi. Pelottaa vain tuomitsevat ihmiset, seksuaalisuus on kuitenkin niin arka aihe.


      • minun näkemykseni
        normaaliko_89 kirjoitti:

        Ilmeisesti teko ei sittenkään täytä insestin määritelmää... Oikeastaan on hyvä, että kerroit tuon määritelmän, olin aikaisemmmin onnistunut ymmärtämään tekoni insestiksi.
        Minä syyllistän itseni, koska olin vanhempi. En ollut täyttänyt 15-v, vaan olin nuorempi. Tiedän kyllä, että kumpikin osallistui, mutta onneksi osasimme lopettaa. Se tuntuu niin järjettömältä, ja asia näin jälkikäteenkin kuvottaa minua. Onneksi veljeni on sanonut antaneensa anteeksi, minä en vain haluaisi asiasta kenellekään ystäville tai mahd. poikaystävälle kertoa. Haluan käsitellä sen jonkun luotettavan ihmisen kanssa ja päästä yli. Vaikka unohtaa en voi, niin haluasin antaa itselleni anteeksi. Pelottaa vain tuomitsevat ihmiset, seksuaalisuus on kuitenkin niin arka aihe.

        Luuletko, että masennuksesi alkusyyt johtavat tuohon tapahtumaan? Ajatteleeko veljesikin, että sinä olet se "suurin syyllinen" tapahtuneeseen?

        Kun nyt kuitenkin hyvin tiedostat sen, että sisarusten välinen seksuaalisuus ei ole normaalia ja syyllisyydentunteistasi päätellen et aio sitä jatkossa harrastaa, niin minä kyllä laittaisin tuon tapahtuneen lapsen luontaisen uteliaisuuden ja seksuaalisuuden heräämisen piikkin, enkä enää märehtisi asiaa sen kummemmin mielessäni.

        Ei sinua muut syyllistä tapahtuneesta "kokeilusta", kuin sinä itse. Pieniä asioita voi mielessään paisuttaa vaikka kuinka suureksi, kun on herkkä ja vastuunsa tunteva ihminen. Sinulla on voimakkaita tunteita ja pyrit kompensoimaan niitä perfektionismilla.

        Lopeta tuo itsesi rankaiseminen. Kaikki lapset enemmän tai vähemmän tekevät kokeiluja toisen sukupuolen suuntaan. Vauvaa, joka ei koskettele sukupuolielimiään pidetään jopa epänormaalina ja katsotaan, ettei hän ole saanut osakseen riittävästi fyysistä kosketusta.

        Eihän sinun koko maailmalle tarvitse selostaa kyseistä tapahtumaa - sinun ei siis tarvitse olla huolissasi kenenkään tuomitsemisesta. Kerrot sitten sille, jonka kanssa olet jo pitempään seurustellut. Tilanne kertomiselle tulee sitten, kun luotat riittävästi suhteen toiseen osapuoleen.

        Älä nyt ainakaan rankaise itseäsi seksuaalisuutesi heräämisestä niin, että antaisit sen vaikuttaa myöhempään seksuaalikäyttäytymiseesi. Sinulla on oikeus nauttia seksistä ja toivotankin sinulle seksintäyteistä ja nautinnollista elämää loppuelämäksesi!


      • normaaliko_89
        minun näkemykseni kirjoitti:

        Luuletko, että masennuksesi alkusyyt johtavat tuohon tapahtumaan? Ajatteleeko veljesikin, että sinä olet se "suurin syyllinen" tapahtuneeseen?

        Kun nyt kuitenkin hyvin tiedostat sen, että sisarusten välinen seksuaalisuus ei ole normaalia ja syyllisyydentunteistasi päätellen et aio sitä jatkossa harrastaa, niin minä kyllä laittaisin tuon tapahtuneen lapsen luontaisen uteliaisuuden ja seksuaalisuuden heräämisen piikkin, enkä enää märehtisi asiaa sen kummemmin mielessäni.

        Ei sinua muut syyllistä tapahtuneesta "kokeilusta", kuin sinä itse. Pieniä asioita voi mielessään paisuttaa vaikka kuinka suureksi, kun on herkkä ja vastuunsa tunteva ihminen. Sinulla on voimakkaita tunteita ja pyrit kompensoimaan niitä perfektionismilla.

        Lopeta tuo itsesi rankaiseminen. Kaikki lapset enemmän tai vähemmän tekevät kokeiluja toisen sukupuolen suuntaan. Vauvaa, joka ei koskettele sukupuolielimiään pidetään jopa epänormaalina ja katsotaan, ettei hän ole saanut osakseen riittävästi fyysistä kosketusta.

        Eihän sinun koko maailmalle tarvitse selostaa kyseistä tapahtumaa - sinun ei siis tarvitse olla huolissasi kenenkään tuomitsemisesta. Kerrot sitten sille, jonka kanssa olet jo pitempään seurustellut. Tilanne kertomiselle tulee sitten, kun luotat riittävästi suhteen toiseen osapuoleen.

        Älä nyt ainakaan rankaise itseäsi seksuaalisuutesi heräämisestä niin, että antaisit sen vaikuttaa myöhempään seksuaalikäyttäytymiseesi. Sinulla on oikeus nauttia seksistä ja toivotankin sinulle seksintäyteistä ja nautinnollista elämää loppuelämäksesi!

        Kiitos vastauksestasi.
        Luulen tosiaan, että masennukseni ainakin osittain johtuu ko. asiasta.
        Siinä iässä mínulla ei muutenkaan ollut helppoa.
        Yläasteella jouduin selkäleikkaukseen ja olin paljon poissa koulusta. Lisäksi kotona olen näin jälkikäteen ajatellen ollut taakankantaja, lapsi, jolle on sysätty vastuuta. Tähän asti olen jaksanut olla se kiltti osapuoli, joka tukee, eikä paljoa sano vastaan. Vasta
        nyt uskallan esim. suuttua kunnolla.
        Perheessäni ja suvussani esiintyy masennusta ja muita sairauksia.
        Isälläni on masennusta(maanisdepressiivistä), veljelläni on itsetunto-ongelmia, ADHD sekä muita sairauksia. Tilanne ei siis ole helppo näistäkään asioista johtuen. Äitini on aina jaksanut ja ollut tukena, hänellä on monia rakkaitten ihmisten menetyksiä (varhaiset sukulaisten kuolemat, oman isän alkoholi-ongelmat) silti hän on jatkanut sinnikkäästi eteenpäin.
        Mielestäni on toisaalta vaikeaa asua kodissa, jossa saa kahdenlaista aikuisena toimisen mallia. Toinen on välillä ns. pohjalla ja toinen järjestää arjen asiat.
        Siinä tulee itselle ristiriitainen olo siitä, minkälainen itse pitäsi olla.
        Näistä kotona saaduista malleista olen puhunut serkkuni kanssa, jolla on asiasta samanlaisia kokemuksia.
        Vielä siitä asiasta, josta kysyit:
        Veljeni ei ole koskaan sanonut minun olevan syyllinen asiaan. Minä taidan itse tehdä omassa
        päässäni itseni ainoaksi syylliseksi.
        Luulen sinun olevan oikeassa siinä, että tosiaan märehdin asioita itsekseni, enkä uskalla antaa tekojani anteeksi. Seksuaalisuus on asia, josta haluan nauttia, enkä haluaisi antaa itseni kärsiä ongelmastani.
        Tällä hetkellä minun tosiaan kannattaa antaa itselleni aikaa ja keskittyä elämään. Se ei kuitenkaan johda mihinkään, että jään kotiin, enkä anna itselleni tilaisuutta lähteä ulos.
        Yritän sitä tietysti aina välillä, mutta minun on muutenkin vaikea lähestyä ihmisiä johtuen ujoudesta. Saatan vaikuttaa välillä puheliaaltakin, mutta yleensä vain tutussa seurassa.
        Kerron aina jollekin, jos minulle tulee paha olo.
        En voi muuta kuin jatkaa, vaikka se kyllä tuntuu pahalta välillä.


      • minun näkemykseni
        normaaliko_89 kirjoitti:

        Kiitos vastauksestasi.
        Luulen tosiaan, että masennukseni ainakin osittain johtuu ko. asiasta.
        Siinä iässä mínulla ei muutenkaan ollut helppoa.
        Yläasteella jouduin selkäleikkaukseen ja olin paljon poissa koulusta. Lisäksi kotona olen näin jälkikäteen ajatellen ollut taakankantaja, lapsi, jolle on sysätty vastuuta. Tähän asti olen jaksanut olla se kiltti osapuoli, joka tukee, eikä paljoa sano vastaan. Vasta
        nyt uskallan esim. suuttua kunnolla.
        Perheessäni ja suvussani esiintyy masennusta ja muita sairauksia.
        Isälläni on masennusta(maanisdepressiivistä), veljelläni on itsetunto-ongelmia, ADHD sekä muita sairauksia. Tilanne ei siis ole helppo näistäkään asioista johtuen. Äitini on aina jaksanut ja ollut tukena, hänellä on monia rakkaitten ihmisten menetyksiä (varhaiset sukulaisten kuolemat, oman isän alkoholi-ongelmat) silti hän on jatkanut sinnikkäästi eteenpäin.
        Mielestäni on toisaalta vaikeaa asua kodissa, jossa saa kahdenlaista aikuisena toimisen mallia. Toinen on välillä ns. pohjalla ja toinen järjestää arjen asiat.
        Siinä tulee itselle ristiriitainen olo siitä, minkälainen itse pitäsi olla.
        Näistä kotona saaduista malleista olen puhunut serkkuni kanssa, jolla on asiasta samanlaisia kokemuksia.
        Vielä siitä asiasta, josta kysyit:
        Veljeni ei ole koskaan sanonut minun olevan syyllinen asiaan. Minä taidan itse tehdä omassa
        päässäni itseni ainoaksi syylliseksi.
        Luulen sinun olevan oikeassa siinä, että tosiaan märehdin asioita itsekseni, enkä uskalla antaa tekojani anteeksi. Seksuaalisuus on asia, josta haluan nauttia, enkä haluaisi antaa itseni kärsiä ongelmastani.
        Tällä hetkellä minun tosiaan kannattaa antaa itselleni aikaa ja keskittyä elämään. Se ei kuitenkaan johda mihinkään, että jään kotiin, enkä anna itselleni tilaisuutta lähteä ulos.
        Yritän sitä tietysti aina välillä, mutta minun on muutenkin vaikea lähestyä ihmisiä johtuen ujoudesta. Saatan vaikuttaa välillä puheliaaltakin, mutta yleensä vain tutussa seurassa.
        Kerron aina jollekin, jos minulle tulee paha olo.
        En voi muuta kuin jatkaa, vaikka se kyllä tuntuu pahalta välillä.

        kotoa pois muuttamista?
        Voihan ihmisiin tutustua netinkin kautta, kun kerran sujuvasti kirjoitat.


      • normaaliko_89
        minun näkemykseni kirjoitti:

        kotoa pois muuttamista?
        Voihan ihmisiin tutustua netinkin kautta, kun kerran sujuvasti kirjoitat.

        että voisin muuttaa pois kotoa... En kuitenkaan usko selviäni missään ainakaan yksinäni. Muutenkin teko tuntuisi liian radikaalilta ja haluan lähteä kotoa vasta kirjoituksien jälkeen.
        Lisäksi täällä on kaikki ystävät, ja haluan viettää viimeisen, yhteisen kouluvuoden heidän kanssaan.
        Parempi vaihtoehto olisi mielestäni, että saisin mennä keväällä, lukulomalla jonkun sukulaisen luokse asumaan. Minulla on myös suunnitelmissa hajauttaa yo-tutkintoa, joten en näillä näkymin valmistu vielä ensi keväänä. Kotona ei kuitenkaan ole niin sietämätöntä, ettenkö voisi siellä asua. Olen vasta nyt uskaltanut sanoa vanhemmilleni asiat aivan suoraan. En halua tehdä virhettä ja jättää asioita käsittelemättä, vaikka se sattuisi kaikkiin perheeni jäseniin. Parempi puhua ongelmista tällä hetkellä, niitä olisi mielestäni vaikeampi käsitellä vasta vuosien jälkeen.
        Tuosta netissä tutustumisesta minulla on aika vähän kokemusta, mutta ei tähän mennessä ainakaan mitään huonoa.


    • Kokenut

      Puhu ihmeessä ,ehdottomasti psykologillesi insesti menneisyydestäsi!on todella tärkeää että saat puhua läpi kaiken kokemasi vääryyden!!!vain siten ne voi hellittää ajan kanssa ja helpottaa sydämeltäsi!Itse kävin aikoinaan terapiassa läpi omia rankkoja kokemuksiani,ja se oli tie eteenpäin,että sain jakaa ja puhua ne ymmärtävän psykologin kanssa.Uskottu luotettava ystävä murheiden puhumiseen on kanssa korvaamaton.
      Perfektionismi kuulostaa tutulta,kärsin siitä erityisesti nuorena. Nyt 36 vuotiaana huomaan että se on ollut vuosia historiaa,aika tekee tehtävänsä ja itsen ja kaikki muutkin näkee rajallisina ihmisinä joilla on kenellä mitäkin pieniä puutteita asiassa kuin asiassa,ja kenellä mitäkin vaikeita kokemuksia elämästä..ja on saanut huomata että tärkeintä ei olekaan täydelliset aikaansaannokset vaan riitävän hyvä elämä,perhe ja ystävät...masennus ravistelee ajoittain itsekunkin elämää mutta ajan kanssa myös muuttaa sitä,voin sanoa että omalla kohdallani parempaan suuntaan..turha ylpeys karisi ja tilalle tuli elämässä vaadittavaa nöyryyttä ja armeliaisuutta itsen ja muiden suhteen,vaan asioiden ,vaikeiden käsittely ottaa aikaa ja anna aikaa itsellesi,katkaise tuhoisat ajatukset kättelyssä ja muista miten tärkeä olet!!!Kaikilla meillä on välillä vaikeita jaksoja elämässämme ja ne ottaa oman aikansa,nuorena ei vain malttaisi odottaa hetkeäkään,elämän kokee kiihkeämmin kuin aikuisena..oletko selvittänyt olisiko saatavissa vertaistukea netissä insestin kärsineiltä?ja kirjastossa voisi löytyä myös aihetta käsitteleviä teoksia,terapeuttisessa mielessä..muihin vertaaminen on meille jokaiselle tavallista,mutta onneksi olemme jokainen ainutkertaisia jäljittelemättömiä yksilöitä!Onneksi ei tarvitse olla samanlainen kuin kukaan toinen!!Muista itsestäsi myös hyvät puolesi! Voimia ja siunausta eteenpäin!Toivonmukaan löydät apua ja voimia myös rukouksesta ja raamatusta kuten aikoinaan itsekin,hyvä kohta on saarnaajan kirjassa erityisesti se jossa sanotaan: Kaikella on aikansa,joka asialla taivaan alla, aika on itkeä, aika on rakastaa..jne.Saarn.3:1-22

      • normaaliko_89

        Kiitos vastauksesta. Luithan muutkin viestit, kun pelkän aloitusviestin?
        Olenkohan minä jotenkin kriisissä, kun tajuan ongelmani ja ne tuntuvat valahtavan silmille voimakkaammin kun aiemmin? Silti tuntuu jo nyt paremmalta, mitä muutama päivä sitten.
        En ole siis koskaan yrittänyt itsemurhaa. Harkitessani olen jotenkin tiennyt, ettei se ole oikea ratkaisu pahaan oloon. Tämä on mielestäni eri asia kuin itsetuhoisuus? Kuitenkin jo ajatus itsemurhasta on niin ahdistava, että haluan päästä siitä eroon. Yritän tosiaan löytää jonkun, jolle puhua ongelmistani. Kokeilen vielä, jos uskaltaisin avautua tämänhetkiselle psykologilleni enemmän. Lisäksi tietysti ystävät ja perhe auttavat omalta osaltaan.
        Mielestäni olen päässyt alkuun, kun tiedostan sen, että minäkin saan olla ottamassa vastaan apua, eikä minun tarvitse olla jatkuvasti vahva. Olen ehkä aina auttanut muita ajatellen sitä osittain velvollisuutena, ja ymmärrän nyt ehkä vähän paremmin, ettei se ole ollut tehtäväni varsinkaan lapsena/nuorena.
        En olisi aiemmin uskaltanut myöntää tarvitsevani jonkinlaista apua. En tiedä onko se ylpeyttä, mutta en haluasi jatkaa samanlaista linjaa. Lisäksi en ole tiedostanut itsessäni perfektionismia, koska olen luullut sen esiintyvän vain niillä, joilla keskiarvo hipoo taivasta... Varmaan vertaan liikaa muihin ja unohdan, että itse olen riittävän hyvä juuri tälläisenä.
        Tuosta vertaistuesta olisin erittäin kiinnostunut, en vain ole vielä etsinyt sitä mistään... Terapeuttista kirjallisuutta voisin myös hakea, jos kirjoituksiin lukemiselta löytyy aikaa. Raamattu ja uskonnollisuus on tuttua kotoa. Viime aikoina olen itsekseni Raamattuun tutustunut ja miettynyt asioita ainoastaan omalta kannalta.
        Toivottavasti opin ns. "tervettä itsekkyyttä", nöyryyttä tai miksi sitä ikinä sanotaankin. Haluan oppia ajattelemaan positiivisemmin, enkä alkaa aina epäilemään itseäni tai muita. Se ei varmaan tule olemaan helppoa, mutta pidän itselläni oikeuden yrittää sitä. Nyt kun koulukin on alkanut, niin koitan ottaa itselleni juuri sopivasti tekemistä ja vastuuta.
        En kuitenkaan haluaisi kokea riittämättömyyttä tai sitä, että uskottelen itselleni, etten saa mitään aikaiseksi. Näinhän ei tietenkään saisi kukaan ajatella, mutta ajatuskulkuaan on vaikea muuttaa ahdistuneella hetkellä.


      • Kokenut
        normaaliko_89 kirjoitti:

        Kiitos vastauksesta. Luithan muutkin viestit, kun pelkän aloitusviestin?
        Olenkohan minä jotenkin kriisissä, kun tajuan ongelmani ja ne tuntuvat valahtavan silmille voimakkaammin kun aiemmin? Silti tuntuu jo nyt paremmalta, mitä muutama päivä sitten.
        En ole siis koskaan yrittänyt itsemurhaa. Harkitessani olen jotenkin tiennyt, ettei se ole oikea ratkaisu pahaan oloon. Tämä on mielestäni eri asia kuin itsetuhoisuus? Kuitenkin jo ajatus itsemurhasta on niin ahdistava, että haluan päästä siitä eroon. Yritän tosiaan löytää jonkun, jolle puhua ongelmistani. Kokeilen vielä, jos uskaltaisin avautua tämänhetkiselle psykologilleni enemmän. Lisäksi tietysti ystävät ja perhe auttavat omalta osaltaan.
        Mielestäni olen päässyt alkuun, kun tiedostan sen, että minäkin saan olla ottamassa vastaan apua, eikä minun tarvitse olla jatkuvasti vahva. Olen ehkä aina auttanut muita ajatellen sitä osittain velvollisuutena, ja ymmärrän nyt ehkä vähän paremmin, ettei se ole ollut tehtäväni varsinkaan lapsena/nuorena.
        En olisi aiemmin uskaltanut myöntää tarvitsevani jonkinlaista apua. En tiedä onko se ylpeyttä, mutta en haluasi jatkaa samanlaista linjaa. Lisäksi en ole tiedostanut itsessäni perfektionismia, koska olen luullut sen esiintyvän vain niillä, joilla keskiarvo hipoo taivasta... Varmaan vertaan liikaa muihin ja unohdan, että itse olen riittävän hyvä juuri tälläisenä.
        Tuosta vertaistuesta olisin erittäin kiinnostunut, en vain ole vielä etsinyt sitä mistään... Terapeuttista kirjallisuutta voisin myös hakea, jos kirjoituksiin lukemiselta löytyy aikaa. Raamattu ja uskonnollisuus on tuttua kotoa. Viime aikoina olen itsekseni Raamattuun tutustunut ja miettynyt asioita ainoastaan omalta kannalta.
        Toivottavasti opin ns. "tervettä itsekkyyttä", nöyryyttä tai miksi sitä ikinä sanotaankin. Haluan oppia ajattelemaan positiivisemmin, enkä alkaa aina epäilemään itseäni tai muita. Se ei varmaan tule olemaan helppoa, mutta pidän itselläni oikeuden yrittää sitä. Nyt kun koulukin on alkanut, niin koitan ottaa itselleni juuri sopivasti tekemistä ja vastuuta.
        En kuitenkaan haluaisi kokea riittämättömyyttä tai sitä, että uskottelen itselleni, etten saa mitään aikaiseksi. Näinhän ei tietenkään saisi kukaan ajatella, mutta ajatuskulkuaan on vaikea muuttaa ahdistuneella hetkellä.

        Joo,huomasin lukea myöhemmin muutkin viestit,en heti vastatessani,sen varran uusi käyttäjä olen täällä!
        Musta on hyvä kun tiedostat että nämä on nyt niitä synkkiä ajatuksia,ja olisi hyvä huomata että näiden ei tarvitse lannistaa ja vaivata liian pitkään!siis jos mahdollista,oppia ajan kanssa päästämään niistä vaan irti,tietäen että tämä tekee tunteille ja elämälleni vaan hallaa..jos mahdollista,etsii juuri niitä tärkeämpiä ja positiivisia merkityksiä kaiken keskeltä...monella murheellisella elämän jaksolla ja tapahtumalla saattaa olla varsin ihmisyyttämme muokkaavat tarkotukset,vain kokemalla raskaitakin asioita,paremmin ymmärrämme muitakin ihmisiä,meihin tulee aitoa syvyyttä,jota sellainen ihminen ei koskaan löydä,joka väistää kaikin tavoin,jopa ajatuksissaan kaiken murheellisen ja ikävän...meidän,joilla on taipumus masennukseen,on opittava ettei levy jää soimaan liian pitkäksi aikaa päälle...ja että iloisillekin tunteille olisi hyvä raivata tilaa,me ollaan niiden arvoiset!


      • normaaliko_89
        Kokenut kirjoitti:

        Joo,huomasin lukea myöhemmin muutkin viestit,en heti vastatessani,sen varran uusi käyttäjä olen täällä!
        Musta on hyvä kun tiedostat että nämä on nyt niitä synkkiä ajatuksia,ja olisi hyvä huomata että näiden ei tarvitse lannistaa ja vaivata liian pitkään!siis jos mahdollista,oppia ajan kanssa päästämään niistä vaan irti,tietäen että tämä tekee tunteille ja elämälleni vaan hallaa..jos mahdollista,etsii juuri niitä tärkeämpiä ja positiivisia merkityksiä kaiken keskeltä...monella murheellisella elämän jaksolla ja tapahtumalla saattaa olla varsin ihmisyyttämme muokkaavat tarkotukset,vain kokemalla raskaitakin asioita,paremmin ymmärrämme muitakin ihmisiä,meihin tulee aitoa syvyyttä,jota sellainen ihminen ei koskaan löydä,joka väistää kaikin tavoin,jopa ajatuksissaan kaiken murheellisen ja ikävän...meidän,joilla on taipumus masennukseen,on opittava ettei levy jää soimaan liian pitkäksi aikaa päälle...ja että iloisillekin tunteille olisi hyvä raivata tilaa,me ollaan niiden arvoiset!

        jo tosiaan auttaa. Myös se, että ystävät sittenkin ymmärtää, vaikka sitä ei aina huomaisikaan. Pidin tästä kohdasta, jonka kirjotit: "monella murheellisella elämän jaksolla ja tapahtumalla saattaa olla varsin ihmisyyttämme muokkaavat tarkotukset,vain kokemalla raskaitakin asioita,paremmin ymmärrämme muitakin ihmisiä,meihin tulee aitoa syvyyttä,jota sellainen ihminen ei koskaan löydä,joka väistää kaikin tavoin,jopa ajatuksissaan kaiken murheellisen ja ikävän..." Tuossa voi hyvin olla totuutta, ja ihan positiivisessa mielessä siis. Ite olen monesti aatellut jotenkin samansuuntasesti. Pitää oppia elämään täällä maan kamaralla jotenkin. Eiköhän se positiivisten asioiden etsiminen omasta elämästään ole kannattavaa, vaikka "tulosta" ei ihan välittömästi näkisikään.


      • Kokenut
        normaaliko_89 kirjoitti:

        jo tosiaan auttaa. Myös se, että ystävät sittenkin ymmärtää, vaikka sitä ei aina huomaisikaan. Pidin tästä kohdasta, jonka kirjotit: "monella murheellisella elämän jaksolla ja tapahtumalla saattaa olla varsin ihmisyyttämme muokkaavat tarkotukset,vain kokemalla raskaitakin asioita,paremmin ymmärrämme muitakin ihmisiä,meihin tulee aitoa syvyyttä,jota sellainen ihminen ei koskaan löydä,joka väistää kaikin tavoin,jopa ajatuksissaan kaiken murheellisen ja ikävän..." Tuossa voi hyvin olla totuutta, ja ihan positiivisessa mielessä siis. Ite olen monesti aatellut jotenkin samansuuntasesti. Pitää oppia elämään täällä maan kamaralla jotenkin. Eiköhän se positiivisten asioiden etsiminen omasta elämästään ole kannattavaa, vaikka "tulosta" ei ihan välittömästi näkisikään.

        Masennus, joka tuppaa jäämään päälle,on kuin tunteet olisi sairastuneet,..ja sen tähden ottaneet ylivaltaa järjeltä,joka masentuneen sydämellä on usein ristiriidassa ,siis tunteet ja järki,keskenään. Nuo syvältä loukkaantuneet tunteet pitää kaikessa rauhassa ja ajan kanssa hoitaa..itseä armahtaen ja arvostaen juuri sellaisena kuin juuri nyt pystyy olemaan,tietäen,että kun jonain päivänä päivä paistaa jälleen kirkkaammin,on paljon enemmän voimavaroja elää,sitten kun mikään katkeruus,itsesääli tai muu pelon tai häpeän tunne ei enää pääse liiaksi tai ollenkaan vaivaamaan ja rajoittamaan elämää...Masentunut on kuin suojautunut,kuoren sisällä ja pettynyt,on riski tottua ja turtua masentaviin mietteisiin...niistä kannattaa tietoisesti eroon,eikä se käy sormennapsautuksella..se menee eteenpäin kaksi askelta ja palaa takaisin yhden..mutta eteenpäin kuitenkin,pää pystyyn ystävä!Herkkyys on suuri voimavara kaikkien ihmisten hyväksi,vaikka itsen suhteen se saa kaiken tuntumaan voimakkaammalta,uskoisin että masennuksesta kärsivät ovat keskivertoa herkempiä ja kenties tunnollisempiakin. On olemassa hyvä kirja joka kertoo kuinka voi olla liiallisen kiltteyden tähden sairas..en muista nyt sen tarkkaa nimeä,olisiko kustantaja Kotimaa.Nimi ehkä "kiltteydestä kipeät.En tiedä hyötyisitkö sinä teoksesta.
        Itse kärsin masennuksesta aikoinaan pahiten n4 v,ja siitä toivuttuani opin ehkä yhden suurimmista läksyistä,arvostamaan terveyttä!Voimia ja siunausta eteenpäin!


      • normaaliko_89
        Kokenut kirjoitti:

        Masennus, joka tuppaa jäämään päälle,on kuin tunteet olisi sairastuneet,..ja sen tähden ottaneet ylivaltaa järjeltä,joka masentuneen sydämellä on usein ristiriidassa ,siis tunteet ja järki,keskenään. Nuo syvältä loukkaantuneet tunteet pitää kaikessa rauhassa ja ajan kanssa hoitaa..itseä armahtaen ja arvostaen juuri sellaisena kuin juuri nyt pystyy olemaan,tietäen,että kun jonain päivänä päivä paistaa jälleen kirkkaammin,on paljon enemmän voimavaroja elää,sitten kun mikään katkeruus,itsesääli tai muu pelon tai häpeän tunne ei enää pääse liiaksi tai ollenkaan vaivaamaan ja rajoittamaan elämää...Masentunut on kuin suojautunut,kuoren sisällä ja pettynyt,on riski tottua ja turtua masentaviin mietteisiin...niistä kannattaa tietoisesti eroon,eikä se käy sormennapsautuksella..se menee eteenpäin kaksi askelta ja palaa takaisin yhden..mutta eteenpäin kuitenkin,pää pystyyn ystävä!Herkkyys on suuri voimavara kaikkien ihmisten hyväksi,vaikka itsen suhteen se saa kaiken tuntumaan voimakkaammalta,uskoisin että masennuksesta kärsivät ovat keskivertoa herkempiä ja kenties tunnollisempiakin. On olemassa hyvä kirja joka kertoo kuinka voi olla liiallisen kiltteyden tähden sairas..en muista nyt sen tarkkaa nimeä,olisiko kustantaja Kotimaa.Nimi ehkä "kiltteydestä kipeät.En tiedä hyötyisitkö sinä teoksesta.
        Itse kärsin masennuksesta aikoinaan pahiten n4 v,ja siitä toivuttuani opin ehkä yhden suurimmista läksyistä,arvostamaan terveyttä!Voimia ja siunausta eteenpäin!

        on varmaan asia, joka on yksi osa luonnettani. Otan raskaasti sen, jos en voi tai uskalla auttaa jotakin ihmistä tai sanoa mielipiteitäni ääneen. Tällä hetkellä yritän jotenkin pärjätä asian kanssa ja kehittää keinoja selvitä sosiaalisissa tilanteissa eteenpäin. Välillä on vaan hankalaa, kun tuntuu, etten käytännössä pysty aina toteuttamaan sitä, mitä haluaisin sanoa/ tehdä. Riippuu tietysti täysin tilanteesta tai asiasta. Esim. kotona saatan uskaltaa suuttua ns. kunnolla, mutta en samalla tavalla ystäville.
        Voimakkaat tunteet ja liika pohdiskelu yksinäni aiheuttaa kipua ja haluaisin löytää pääsyn ulos ajattelun kierteestä. Kiltteydestä kertova kirja voisi kyllä sopia minulle, voi hyvin olla, että siinä kuvaillaan asiaa hyvin.
        Tuosta masennuksesta/pahasta olosta vielä sen verran, että yritän aina ahdistavilla hetkillä rauhoitella itseäni ja saada jostain mukavan olon. Pidän esim. laulamisesta ja se jotenkin helpottaa.
        Minusta tuntuisi jotenkin oudolta, jos tuntisin oloni välittömästi paremmaksi vaikean elämänjakson jälkeen. Jo pienikin edistyminen alkaa tuntua isolta voitolta. Kun huomaa, että tekemisellä ja asiohin tarttumisella voi sittenkin päästä eteenpäin, sitä vaan kummasti jaksaa sittenkin. Minä vain en koskaan ole pitänyt rutiineista, mutta kai niihin pitää omalla tavallaan sopeutua ja palata. Pitäisi varmaan rytmittää elämänsä niin, että saisi tarpeeksi aikaa kaikelle tekemiselle, eikä esim. kuuntelisi puolta päivää musiikkia ja havahtusi siihen, että ilta tulikin jo...


      • Kokenut
        normaaliko_89 kirjoitti:

        on varmaan asia, joka on yksi osa luonnettani. Otan raskaasti sen, jos en voi tai uskalla auttaa jotakin ihmistä tai sanoa mielipiteitäni ääneen. Tällä hetkellä yritän jotenkin pärjätä asian kanssa ja kehittää keinoja selvitä sosiaalisissa tilanteissa eteenpäin. Välillä on vaan hankalaa, kun tuntuu, etten käytännössä pysty aina toteuttamaan sitä, mitä haluaisin sanoa/ tehdä. Riippuu tietysti täysin tilanteesta tai asiasta. Esim. kotona saatan uskaltaa suuttua ns. kunnolla, mutta en samalla tavalla ystäville.
        Voimakkaat tunteet ja liika pohdiskelu yksinäni aiheuttaa kipua ja haluaisin löytää pääsyn ulos ajattelun kierteestä. Kiltteydestä kertova kirja voisi kyllä sopia minulle, voi hyvin olla, että siinä kuvaillaan asiaa hyvin.
        Tuosta masennuksesta/pahasta olosta vielä sen verran, että yritän aina ahdistavilla hetkillä rauhoitella itseäni ja saada jostain mukavan olon. Pidän esim. laulamisesta ja se jotenkin helpottaa.
        Minusta tuntuisi jotenkin oudolta, jos tuntisin oloni välittömästi paremmaksi vaikean elämänjakson jälkeen. Jo pienikin edistyminen alkaa tuntua isolta voitolta. Kun huomaa, että tekemisellä ja asiohin tarttumisella voi sittenkin päästä eteenpäin, sitä vaan kummasti jaksaa sittenkin. Minä vain en koskaan ole pitänyt rutiineista, mutta kai niihin pitää omalla tavallaan sopeutua ja palata. Pitäisi varmaan rytmittää elämänsä niin, että saisi tarpeeksi aikaa kaikelle tekemiselle, eikä esim. kuuntelisi puolta päivää musiikkia ja havahtusi siihen, että ilta tulikin jo...

        Laulaminen hoitaa syvältä!!!Se on ihana asia,tiedän koska laulan itsekin...!yksi osa masennuksesta toipuessani oli juuri laulu ja sen lisääntyminen,-menin kursseille,kevyen musan ryhmä lauluopetus...sain todellisen potkun eteenpäin,sain kehittyä ja innostuin siinä määrin että mennävuosina olen ollut mukana kuoroissa ja esiintynyt myös yksinlaulajana!Jos se kiinnostaa sinua,niin lähde myös laulamaan enemmän!Se vahvistaa myös itsetuntoa,jos löytää uuden ,itselle hyvin sopivan harrastuksen!Itsetunnon vahvistuminen on yksi masennuskarkotin!-Laulaminen on varsin henkistä,ja tunteita elättävää sekä hoitavaa!Kannattaa laulaa kaikenlaisia lauluja,iloisilla ja haikeilla,rytmisillä ja hengellisillä,kaikilla on sanomansa!
        Suuttumisesta on sanottava,etten ole itsekään koskaan uskaltanut suuttua siten ystävilleni,kuten omaisille,enkä osaa kuvitella että kovin moni muukaan,siinä on vaara menettää myös ystävä,jos liiaksi kimpaantuu tälle...!Suutumusta tehokkaampaa on ottaa välimatkaa,jos tuntuu että sukset on ristissä..esim.tilapäistä välimatkaa,se kertoo enemmän kuin sanat..
        Nuorena sitä etsii omaa tietään ja ajattelutapaansa asioista,ja huomaa ettei todellakaan ole kaikkien ystäviensä kanssa samalla aaltopituudella,kaikista asioista..on hyvä huomata että on itse itsen paras kaveri,ja toisinaan joku ystävistä voi hyvinkin ymmärtää meitä jossain meille tärkeässä asiassa.


      • normaaliko_89
        Kokenut kirjoitti:

        Laulaminen hoitaa syvältä!!!Se on ihana asia,tiedän koska laulan itsekin...!yksi osa masennuksesta toipuessani oli juuri laulu ja sen lisääntyminen,-menin kursseille,kevyen musan ryhmä lauluopetus...sain todellisen potkun eteenpäin,sain kehittyä ja innostuin siinä määrin että mennävuosina olen ollut mukana kuoroissa ja esiintynyt myös yksinlaulajana!Jos se kiinnostaa sinua,niin lähde myös laulamaan enemmän!Se vahvistaa myös itsetuntoa,jos löytää uuden ,itselle hyvin sopivan harrastuksen!Itsetunnon vahvistuminen on yksi masennuskarkotin!-Laulaminen on varsin henkistä,ja tunteita elättävää sekä hoitavaa!Kannattaa laulaa kaikenlaisia lauluja,iloisilla ja haikeilla,rytmisillä ja hengellisillä,kaikilla on sanomansa!
        Suuttumisesta on sanottava,etten ole itsekään koskaan uskaltanut suuttua siten ystävilleni,kuten omaisille,enkä osaa kuvitella että kovin moni muukaan,siinä on vaara menettää myös ystävä,jos liiaksi kimpaantuu tälle...!Suutumusta tehokkaampaa on ottaa välimatkaa,jos tuntuu että sukset on ristissä..esim.tilapäistä välimatkaa,se kertoo enemmän kuin sanat..
        Nuorena sitä etsii omaa tietään ja ajattelutapaansa asioista,ja huomaa ettei todellakaan ole kaikkien ystäviensä kanssa samalla aaltopituudella,kaikista asioista..on hyvä huomata että on itse itsen paras kaveri,ja toisinaan joku ystävistä voi hyvinkin ymmärtää meitä jossain meille tärkeässä asiassa.

        on sellainen asia, joka on aina jonkinlaisena osana kuulunut elämääni. En usko pystyväni elämään ilman musiikkia. Itsetunto on vahvistunut, kun ääntäni on kehuttu ym. Olen laulanut useissa kokoonpanoissa ja joskus pienempänä yksinkin. Olisi hienoa, jos löytäisi rohkeutta ja uskaltaisi laulaa taas yksin jossain. Tällä hetkellä olen harkitsemassa kuoron aloittamista.
        Itsekin huomaan, ettei suuttuminen ole oikea ratkaisu. Siinä tosiaan voi menettää ystävän. Mieluummin poistuu paikalta tai pitää vähän välimatkaa. Onneksi olen saanut jakaa joittenkin ystävieni kanssa vaikeitakin asioita.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa

      Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol
      NATO
      261
      4283
    2. Stefu haikailee

      Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      265
      3487
    3. Harmi mies ettet arvostanut

      Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku
      Ikävä
      154
      1817
    4. Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!

      Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde
      Suomalaiset julkkikset
      25
      1707
    5. Lavrov väläyttelee WW3:sta

      Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,
      Maailman menoa
      298
      1443
    6. Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?

      Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      133
      950
    7. Voiko hyvää omatuntoa ostaa?

      Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo
      Sinkut
      235
      863
    8. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      115
      852
    9. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      18
      849
    Aihe