Tommy Hellstenin kirjassa Virtahepo olohuoneessa hän kertoo kuinka lapsi tarvitsee omaa minäkuvaansa muodostaessa ns. peilejä, joihin katsomalla hän näkee kuka hän on ja mitä hänen selkänsä takana on. Peileinä toimivat muut ihmiset.
(suora lainaus) "Lapsen kehityksen kannalta kaikkein ratkaisivimmat peilit ovat ne, jotka on asetettu lapsen eteen hänen varhaisimmissa kehitysvaiheissaan, usein siis edeltävän sukupolven edustajat äiti ja isä."
Äiti ja isä siis antavat lapselle mallin kuinka joihinkin tapahtumiin täytyy suhtautua elämässä, esim. suru. Jos vanhemmat eivät osaa suhtautautua suruun niin lapselta viedään mahdollisuus kokea/näyttää suruaan koska mistään ei ole tullut mallia että surun näyttäminen on ok.
Itse olen perheestä jossa ei kovinkaan paljon halattu, suukoteltu tai kosketettu, ei edes kehuttu jos oli jotain tehnyt oikein. Se piti ottaa itsestäänselvyytenä.
Nyt viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan tämän kirjan tekstejä ja huomannut itsessäni mm. sellaisia piirteitä että en osaa/pysty tulemaan toisen ihmisen lähelle, se tuntuu jollain tapaa ylitsepääsemättömältä. Olenko siis saanut tämän mallin kotoa? luultavasti, mutta pystynkö pääsemään siitä eroon?
Koskettamisen ja hellyyden halu on suuri, mutta silti joku vetää takaisin. Pystyn olemaan lähellä mutta heti, kun täytyisi antaa pala itsestään tai tulla vielä lähemmäs, menen lukkoon.
Se varmasti osittais selittää sen että en ole/enkä halua seurustella, ihmissuhteeni ovat olleet pelkkää seksiä ja sitäkautta hellyyden ja huomion hakemista.
Toinen esimerkki kehumisesta on se että yläasteella oltaessa oli todella paha olla, ei kuulunut mihinkään, vanhemmat erosivat ja kaverit jättivät. Löysin pakokeinon koulusta, numerot nousivat, kaikista aineista oli pakko saada kiitettäviä. Se meni siihen vaiheeseen että viimeisenä vuotena olin aivan lopussa ja 9- kokeesta ei enää ollut hyvä. Voisiko olla mahdollista että korvasin vanhempien kehumisen puutteen ja heidän hiljaiset ylpeyden osoitukset opettajien kehuilla ja muiden oppilaiden huomiolla, positiivisella tai negatiivisella(kateus), ei sillä ollut väliä.
Jostakin oli pakko saada se mikä jäi kotoa puuttumaan.
Kertokaa olenko teistä edes oikeilla jäljillä?
(suora lainaus) "Lapsen kehityksen kannalta kaikkein ratkaisivimmat peilit ovat ne, jotka on asetettu lapsen eteen hänen varhaisimmissa kehitysvaiheissaan, usein siis edeltävän sukupolven edustajat äiti ja isä."
Äiti ja isä siis antavat lapselle mallin kuinka joihinkin tapahtumiin täytyy suhtautua elämässä, esim. suru. Jos vanhemmat eivät osaa suhtautautua suruun niin lapselta viedään mahdollisuus kokea/näyttää suruaan koska mistään ei ole tullut mallia että surun näyttäminen on ok.
Itse olen perheestä jossa ei kovinkaan paljon halattu, suukoteltu tai kosketettu, ei edes kehuttu jos oli jotain tehnyt oikein. Se piti ottaa itsestäänselvyytenä.
Nyt viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan tämän kirjan tekstejä ja huomannut itsessäni mm. sellaisia piirteitä että en osaa/pysty tulemaan toisen ihmisen lähelle, se tuntuu jollain tapaa ylitsepääsemättömältä. Olenko siis saanut tämän mallin kotoa? luultavasti, mutta pystynkö pääsemään siitä eroon?
Koskettamisen ja hellyyden halu on suuri, mutta silti joku vetää takaisin. Pystyn olemaan lähellä mutta heti, kun täytyisi antaa pala itsestään tai tulla vielä lähemmäs, menen lukkoon.
Se varmasti osittais selittää sen että en ole/enkä halua seurustella, ihmissuhteeni ovat olleet pelkkää seksiä ja sitäkautta hellyyden ja huomion hakemista.
Toinen esimerkki kehumisesta on se että yläasteella oltaessa oli todella paha olla, ei kuulunut mihinkään, vanhemmat erosivat ja kaverit jättivät. Löysin pakokeinon koulusta, numerot nousivat, kaikista aineista oli pakko saada kiitettäviä. Se meni siihen vaiheeseen että viimeisenä vuotena olin aivan lopussa ja 9- kokeesta ei enää ollut hyvä. Voisiko olla mahdollista että korvasin vanhempien kehumisen puutteen ja heidän hiljaiset ylpeyden osoitukset opettajien kehuilla ja muiden oppilaiden huomiolla, positiivisella tai negatiivisella(kateus), ei sillä ollut väliä.
Jostakin oli pakko saada se mikä jäi kotoa puuttumaan.
Kertokaa olenko teistä edes oikeilla jäljillä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miten hyvin ihminen voikaan kun harrastaa hieman itsetutkistelua. Mielestäni oot kyllä hyvinkin oikeilla jäljillä. Itteäni on kans kirjallisuus auttanu valtavasti ja asioiden ymmärtäminen ja muistaminen.
Joskus miettii, että mix ei ennen aikaisemmin tajunnut tälläisiä päivänselviä asioita, kuten just se miltä ja mix toisen ihmisen läheisyys tuntuu, joskus vaikeaa ja joskus tarvitsee sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta sitte kun taas mietti ni eihän sitä ollut valmis sellaiseen, ei ollut valmis vastaanottamaan sitä tietoa ja ymmärrystä siitä mikä oli joskus mennyt pieleen.
Koulu voi hyvinkiin olla pakotie. Jos tuntuu siltä, ettei ole tärkeä ja ettei itsellä ole sellaista arvoa ja merkitystä kuin toivoisi niin sen merkityksen hakee jostain muualta. Tarkoitan siis, että kun ihmisenhän on pakko olla jossain edes hyvä ja hyväksytty.
Yritä kuitenkin ymmärtää se, että vanhemmat rakastaa lapsiaan oli ne kuinka hyviä tai huonoja koulussa tai muualla tahansa. Ei rakkautta ja läheisyyttä voi ostaa hyvillä koearvosanoilla. Oot varmaan itsekkin huomannut, ettei se tyhjä tila sisällä täyty todistuksen kympillä.
luin itsekkin vasta hellstenin kirjoja.itkin ja luin.osui niin lähelle..aina oon miettinyt itseäni ja oppinut enemmän ajan kuluessa tuntemaan itseäni.emme ole valmiita koskaan.eikä täydellisyyteen tulisi pyrkiä.sisäistä lasta kannattaa kuulostella..itseluottamukseni on heikko välillä mutta töitä teen.opin vielä hyväksymään itseni tällaisena kuin olen.kirjoitelkaa mielipiteitä kyseisistä kirjoista!
useita Tommy H:n kirjoja. Muistan ensimmäisen jälkeen ajatelleeni, että todellakin, minunlaisiani on muitakin.
Olen alkoholistiperheessä kasvanut ja perhe-elämän helvetti on jättänyt minuun jälkensä. MUTTA elän tällä hetkelläkin ihanassa avioliitossa (jo 17v.) ja olen saanut löytää osan itseäni puolisoni tuella. Myös omat lapseni ovat muuttaneet käsitystä itsestäni ja suhtautumistani elämään.
Olin aikaisemmin erittäin epävarma ihminen, mutta vuosien myötä se on jäänyt. Nyt voin sanoa, että tunnen itseni ja olen sinut elämänkin kanssa.
Alkoholistiperheen lapsen tunnistan vielä kuitenkin itsessäni. Määrätynlainen vierauden tunne säilyy varmaankin läpi elämän. Tämän huomaan välillä sisäisessä suhtatumisessani toisiin, perheen ulkopuolisiin ihmisiin.
Se, että lapsuuden perheemme oli aina se säälittävä perhe/siis erilainen, on tähän nähtävästi johtanut.
Tämän olen tajunnut ja olen tavallaan ollut kateellinenkin miehelleni siitä, miten hyvässä perheessä hän on saanut kasvaa ja miten eri tavalla hän tämän myötä suhtautuu elämään ja uusiin ihmisiin -- hän suhtautuu erittäin luottavaisesti ja lämmöllä....
Toivotan kaikkea hyvää teille, jotka tätä viestiä luette. Samoin suosittelen terapiaa niille, jotka kokevat elämän liian raskaana ja ahdistavana. Itse en ole terapiassa käynyt, mutta elämäni olisi selkiytynyt aikaisemmin, jos olisin käynyt - luulen niin... Ja tutuissani on henkilöitä, jotka ovat sanoneet luopuvansa kaikesta muusta, mutta eivät luovu viikottaisista terapioistaan...
Olen ollut huomaavinani, että useimmilla alkoholismin tai huumeriippuvuuden taustalla on jokin persoonallisuusongelma. Nyt kun tässä on koossa alkoholistiperheiden lapsia niin kommentoikaapas asiantuntijoina, olisivatko vanhempanne olleet "tasapainoisia" edes raittiina?
>Löysin pakokeinon koulusta, numerot nousivat, kaikista aineista oli pakko saada kiitettäviä
Normaalisti lapsen kehitykselle tärkein viiteryhmä onkin juuri ikätoverit :-) Psykologiassa hössötetään yleensä ihan jotain muuta, mutta valitettavasti sekään ei ole totta. Tuo on muuten varsin yleinen tilanne psykologiassa, että jutut ei pidä paikkaansa. Perintötekijät näyttävät olevan myös merkittävä tekijä luonteessa/temperamentissa. Jotkut tulee isäänsä, toiset äitiinsä.
>Nyt viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan tämän kirjan tekstejä ja huomannut itsessäni mm. sellaisia piirteitä että en osaa/pysty tulemaan toisen ihmisen lähelle, se tuntuu jollain tapaa ylitsepääsemättömältä. Olenko siis saanut tämän mallin kotoa? luultavasti, mutta pystynkö pääsemään siitä eroon?
En usko, että olet saanut sen kotoa. Jonkinlainen estyneisyys on persoonallisuuden piirre. Persoonallisuuden piirteistä ei pääse ikinä eroon, mutta joidenkin niistä kanssa oppii tulemaan toimeen.
>Voisiko olla mahdollista että korvasin vanhempien kehumisen puutteen ja heidän hiljaiset ylpeyden osoitukset opettajien kehuilla ja muiden oppilaiden huomiolla, positiivisella tai negatiivisella(kateus), ei sillä ollut väliä
Ehket sinä korvannut mitään. Ehkä sinä vain olet tuollainen, että haluat vähän liikaa huomiota
(tai väärällä tavalla). Sinähän kirjoitit, että se kävi raskaaksi.
>ja kaverit jättivät
Meinasi mennä ohi, mutta huomasin onneksi tuon. Mielenkiintoista. Aiheutitko sinä tuon hylkäämisen jotenkin itse?
>Pystyn olemaan lähellä mutta heti, kun täytyisi antaa pala itsestään tai tulla vielä lähemmäs, menen lukkoon.
Minulla taasen tuntee aaltoilevat läheisyyden kaipuusta inhoon, mutta minä pidän sitä normaalina. Luonto on tehnyt meistä jonkin verran varovaisia ja mutkallisia.
Tarkoitatko, että olet aina mennyt lukkoon etkä ole koskaan pystynyt lähestymään ketään? Jos tuommoista sattuu toisinaan tai joidenkin kanssa niin se on normaalia ihmisten sekoilua. Jos aina niin se on ongelma.
Tuosta lähestymisongelmastasi vielä, että et kertonut, onko kyseessä olleet juuri sellaiset ihmiset, joille olisit halunnut antaa palan itsestäsi. Kaikki tuskin semmoisia ovat? Kuinka moni on ollut? Ja ennen kaikkea, olisiko mikään muuttunut? Jotenkin, ihan niin kuin pitäisit itsestään selvänä, että se toinen olisi ollut valmiimpi sitoutumaan kuin sinä. Oliko näin ja millä perusteella?
Muuten usein noissa ihmissuhdeongelmissa näyttää olevan taustalla ongelmikon kyvyttömyys nähdä vivahteita ihmisissä.
>Nyt viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan tämän kirjan tekstejä ja huomannut itsessäni mm. sellaisia piirteitä että en osaa/pysty tulemaan toisen ihmisen lähelle, se tuntuu jollain tapaa ylitsepääsemättömältä. Olenko siis saanut tämän mallin kotoa? luultavasti, mutta pystynkö pääsemään siitä eroon?
En usko, että olet saanut sen kotoa. Jonkinlainen estyneisyys on persoonallisuuden piirre. Persoonallisuuden piirteistä ei pääse ikinä eroon, mutta joidenkin niistä kanssa oppii tulemaan toimeen.
Haluaisin kommentoida tuota kirjoittamaasi kohtaa. Sillä jos otetaan huomioon se seikka että lapsella on peilaamisen kohteena edellinen sukupolvi (vanhemmat) joiden tekemiset/tekemättä jättämiset peilautuvat halusi tai ei seuraavan sukupolven(lapsen) tekemisiin.
Jos lapsi saa kotoa rasistisen maailmankuvan, hän olettaa että se on oikein koska vanhemmat ovat antaneet sen kuvan. Aluksi lapsi luottaa tähän valmiina annettuun kuvaan, mutta hänen kehittyessä hän muodostaa omia käsityksiä ja mielipiteitä ja kasvaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Joskus omat käsitykset sotivat vahvasti vanhempien antamia malleja vastaan, joskus ne kulkevat sivussa, oikeiksi omaksuttuina.
Jos ei ole kotona oppinut läheisyyden luonnollisuutta, niin tottakai lapsi kyseenalaistaa nämä piirteet tulevissa kanssakäymisissään.
>Voisiko olla mahdollista että korvasin vanhempien kehumisen puutteen ja heidän hiljaiset ylpeyden osoitukset opettajien kehuilla ja muiden oppilaiden huomiolla, positiivisella tai negatiivisella(kateus), ei sillä ollut väliä
Ehket sinä korvannut mitään. Ehkä sinä vain olet tuollainen, että haluat vähän liikaa huomiota
(tai väärällä tavalla). Sinähän kirjoitit, että se kävi raskaaksi.
tämä on huom! vain oma näkemykseni ja kunnioitan sinun näkemystäsi. Sillä jos kirjoittaja uskoi korvanneensa kotoa puuttuneen kannustuksen ja huomion koulusta saamalla huomiolla voin uskoa että hän on jo oikealla tiellä joka johtaa tulevaisuudessa parempaan itsetuntoon ja terveempään maailmankuvaan.
Se että mistä sitä huomiota hakee ei tee ihmisestä huomionkipeää, sillä jos et ole saanut kehuja ja kannustusta kotoa niin mistä muualta sitä viimeistään voi saada kuin koulusta. Opettajat korvaavat vanhempien välinpitämättömyyden. Ja jos vanhemmilta ei saa edes kritiikkiä niin oppilaiden kateus toisen koulutyötä kohtaan ajaa hyvin senkin osan.
Kyse ei siis käsittääkseni ole huomionkipeydestä vain paremman itsetunnon etsinnästä, sillä juuri elämältä saama palautehan auttaa meitä rakentamaan tätä itsetunnon tukijalkaa.
Luettuani kaikkien jutut olen sitä mieltä että jokainen teistä on kehityyneempi kuin virtahevon henkilöt. Ihan turhaa asetatte itsenne sille tasolle.
Meille ihmisille on annettu enempi aivokapasiteettiä kuin eläimille ja siksi meillä on mahdollisuuss kiivetä ruumillisesta tasolta henkiselle. Siis käytännössä tarkoittaa ettei me tyydytä pelkkään ruumilliseen kontaktiin vaan pyrimme myös henkiseen. Sanoinkin voi hyväillä ja halata toisia ihmisiä! Sillä tasolla toimiva ihminen haluaa tyydyttää muitakin tarpeita kuin pelkkiä perustarpeitaan.
On sitten lapsia jotka ovat jääneet jostain vaille tai ovat traumojen takia jääneet junnamaan alemmalle tasolle missä kaipuu takaisin paratiisin, äidin hoivattavaksi on suuri houkutus.
Muuten Hellsteenin Virtahepo on todella hyvä kirja.
"Luettuani kaikkien jutut olen sitä mieltä että jokainen teistä on kehityyneempi kuin virtahevon henkilöt. Ihan turhaa asetatte itsenne sille tasolle. "
En oikeastaan ymmärrä mitä yrität tuolla sanoa, koska virtahepo olohuoneessahan tarkoittaa sitä että perheesstä on ns. virtahepo jonka kaikki muut näkevät mutta perhe kieltää sen olemassaolon. Esimerkiksi jos perheessä on perheväkivaltaa, silloin annetaan ulospäin kuva että kaikki on juuri niin hyvin kuin voi ollakin. Kaikki muut näkevät ongelman mutta perhe kieltää sen.
perhe kieltää sitä ei lapset tiedosta vaan virtahepo on olohuoneessaan täysin tiedostamaton syistä ja seurauksiata. Hän voi vaan huonosti ja pahimmassa tapauksessa jopa tehty perheen ongelmalapseksi tai muuten vaan syntipukiksi. Virtahepo tuntee velvollisuuden tunnetta suojella, huolehtia ja hoivata juuri eniten sitä henkilöä perheessä joka on se joka aiheuttaa ogelmat.
Jos virtahepo uskaltaa, tai saa tukea tarpeeksi ulkopuolisislta niin hän ei olekkan enää virtahepo, vaikka kärsiikin nyt vuorostaaan omantunnontuskista.
Siksi halusin sanoa ettei kukan täällä kirjoittanut ole enää virtahevon asemassa vaan jo ylemmällä tietoisemmalla tasolla rakentamassa omaa minäänsä.Ja sitä ei voi rakentaa muuta kuin yhteisvaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (perheen ulkopuolisten). Juuri siitä syystä ei virtahevolla ole toivoa ennenkuin hän muuttaa pois vanhempiensa luota.Koulu ja ystäväpiiri ja myöhemmin työkaverit ovat erittäin tärkeitä tässä kehitysprosessissa. Kaikki muistaa kai sadun "Ruma ankanpoikanen". Kun ankanpoikanen sai uuden perheen mikä hyväksyi hänet sellaisena kuin hän on, hän alkoi kukoistaa ja viihtyä.
Se vaatii valtavaa rohkeutta katkaista sukupolvesta toiseen kulkeneita lojaalisuusketjuja ja olla oma itsensä ja huolehtia omista tarpeistaan. Se ei ole itsekkyytää vaan juuri se oikea ja terveellinen tapa toimia.Näin toimiessa tulee vetämään puoleensa tervellistä seuraa ja elämä hymyilee.Eikä ole suurempaa riskiä että oma perhe ja omat lapset tulisisvat voimaan huonosti.