Psykologian koulutuksen

pätijät yleensä ovatkin niitä kouluttamattomia, jotka luulevat tietävänsä.

nuo kirjoitti:

pätijät yleensä ovatkin niitä kouluttamattomia, jotka luulevat tietävänsä.

___

Minä_ _ _ kirjoitti:

___

Mutta sitä ei kysytty.

arvaan näin kirjoitti:

Mutta sitä ei kysytty.

Väliäkö tuolla..

Mutta jos olet psykologi,
millaiseksi koet työn?
Ja jos viitsit, niin kuvailisitko vähän sitä, miten niihin kaikkiin kammottavimpiinkin juttuihin oikein tottuu, kun niitä joutuu aika paljon kuuntelemaan.. ?

kielikuvitusta kirjoitti:

Mutta jos olet psykologi,
millaiseksi koet työn?
Ja jos viitsit, niin kuvailisitko vähän sitä, miten niihin kaikkiin kammottavimpiinkin juttuihin oikein tottuu, kun niitä joutuu aika paljon kuuntelemaan.. ?

.
Palkka pieni.
.

Psykopatologia kirjoitti:

.
Palkka pieni.
.

että nuorilla, onnettomilla koulupsykologeilla se on liiankin suuri. Vanhempien pitää näköjään olla ohjaamassa heitä työssään.

Psykopatologia kirjoitti:

.
Palkka pieni.
.

Keskipalkka ?

Riippuuhan se toki onko yksityinen jne. Mutta Varmaan kaikki psykologit tienaa vähintään siinä kolmen tonnin pintaan tai enintään tonnin enemmän kuukaudessa.

Tälläinen käsitys minulla on.

Jos on tietoa niin korjatkaa.

kielikuvitusta kirjoitti:

Mutta jos olet psykologi,
millaiseksi koet työn?
Ja jos viitsit, niin kuvailisitko vähän sitä, miten niihin kaikkiin kammottavimpiinkin juttuihin oikein tottuu, kun niitä joutuu aika paljon kuuntelemaan.. ?

ja välillä uuvuttavaksikin, mutta toisaalta saan siitä paljon. Onnistumisen ilo peittää ne epäonnistumiset, joita vastaan tulee.

Se onkin erikoinen juttu, miten en ole koskaan oikein osannut selittää miten "kammottavuuksiin" tottuu. Yleensä vastaan aina, että ei niihin totukaan, mutta ne osaa suodattaa, niitä ei ota itselleen taakaksi. Kyllä ne saattavat jäädä mieleen, mutta missään tapauksessa niitä ei voi jäädä murehtimaan, koska silloin tätä työtä ei "uskaltaisi" tehdä. Tässä auttaa ammatillisuus, se, että erottaa mikä on minun tunteeni, mikä asiakkaan, eikä lähde sotkemaan niitä toisiinsa sen enempää kuin "terapeuttisesti" on hyväksi. Ihmiskohtalot toki saavatkin hätkähdyttää, ihmisiä mekin olemme, mutta niihin ei voi lähteä mukaan. Toisaalta empatian pohjahan tulee siitä, että voi samaistua, mutta siihen sen on jäätävä.

Toivottavasti osasin edes jotenkin kuvailla asiaa.

haastavaksi kirjoitti:

ja välillä uuvuttavaksikin, mutta toisaalta saan siitä paljon. Onnistumisen ilo peittää ne epäonnistumiset, joita vastaan tulee.

Se onkin erikoinen juttu, miten en ole koskaan oikein osannut selittää miten "kammottavuuksiin" tottuu. Yleensä vastaan aina, että ei niihin totukaan, mutta ne osaa suodattaa, niitä ei ota itselleen taakaksi. Kyllä ne saattavat jäädä mieleen, mutta missään tapauksessa niitä ei voi jäädä murehtimaan, koska silloin tätä työtä ei "uskaltaisi" tehdä. Tässä auttaa ammatillisuus, se, että erottaa mikä on minun tunteeni, mikä asiakkaan, eikä lähde sotkemaan niitä toisiinsa sen enempää kuin "terapeuttisesti" on hyväksi. Ihmiskohtalot toki saavatkin hätkähdyttää, ihmisiä mekin olemme, mutta niihin ei voi lähteä mukaan. Toisaalta empatian pohjahan tulee siitä, että voi samaistua, mutta siihen sen on jäätävä.

Toivottavasti osasin edes jotenkin kuvailla asiaa.

Kiitos =)

kuvattu kirjoitti:

Kiitos =)

***