Olemme eroamassa mieheni kanssa. Kyse on avoerosta, mutta laitoin tämän viestin kuitenkin tälle palstalle.
Eroa on minun puoleltani tehty yli kolme vuotta, mutta mieheni ei sitä haluaisi. Mitään tunteita, tahtoa, halua suhteen jatkamiseen minulla ei enää ole. Itse olen mielestäni käsitellyt asian niin perinpohjin kuin vain voin, eli en ole valmis jatkamaan suhdetta. Koen olevani kuin loukussa, ahdistuksen ja epätoivon tunne on valtavan voimakas.
Tähän ei liity toista miestä, väkivaltaa tai alkoholia, vaan syynä on se klassinen "väärät ihmiset menivät yhteen".
Tilanne on nyt kuitenkin se, että hän uhkailee itsemurhalla, syyttää tietenkin minua, että olen pilannut hänen elämänsä ja lapsemme elämän. Tätä on jatkunut koko sen ajan, kun olen eroamisesta puhunut.
Toisaalta en usko, että hän ajattelisi elämänsä ja lapsensa elämän olevan niin merkityksetöntä, että itsensä kannattaisi tappaa. Toisaalta taas tuntuu, että hän suunnittelee sitä hyvin huolellisesti ja tekee sen niin, että minulle jäisi suunnaton syyllisyys koko loppuelämäni kannettavaksi.
Toki ymmärrän, että en voi ottaa vastuuta toisen elämästä. Pelkään kuitenkin sitä syyllisyyttä, sillä kaikki tämä on minun tahdostani lähtöisin. Onko lukijoissa tällaista kokenutta? Miten olette toimineet? Miten selvinneet?
Olen kehottanut häntä hakemaan ammattiapua, mutta se ei kuulemma auta enää. Minä olen itse hakenut tässä prosessin eri vaiheissa apua ja hänen mukaansa on psykologien syytä, että eroamme. Minä olen se itsekäs ja huono ihminen,joka ei halua pysyä yhdessä.
Toivon vilpittömästi, että joku joka tällaisen on kokenut tai on samassa tilanteessa, vastaisi. En ole aiemmin kirjoittanut millekään tällaiselle palstalle, mutta vertaistuki olisi nyt todella tervetullutta. Aurinkoa päiväänne kaikesta huolimatta!
Ero ja itsemurhalla uhkailu
47
11072
Vastaukset
- 2 vuotta sitten
Keskustele vkolmisin asiasta, ei siis kaksin, ja siten että kolmantena henkilönä on joku sosiaali-ja terveydenhuollon ammattihenkilö. Tällaisen ohjeen sain kun olin exäni kanssa vastaavassa tilanteessa. Keskustelimme muistaakseni perheneuvontapsykologin kanssa, varasin ajan ja kerroin tilanteen.
Exäni jotenkin ymmärsi lopulta että hän itse on vastuussa itsestään. Myös omille ajatuksille omasta mahdollisesta syyllistymisestä tällaisessa tilanteessa keskustelu teki hyvää.
Puolisosi yrittää syyllistää ja koukuttaa sinut loppuiäksesi. Älä anna hänen tehdä sitä, muuten hän uhkaa joka käänteessä itsemurhakortilla. .
Exäni ei sitten tehnyt itsemurhaa ja on ihan onnellinen uudessa elämässään. Paljon onnellisempi kuin jos olisimme jatkaneet surkeaa avioliittoamme.- Anonyymi
Tämä! Kolmas henkilö auttaa kummasti.
- tästä linkistä
lisää
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=30831&c=7&p=24&pm=1
Itsemurhalla uhkaileminen on henkistä väkivaltaa, johon ei pidä alistua.- on toki
tämä mieskin, mutta eikö yhtälailla ole henkistä väkivaltaa se, että aiheuttaa toisella itsemurha-ajatuksia?
Asiat on aina helppo tulkita niin kuin itse haluaa, mutta todellisuudessa ne harvoin ovat niin yksinkertaisia. En usko, että ainakaan kaikki itsemurhasta puhuvat koittavat vain koukuttaa ja pakottaa toista jäämään. Joskus ihmisellä on niin paha olla, ettei osaa välttämättä ottaa toista huomioon.
Elämä on valintoja ja tässä tapauksessa se ero on varmaankin paras vaihtoehto. Valinnan kanssa on sitten vain pystyttävä elämään, mitä se sitten tuokaan. Itseään on kuitenkaan turha syyttää, jos toinen päättää elämänsä lopettaa. Vaikka itsesyytökset tässä tilanteessa luonnollisia ovatkin. - Hanna***
on toki kirjoitti:
tämä mieskin, mutta eikö yhtälailla ole henkistä väkivaltaa se, että aiheuttaa toisella itsemurha-ajatuksia?
Asiat on aina helppo tulkita niin kuin itse haluaa, mutta todellisuudessa ne harvoin ovat niin yksinkertaisia. En usko, että ainakaan kaikki itsemurhasta puhuvat koittavat vain koukuttaa ja pakottaa toista jäämään. Joskus ihmisellä on niin paha olla, ettei osaa välttämättä ottaa toista huomioon.
Elämä on valintoja ja tässä tapauksessa se ero on varmaankin paras vaihtoehto. Valinnan kanssa on sitten vain pystyttävä elämään, mitä se sitten tuokaan. Itseään on kuitenkaan turha syyttää, jos toinen päättää elämänsä lopettaa. Vaikka itsesyytökset tässä tilanteessa luonnollisia ovatkin.Siis jos vaimo haluaa erota, ja mies uhkaa siksi tappaa itsensä, niin mielestäsi se on vaimon taholta henkistä väkivaltaa?? Aika erikoinen ajatus. Jos mies ylireagoi, ei se ole vaimon vika. Ja vaikka ei ylireagoisikaan, vaan hänellä olisi oikeasti niin paha olo, ei sekään olisi henkistä väkivaltaa. Enemmän henkistä väkivaltaa on kai antaa turhaa toivoa ja roikkua liitossa, josta ei kukaan saa mitään??
- tässä ole
Hanna*** kirjoitti:
Siis jos vaimo haluaa erota, ja mies uhkaa siksi tappaa itsensä, niin mielestäsi se on vaimon taholta henkistä väkivaltaa?? Aika erikoinen ajatus. Jos mies ylireagoi, ei se ole vaimon vika. Ja vaikka ei ylireagoisikaan, vaan hänellä olisi oikeasti niin paha olo, ei sekään olisi henkistä väkivaltaa. Enemmän henkistä väkivaltaa on kai antaa turhaa toivoa ja roikkua liitossa, josta ei kukaan saa mitään??
tarkoitus ketään syytellä. Enemmänkin sitä, että ihmiset voisivat miettiä omia tekemisiään ja niitä syitä, mitkä tällaiseen tilanteeseen ovat johtaneet. Jos todellakin kyse on ihmisten erilaisuudesta, niin miksi tilanteet päätyvät näin pitkälle.
En ole lainkaan sitä mieltä, että miehen reagointi tässä tapauksessa olisi jotenkin oikeutettua. Silti niin vain joskus tapahtuu. Minusta ei ainakaan silti ole tuomitsemaan häntä henkisestä väkivallasta.
Olen täsmälleen samaa mieltä viimeisen lauseesi kanssa. Mutta todennäköisesti tämä kyseinen mies ajattelee juuri nyt eri tavalla liitostansa. On vain sääli, että ihmiset joutuvat kokemaan tällaisia tuskia vain sen takia, että sattuivat rakastumaan väärään ihmiseen. - saa jotain...
Hanna*** kirjoitti:
Siis jos vaimo haluaa erota, ja mies uhkaa siksi tappaa itsensä, niin mielestäsi se on vaimon taholta henkistä väkivaltaa?? Aika erikoinen ajatus. Jos mies ylireagoi, ei se ole vaimon vika. Ja vaikka ei ylireagoisikaan, vaan hänellä olisi oikeasti niin paha olo, ei sekään olisi henkistä väkivaltaa. Enemmän henkistä väkivaltaa on kai antaa turhaa toivoa ja roikkua liitossa, josta ei kukaan saa mitään??
>
Tässäpä ongelma. Kyllä se "itsemurhalla uhkaava kumppani" nimittäin saa jotain suhteesta: Hän saa sen emotionaalisen turvan ja tuen, mitä simpänsä tarvitsee.Hän saa sen pelkästä suhteen olemassaolosta, vaikka siinä ei mitään muuta välillään olisikaan.
Lisäksi hän saa sen, että ei tarvitse kokea sitä tappavan traumaattista kokemusta, että tulee taas hylätyksi, kuten on mitä todennäköisimmin saanut tavalla tai toisella (emotionaalisesti tai fyysisesti) kokea varhaislapsuutensa aikana. Ja se kokemus on TAPPAVAN KAMMOTTAVA!
- mietittäväksi
Terveen ja eheän ihmisen on vaikea ymmärtää sitä, että jos kumppani uhkaa itsemurhalla, niin se EI OLE välttämättä laskelmointia eikä väkisin kiinnipitämistä. Vaan kyse on siitä, että tämä ihminen ihan OIKEASTI kokee ja näkee tilanteen sellaiseksi, että siitä ei yli pääse! Se ei ole itsekkyyttä. Se on EPÄTOIVOA ja kokemus siitä, että elämä on kokonaan romahtanut kun se läheinen ihminen häviää rinnalta. Tämä on totta.
Minä tiedän tämän. Kokemuksesta. Äitini teki itsemurhan nopeasti vanhempieni eron jälkeen. Hän ei eroa halunnut, eikä sitä kestänyt.
Minä itse - oman epävakaan ja tunneherkän luonteeni vuoksi- olin todella vakavasti harkitsemassa itsemurhaa oman avioeroni jälkeen. Ainoa mikä esti sen tekemistä on se, että en halunnut omalle tyttärelleni sitä elämäntaakkaa kannettavakseen mikä minulla äidin itsemurhan vuoksi on.
Ja tästä näkökulmasta tarkasteltuna itsekäs on se ihminen, joka on lupautunut avioliittoon (ja kenties lapsiakin tehnyt) ja joka sitten kuitenkin lähteekin itsekkäästi uuden oman onnensa perään - ja jättää toisen tyhjän päälle.
Miettikääpä tätä.- sanottu
Jos ihminen itse ei ole kokenut mitään vastaavaa tapahtumaa tai tunnetilaa, on hänen yleensä hyvin vaikea nähdä toisen ahdinkoa tai samaistua hänen asemaansa.
Itsekin olen joutunut oppimaan nämä asiat kantapään kautta ja voin sanoa vilpittömästi, etten toivo kenenkään kokevan sellaisia tunteita. Vaikka elämä opettaakin, niin joitakin asioita ei tarvisi kenenkään oppia, ainakaan tuskan ja murheen kautta. Sen taakan kantaminen, vaikka sitten viisaampanakin, ei ole helppoa eikä mukavaa. - tapahtuneesta,
mutta kysyisin kuitenkin: uhkasiko äitisi aikoinaan itsemurhalla? Vai tekikö hän sen uhkailematta?
Itselläni on pari ystävää tehnyt itsemurhan ja he ovat tehneet sen kenellekään ennakolta ilmoittamatta. Aiheuttaen ympäristölleen syyllisyyttä, surua ja pahaa mieltä. Vaikka kaikki muut olivat tuohon ratkaisuun syyttömiä.
Ymmärrän, että on olemassa epätoivoa ja kokemuksia täydellisestä romahduksesta. Ymmärrän myös hyvin että ihminen voi omassa elämässään joutua sellaiseen umpikujaan, ettei hän näe tilanteeseen muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Mutta se ei kuitenkaan ole kenenkään muu syy - oli umpikujaan joutumisen syyt mitkä tahansa.
Kukin meistä on vastuussa omasta elämästään, eikä sitä vastuuta voi kenellekään muulle sysätä.
En tietenkään ole sitä mieltä, että ketään tulisi ehdoin tahdoin loukata, mutta en usko myöskään siihen, että ketään voi uhkailemalla pitää luonaan.
Entä jos tuo uhattu osapuoli sitten jää huonoon avioliittoon vain siksi, että häntä on itsemurhalla uhattu ja lopulta joutuu itse sen vuoksi umpikujaan ja tappaa vuorostaan itsensä. (Näin meinasi käydä minulle) Ottaako silloin uhkailija syyt omille niskoilleen? Tuskin!
Elämä ei mene aina niin kuin toivoisi ja meille tulee vaikeita asioita käsiteltäväksi. Jos pettymyksen on aiheuttanut joku läheinen, on silloin muiden läheisten ja ammattilaistenkin tehtävä auttaa toista ahdingossa. Mutta ensisijainen vastuu on itse avuntarvitsijalla pyytää sitä apua.
Sellaista elämä on! Ei aina niin oikeudenmukaista ja tuskin koskaan helppoa. Me emme kuitenkaan voi vastuuttaa muita ihmisiä elämästämme tai sen loppumisesta, emme vanhempiamme, emme lapsiamme, emmekä puolisojamme. Olimme sitten terveitä tai emme. - ex-itsemurhakandidaatti
tapahtuneesta, kirjoitti:
mutta kysyisin kuitenkin: uhkasiko äitisi aikoinaan itsemurhalla? Vai tekikö hän sen uhkailematta?
Itselläni on pari ystävää tehnyt itsemurhan ja he ovat tehneet sen kenellekään ennakolta ilmoittamatta. Aiheuttaen ympäristölleen syyllisyyttä, surua ja pahaa mieltä. Vaikka kaikki muut olivat tuohon ratkaisuun syyttömiä.
Ymmärrän, että on olemassa epätoivoa ja kokemuksia täydellisestä romahduksesta. Ymmärrän myös hyvin että ihminen voi omassa elämässään joutua sellaiseen umpikujaan, ettei hän näe tilanteeseen muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Mutta se ei kuitenkaan ole kenenkään muu syy - oli umpikujaan joutumisen syyt mitkä tahansa.
Kukin meistä on vastuussa omasta elämästään, eikä sitä vastuuta voi kenellekään muulle sysätä.
En tietenkään ole sitä mieltä, että ketään tulisi ehdoin tahdoin loukata, mutta en usko myöskään siihen, että ketään voi uhkailemalla pitää luonaan.
Entä jos tuo uhattu osapuoli sitten jää huonoon avioliittoon vain siksi, että häntä on itsemurhalla uhattu ja lopulta joutuu itse sen vuoksi umpikujaan ja tappaa vuorostaan itsensä. (Näin meinasi käydä minulle) Ottaako silloin uhkailija syyt omille niskoilleen? Tuskin!
Elämä ei mene aina niin kuin toivoisi ja meille tulee vaikeita asioita käsiteltäväksi. Jos pettymyksen on aiheuttanut joku läheinen, on silloin muiden läheisten ja ammattilaistenkin tehtävä auttaa toista ahdingossa. Mutta ensisijainen vastuu on itse avuntarvitsijalla pyytää sitä apua.
Sellaista elämä on! Ei aina niin oikeudenmukaista ja tuskin koskaan helppoa. Me emme kuitenkaan voi vastuuttaa muita ihmisiä elämästämme tai sen loppumisesta, emme vanhempiamme, emme lapsiamme, emmekä puolisojamme. Olimme sitten terveitä tai emme.>
Riippuu taas näkökulmasta:
"Viime kädessä vastaamme elämästämme itse" - se on toisaalta aika itsekäs ajattelutapa ja sen avulla pakenemme siitä vastuusta, mikä meillä mielestäni myös toinen toisistamme on, myös 2000-luvulla.
"Viime kädessä vastaamme elämästämme itse" - se on toisaalta aivan totta ja näinkin asia on, mutta ympärilämme olevat ihmiset vaikuttavat aina siihen mitä meistä tulee ja mitä koemme!
Ja kyllä vanhemmilla on valtava vastuu siitä mitä lapsilleen ja lapsistaan tekee. Sieltä lapsuudesta ne syvimmät emotionaaliset haavat nousevat.
Ja kyllä lähimmillä ihmisillä, kumppaneilla on myös valtava vaikutus meihin itse kuhunkin. Mielestämme vastaamme omasta käytöksestämme ja toiminnastamme - seurauksia emme aina tiedä, mutta toisen ihmisen kunnioittava, rakastava ja arvostava kohtelu on aina oikein.
Tämä itsemurhalla uhkaaminen - kysymys onkin sitten vähän eri juttu. Se mitä koetin tuoda esille on se, että se ei todellakaan aina ole itsekästä kiinnipitämistä vaan pitää sisällään aitoa ja syvää epätoivoa ja hätää! - Mies metsästä
tapahtuneesta, kirjoitti:
mutta kysyisin kuitenkin: uhkasiko äitisi aikoinaan itsemurhalla? Vai tekikö hän sen uhkailematta?
Itselläni on pari ystävää tehnyt itsemurhan ja he ovat tehneet sen kenellekään ennakolta ilmoittamatta. Aiheuttaen ympäristölleen syyllisyyttä, surua ja pahaa mieltä. Vaikka kaikki muut olivat tuohon ratkaisuun syyttömiä.
Ymmärrän, että on olemassa epätoivoa ja kokemuksia täydellisestä romahduksesta. Ymmärrän myös hyvin että ihminen voi omassa elämässään joutua sellaiseen umpikujaan, ettei hän näe tilanteeseen muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Mutta se ei kuitenkaan ole kenenkään muu syy - oli umpikujaan joutumisen syyt mitkä tahansa.
Kukin meistä on vastuussa omasta elämästään, eikä sitä vastuuta voi kenellekään muulle sysätä.
En tietenkään ole sitä mieltä, että ketään tulisi ehdoin tahdoin loukata, mutta en usko myöskään siihen, että ketään voi uhkailemalla pitää luonaan.
Entä jos tuo uhattu osapuoli sitten jää huonoon avioliittoon vain siksi, että häntä on itsemurhalla uhattu ja lopulta joutuu itse sen vuoksi umpikujaan ja tappaa vuorostaan itsensä. (Näin meinasi käydä minulle) Ottaako silloin uhkailija syyt omille niskoilleen? Tuskin!
Elämä ei mene aina niin kuin toivoisi ja meille tulee vaikeita asioita käsiteltäväksi. Jos pettymyksen on aiheuttanut joku läheinen, on silloin muiden läheisten ja ammattilaistenkin tehtävä auttaa toista ahdingossa. Mutta ensisijainen vastuu on itse avuntarvitsijalla pyytää sitä apua.
Sellaista elämä on! Ei aina niin oikeudenmukaista ja tuskin koskaan helppoa. Me emme kuitenkaan voi vastuuttaa muita ihmisiä elämästämme tai sen loppumisesta, emme vanhempiamme, emme lapsiamme, emmekä puolisojamme. Olimme sitten terveitä tai emme.Se on kovin helppo semmoisen ihmisen sanoa ja tuomita, joka ei ole niitä tuntemuksia kokenut. Ensisijainen vastuu asiasta on ilman muuta ihmisellä itsellään. Mutta kriisitilanteen ollessa päällä em. kaltaisen ihmisen suhteellisuudentaju on vähintäänkin rajoittunut, eikä voida automaatisesti olettaa tämän voivan tehdä rationaalisia päätöksiä. Tässä vaiheessa oleelliseksi asiaksi nousee kanssaihmisten vastuun ja yksilön vastuun suhde toisiinsa. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan laumaeläin.
Jos kerran yhteisössä eletään ja siitä saaduista eduista nautitaan, niin ne tuovat yksilölle mukanaan myös vastuun yhteisön muista jäsenistä. Esim. parisuhteessa jättävän osapuolen on ihan turha pistää em. kaltaisia seurauksia täysin toisen osapuolen syyksi ja vastuulle. On päivänselvä asia, että omilla toimilla on ollut vaikutusta tilanteen syntymiseen, vaikka se ei niin mukavalta tuntuisikaan.
Nyt täytyy tietysti muistaa, että syitä itsetuhoiseen käytökseen on monenlaisia. Esim. narsistin tapauksessa syynä on yleensä yksinkertaisesti pelaaminen. Aina näin ei kuitenkaan. ole. Itse kyseisen kiirastulen läpikäyneenä, onneksi suhteellisen lievän, voin sanoa, että motiivina ei ollut millään tavalla toisen syyllistäminen ja jäämään pakottaminen. Jälkeenpäin analysoiden arvelen, että kyseessä oli äärimmäinen epätoivo, joka johti tilapäiseen mielenhäiriöön.
Vaikka itse olenkin itsestäni ensisijaisesti vastuussa, olisin toivonut saavani tukeakin tuskassa. Mutta vielä mitä. Toisen osapuolen ainoa huolenaihe oli se, että en pilaa hänen elämäänsä tekemällä tyhmää. Siis minun kokemani epätoivo käännettiin hänen tunteeksi eli omat tuntemukseni tavallaan mitätöitiin. Hieman samaa olen lukenut rivien välistä ystävieni taholta, joskin se on ehkä pikemminkin kykenemättömyyttä suhtautua asiaan oikealla tavalla, kuin silkkaa itsekkyyttä.
Em. kaltainen toiminta ei maailmassa rajoitu pelkästään tähän asiaan, vaan näkyy läpi koko yhteiskunnan ihan kaikkialla. Kun nyt kuitenkin yhteisössä halutaan elää, niin olisi kovin armollista, jos meitä heikkojakin joskus ymmärrettäisiin eikä aina vain yksipuolisesti syytettäisi. On kovin helppoa arvostella muiden heikkoutta, jos ei itse koe suuria vastoinkäymisiä elämässään. Käytän tässä sanaa "koe", koska kysehän on pitkälti subjektiivisesta kokemuksesta. - mieltä olen
Mies metsästä kirjoitti:
Se on kovin helppo semmoisen ihmisen sanoa ja tuomita, joka ei ole niitä tuntemuksia kokenut. Ensisijainen vastuu asiasta on ilman muuta ihmisellä itsellään. Mutta kriisitilanteen ollessa päällä em. kaltaisen ihmisen suhteellisuudentaju on vähintäänkin rajoittunut, eikä voida automaatisesti olettaa tämän voivan tehdä rationaalisia päätöksiä. Tässä vaiheessa oleelliseksi asiaksi nousee kanssaihmisten vastuun ja yksilön vastuun suhde toisiinsa. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan laumaeläin.
Jos kerran yhteisössä eletään ja siitä saaduista eduista nautitaan, niin ne tuovat yksilölle mukanaan myös vastuun yhteisön muista jäsenistä. Esim. parisuhteessa jättävän osapuolen on ihan turha pistää em. kaltaisia seurauksia täysin toisen osapuolen syyksi ja vastuulle. On päivänselvä asia, että omilla toimilla on ollut vaikutusta tilanteen syntymiseen, vaikka se ei niin mukavalta tuntuisikaan.
Nyt täytyy tietysti muistaa, että syitä itsetuhoiseen käytökseen on monenlaisia. Esim. narsistin tapauksessa syynä on yleensä yksinkertaisesti pelaaminen. Aina näin ei kuitenkaan. ole. Itse kyseisen kiirastulen läpikäyneenä, onneksi suhteellisen lievän, voin sanoa, että motiivina ei ollut millään tavalla toisen syyllistäminen ja jäämään pakottaminen. Jälkeenpäin analysoiden arvelen, että kyseessä oli äärimmäinen epätoivo, joka johti tilapäiseen mielenhäiriöön.
Vaikka itse olenkin itsestäni ensisijaisesti vastuussa, olisin toivonut saavani tukeakin tuskassa. Mutta vielä mitä. Toisen osapuolen ainoa huolenaihe oli se, että en pilaa hänen elämäänsä tekemällä tyhmää. Siis minun kokemani epätoivo käännettiin hänen tunteeksi eli omat tuntemukseni tavallaan mitätöitiin. Hieman samaa olen lukenut rivien välistä ystävieni taholta, joskin se on ehkä pikemminkin kykenemättömyyttä suhtautua asiaan oikealla tavalla, kuin silkkaa itsekkyyttä.
Em. kaltainen toiminta ei maailmassa rajoitu pelkästään tähän asiaan, vaan näkyy läpi koko yhteiskunnan ihan kaikkialla. Kun nyt kuitenkin yhteisössä halutaan elää, niin olisi kovin armollista, jos meitä heikkojakin joskus ymmärrettäisiin eikä aina vain yksipuolisesti syytettäisi. On kovin helppoa arvostella muiden heikkoutta, jos ei itse koe suuria vastoinkäymisiä elämässään. Käytän tässä sanaa "koe", koska kysehän on pitkälti subjektiivisesta kokemuksesta.Allekirjoitan täydellisesti "Mies metsästä" kirjoituksen. Näin se juuri on.
- Hei haloo!!!
tapahtuneesta, kirjoitti:
mutta kysyisin kuitenkin: uhkasiko äitisi aikoinaan itsemurhalla? Vai tekikö hän sen uhkailematta?
Itselläni on pari ystävää tehnyt itsemurhan ja he ovat tehneet sen kenellekään ennakolta ilmoittamatta. Aiheuttaen ympäristölleen syyllisyyttä, surua ja pahaa mieltä. Vaikka kaikki muut olivat tuohon ratkaisuun syyttömiä.
Ymmärrän, että on olemassa epätoivoa ja kokemuksia täydellisestä romahduksesta. Ymmärrän myös hyvin että ihminen voi omassa elämässään joutua sellaiseen umpikujaan, ettei hän näe tilanteeseen muuta ulospääsyä kuin itsemurhan. Mutta se ei kuitenkaan ole kenenkään muu syy - oli umpikujaan joutumisen syyt mitkä tahansa.
Kukin meistä on vastuussa omasta elämästään, eikä sitä vastuuta voi kenellekään muulle sysätä.
En tietenkään ole sitä mieltä, että ketään tulisi ehdoin tahdoin loukata, mutta en usko myöskään siihen, että ketään voi uhkailemalla pitää luonaan.
Entä jos tuo uhattu osapuoli sitten jää huonoon avioliittoon vain siksi, että häntä on itsemurhalla uhattu ja lopulta joutuu itse sen vuoksi umpikujaan ja tappaa vuorostaan itsensä. (Näin meinasi käydä minulle) Ottaako silloin uhkailija syyt omille niskoilleen? Tuskin!
Elämä ei mene aina niin kuin toivoisi ja meille tulee vaikeita asioita käsiteltäväksi. Jos pettymyksen on aiheuttanut joku läheinen, on silloin muiden läheisten ja ammattilaistenkin tehtävä auttaa toista ahdingossa. Mutta ensisijainen vastuu on itse avuntarvitsijalla pyytää sitä apua.
Sellaista elämä on! Ei aina niin oikeudenmukaista ja tuskin koskaan helppoa. Me emme kuitenkaan voi vastuuttaa muita ihmisiä elämästämme tai sen loppumisesta, emme vanhempiamme, emme lapsiamme, emmekä puolisojamme. Olimme sitten terveitä tai emme."" --- Kukin meistä on vastuussa omasta elämästään, eikä sitä vastuuta voi kenellekään muulle sysätä.---""
Ihanko totta?
Oletko todella sitä mieltä, että sairaat ihmiset ovat itse vastuussa sairaudestaan? Ei kuulu muiden auttaa ja tukea?
Kehitysvammaisetkin vastaavat itse oman elämänsä laadusta?
Toisten ihmisten toimien vuoksi ahtaalle joutuneet ihmiset ovat itse vastuussa tilanteestaan?
Hei haloo, pientä ajattelukykyä ja empatiaa mukaan itsekkyyden sijaan, pliis. - afkoj
Uskomatonta paskaa. Normaalilla psyykkeellä varustetun ei tarvitse missään tilantessa uhkailla toista itsemurhalla. Pitäisikö jokaisessa avioliittolupauksessa tietää että nyt on vaan pakko olla tässä, huvitti tai ei. Joka toinen avioliitto johtaa eroon. Vai pitäisikö ennemmin varoa näin sairaita ihmisiä, joka ei kestä normaalia elämää. Ei ihmisen tarvitse lupautua mihinkään loppuiäkseen jos ei siltä tunnu.
- läpikäynyt
Meillä tehtiin eroa myös pitkään. Ensin peräännyin miehen itsemurhauhkailujen edessa enkä uskaltanut enää edetä avioeroasiassa.
Avioliitto jatkui kuitenkin vaikeana ja lopulta sain tehtyä lopullisen päätöksen. Mies lukkiutui saunaan veitsen kera ja huusi mennessään, että nyt näet mitä olet saanut aikaan. Minä kävelin kylmästi ulos talosta (joskin jalat ja kädet täristen, sydän hakaten ja aivan paniikissa), juoksin paljain jaloin (talvella) lähimmälle huoltamolle ja kutsuin paikalle poliisin ja ambulanssin. Kun nämä vihdoin pääsivät taloon sisälle, oli mies luikkinut karkuun takaovesta.
Kun mies sitten lopulta tajusi, että haen eron uhkailuista huolimatta, hän ensin uhkasi tappaa koirani, kun itse en olisi sen luona. Kun tämäkään uhkaus ei pelottanut, hän rupesi uhkaamaan minun henkeäni.
Kaikista uhkailuista huolimatta etenin avioerossa ja muutaman vuoden vainoamisen jälkeen hän jätti minut rauhaan, kun löysi itselleen uuden vaimon.
Nyt vuosien jälkeen kuulin että he ovat eroamassa, ja uusi vaimo käy läpi samaa helvettiä kuin minä aikoinaan.
Minä kuule luulen, että tuollaiset itsekeskeiset paskiaiset eivät hevillä edes tapa itseään. Ovathan itselleen liian tärkeitä, ja siitä koko tämä uhkailu lähteekin liikkeelle.
Ja jos niin tekisivät, ei syyllisyys kuulu sinulle, vaan heille itselleen. Vai tuliko sinulle hetkeksikään tarinaani lukiessasi sellainen olo, että olisit halunnut syyllistää minut ratkaisustani, vaikka tarinani olisikin päättynyt toisin?
Ole vahva! Itsemurhalla uhkailu on raukkamaisin teko, mitä ihminen ikinä voi toiselle tehdä. Se on jo sen tasoista henkistä väkivaltaa, ettei kenenkään - eikä missään tilanteessa pidä sitä hyväksyä.
Minun ehdotukseni on, että jos miehesi kerran vielä uhkaa tuolla aseella, lupaat kertoa kaikille lähimmäisille ja tutuille - erityisesti miehesi sukulaisille, ystäville ja työtovereille hänen uhkauksistaan.
Sano syyksi se, että sinun täytyy pyytää apua hänelle, koska et itse pysty auttamaan. Eiköhän nuo uhkaukset sillä lopu.- erilaisia syitä
>
Minun mielestäni avioliittoon sitoutuminen ja sitten toisen hylkääminen on itsekkäinen ja raukkamaisin teko mitä ikinä voi toiselle tehdä.
Tosin taidan kokea asiaa toisin kuin edellä olevan tarinan kirjoittaja.Tai hänen itsemurhalla uhkaillut miehensä. Ehkä miehen motiivi oli todella narsistisella tavalla pitää kiinni tms?
Minä en milloinkaan uhkaillut itsemurhalla ennen eroa enkä sen jälkeen. Enkä todellakaan vainonnut miestä mitenkään lähtönsä jälkeen. Minä nimittäin en tiennyt, että siitä tulisi niin kova paikka. Uskoin selviäväni erosta hienosti. Toisin kävi. Olin lähellä itsemurhaa - yksin. - kuitenkin...
erilaisia syitä kirjoitti:
>
Minun mielestäni avioliittoon sitoutuminen ja sitten toisen hylkääminen on itsekkäinen ja raukkamaisin teko mitä ikinä voi toiselle tehdä.
Tosin taidan kokea asiaa toisin kuin edellä olevan tarinan kirjoittaja.Tai hänen itsemurhalla uhkaillut miehensä. Ehkä miehen motiivi oli todella narsistisella tavalla pitää kiinni tms?
Minä en milloinkaan uhkaillut itsemurhalla ennen eroa enkä sen jälkeen. Enkä todellakaan vainonnut miestä mitenkään lähtönsä jälkeen. Minä nimittäin en tiennyt, että siitä tulisi niin kova paikka. Uskoin selviäväni erosta hienosti. Toisin kävi. Olin lähellä itsemurhaa - yksin.olet edelleen hengissä?
Olen vuoden sisällä tullut jätetyksi avioliitossani, menettänyt parhaan ystäväni syöpään, masentunut niin syvästi, että jouduin laittamaan yritykseni konkurssiin, isäni sairastui vakavasti ja ystävät hylkäsivät vaikeimmalla hetkellä.
Olin varma että kuolisin. Olin varma etten jaksaisi. Ja silti olen edelleen hengissä. - ex-itsemurhakandidaatti
kuitenkin... kirjoitti:
olet edelleen hengissä?
Olen vuoden sisällä tullut jätetyksi avioliitossani, menettänyt parhaan ystäväni syöpään, masentunut niin syvästi, että jouduin laittamaan yritykseni konkurssiin, isäni sairastui vakavasti ja ystävät hylkäsivät vaikeimmalla hetkellä.
Olin varma että kuolisin. Olin varma etten jaksaisi. Ja silti olen edelleen hengissä.Niin, hengissä olaan sekä sinä että minä! Hienoa! Vai onko se sittenkään niin hienoa? Ne jäljet kun jäävät koko elämän ajaksi kannettavaksi... ei ole helppo nousta...
- yksin kuunnella
itsemurhauhkauksia. Siinä voi mennä omakin pää sekaisin. Kuulijaksi tarvitaan tosiaan joku ammatti-ihminen, jolla on kokemusta ja taito puhua itsemurhaa ehkä oikeastikin ajattelevalle.
Perheasiain sovittelussakin asiasta puhuminen onnistuu. Ehkä myös uhkailijan vanhempien ja sisarusten on hyvä tietää asiasta. - Anonyymi
Juuri näin raukkoja paskiaisia, jotka eivät kykene välittämään, kuin itsestään ja yyleensä ne on miehiä!
- Sinulle.
Hei!
Itse olen käynyt nuo kaikki läpi, eroa on vain siinä etei meillä ole yhteisiä lapsia.
Tein kaikkeni, liiankin paljon,elämästäni meni vuosia siihen että kuuntelin näitä itsemurha aikeita, sun muuta.Monet vuodet ja niihin mahtui tosi pajon kaikkea.
Sitten aloin ajatella vain iteäni, ja paskat enää välitin kaikista uhkauksista, sun muista teoista.
Nyt olemme jälleen yhdessä, mutta tosi asia on se että aviomieheni on alkoholisti joka säälii itseään humalassa, haluanko elää hänen kanssaan, käännään selkäni kun huomaan mikä on totta ja mikä ei ole.
Sukulaiseni ja tuttavani ovat sanoneet että ruoskin vain itseäni, mutta olen itse "päässyt" tilaan jossa osaan eroittaa totuuden ja valheen.
Olisi paljon puhuttavaa, mitä tässä kuitenkin sanon että menee aikaa jolloin eroittaa sen totuuden ja valheen.
Ilmeisesti haluan alää tässä elämän tilanteessa jossa olen, mutta enää en liikaa yritä.
Jos miehesi juo ja vaipuu itse sääliin ja uhkailee itsemurhalla, se on hänen oma päätöksensä siinä tapauksessa, sinä et voi sille mitään mitä sattuu, voit vain elää hänen rinnallaan, jos haluat ja pystyt siihen.
Käy al-anon ryhmässä paikka kunnallasi, ryhmä tiedot löydät www.alanon.fi - APUA!
Kiitokset viesteistänne. Niissä tulee esiin juuri niitä samoja asioita, joita olen nämä kolme vuotta miettinyt. Olenko itsekäs ja huono ihminen, kun huomaan tehneeni virheen, enkä haluakaan jatkaa suhdetta, mikä ei toimi ja jossa en voi olla oma itseni? Olenko itsekäs ja huono äiti, kun ehdoin tahdoin erotan lapseni välillä itsestäni ja välillä isästään? Olisinko sitten jotenkin parempi, jos vain yrittäisin tyytyä tilanteeseen ja selviytyä? Jotta mies ei tappaisi itseään ja lapsella olisivat molemmat vanhemmat läsnä?
Ei kai kukaan muuta kenenkään kanssa asumaan (tai vaihda kokonaan kaupunkia, työpaikkaa, jne.) ja hanki lasta, ja jo alussa ajattele tämän menevän pieleen? Ei minun tahtoni ollut se, että tämä menisi näin. Itsekäs ihminen voisi naida rikkaan puolison ja ottaa sitten puolet omaisuudesta. Toki minä toivoisin elämän olevan toisin. Toivoisin voivani iloita siitä, että mies tulee töistä kotiin, toivoisin voivani odottaa yhteistä, suunnitella tulevaisuutta, kertoa omista ajatuksista jne. Mutta näin ei vain ole.
Totta kai meistä jokainen kirjoittaisi omaan elämäänsä helpomman käsikirjoituksen, tasapainoiset kohtaukset ja sivistyneen dialogin, jos se olisi mahdollista.
Totta kai minä syyllistän itseni ja tunnustan olevani itsekäs, kun haluan eroon parisuhteesta, joka ei anna mitään ja jossa en pysty antamaan. Pahinta on tietenkin se, että on yhteinen, ihana lapsi. Ei minua tee paremmaksi eikä huonommaksi se, että murehdin tätä, valvon öitä, koska koen olevani niin huono.
Minullakin on ollut itsemurha-ajatuksia, juuri silloin, kun kaikki tuntuu toivottomalta ja oma elämä näyttää menevän ikään kuin hukkaan. Tunne on niin ahdistava, että todellakin helpottavammalta tuntuisi päättää päivänsä. Mutta en halua hylätä elämää, en sitä, että näen poikani kasvavan, auringon nousevan. Mutta, luulen tietäväni jotakin siitä tunteesta, mistä tuo itsetuhoinen ajatus kumpuaa. En ole sitä ääneen sanonut. Mieheni käyttää sanoinaan:"No, pian sun ei tarvitse enää nähdä eikä kuulla minusta mitään. Hoidan vain asiat ensin niin, että lapsemme perii minut. Ja selitä sitten kaikille, mitä paska ihminen sinä olet ja mitä olet saanut aikaiseksi."
Ahdistavaa. On. Onneksi on lapsi, työ ja ystäviä. Ja nukahtamislääkkeet.- aina jotain antaa
>
Tarkoitat kai, että tämä parisuhde ei anna sinulle mitään sellaista, jonka kokisit positiiviseksi?
Siis tämä parisuhdehan antaa ja on antanut sinulle aivan upean itsetutkiskelun ja kasvun mahdollisuuden. Olet saanut kurkata syvyyttä sen sijaan, että olisit liihotellut iloisesti päivästä toiseen kevyessä small talkissa!
Ja näkisin tässä vielä mahdollisuuden molemmille kasvuun ja sydämen avaamiseen. Rakkaudella kun on mahdollista kohdata toinen ihminen avoimemmin. Nyt olette mitä todennäköisimmin molemmat linnottautuneet omaan ajatusmaailmaanne ettekä siksi näe tietä, jolla voisitte kulkea rinnakkain. Mutta se on olemassa. - APUA!
aina jotain antaa kirjoitti:
>
Tarkoitat kai, että tämä parisuhde ei anna sinulle mitään sellaista, jonka kokisit positiiviseksi?
Siis tämä parisuhdehan antaa ja on antanut sinulle aivan upean itsetutkiskelun ja kasvun mahdollisuuden. Olet saanut kurkata syvyyttä sen sijaan, että olisit liihotellut iloisesti päivästä toiseen kevyessä small talkissa!
Ja näkisin tässä vielä mahdollisuuden molemmille kasvuun ja sydämen avaamiseen. Rakkaudella kun on mahdollista kohdata toinen ihminen avoimemmin. Nyt olette mitä todennäköisimmin molemmat linnottautuneet omaan ajatusmaailmaanne ettekä siksi näe tietä, jolla voisitte kulkea rinnakkain. Mutta se on olemassa.Olen tosiaankin tutkinut itseäni, puhunut asiasta monien, monien ihmisten kanssa, hakenut asiantuntijoilta apua jne. Olen tietenkin melko hukassa, ja välillä ajattelen olevani se narsisti, joka haluaa vain pahaa ympärilleen ja itselleen kaikkea hyvää.
Olen ajatellut myös paljon tuota, että jos me tästä jotenkin selviäisimme, suhteemme olisi vahvempi ja parempi. Mutta, jo pelkkä toisen läsnäolo aiheuttaa ahdistusta. Kotona oleminen on kauheaa ja elämä tuntuu turhalta. Se on ihanaa silloin, kun olen siellä kahdestaan lapsemme kanssa. Elämä maistuu myös töissä tai ystävien parissa, aina silloin, kun tämä jotenkin unohtuu.
Kun minulle tehtiin masennustestejä ja niitä purettiin, oli hyvin ristiriitaista todeta, että olen masentunut ja epätoivoinen, jos ajattelen parisuhdettamme. Mutta jos taas ajattelen muita elämänalueita, ei masennusta ole. Elämä on kokonaisvaltainen paketti, joten toki tämä vaikuttaa myös työhön ja muihin ihmissuhteisiin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa tästä puhun, mutta en halua heitäkään liiaksi kuormittaa.
Kunpa sitä kasvaisikin joskus eheäksi ja tulisi vähän viisaammaksi. Pakkohan on yrittää uskoa siihen, että joskus aamulla herätessään ei ajattelisi niin kuin nyt: Voi ei! Taas minä heräsin omaan elämääni. - mutta kenen?
APUA! kirjoitti:
Olen tosiaankin tutkinut itseäni, puhunut asiasta monien, monien ihmisten kanssa, hakenut asiantuntijoilta apua jne. Olen tietenkin melko hukassa, ja välillä ajattelen olevani se narsisti, joka haluaa vain pahaa ympärilleen ja itselleen kaikkea hyvää.
Olen ajatellut myös paljon tuota, että jos me tästä jotenkin selviäisimme, suhteemme olisi vahvempi ja parempi. Mutta, jo pelkkä toisen läsnäolo aiheuttaa ahdistusta. Kotona oleminen on kauheaa ja elämä tuntuu turhalta. Se on ihanaa silloin, kun olen siellä kahdestaan lapsemme kanssa. Elämä maistuu myös töissä tai ystävien parissa, aina silloin, kun tämä jotenkin unohtuu.
Kun minulle tehtiin masennustestejä ja niitä purettiin, oli hyvin ristiriitaista todeta, että olen masentunut ja epätoivoinen, jos ajattelen parisuhdettamme. Mutta jos taas ajattelen muita elämänalueita, ei masennusta ole. Elämä on kokonaisvaltainen paketti, joten toki tämä vaikuttaa myös työhön ja muihin ihmissuhteisiin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa tästä puhun, mutta en halua heitäkään liiaksi kuormittaa.
Kunpa sitä kasvaisikin joskus eheäksi ja tulisi vähän viisaammaksi. Pakkohan on yrittää uskoa siihen, että joskus aamulla herätessään ei ajattelisi niin kuin nyt: Voi ei! Taas minä heräsin omaan elämääni.>
Oletko varma siitä, että tuntemasi ahdistus on omaa ahdistustasi? Jos on, niin minne se häviää, kun mies ei ole läsnä? Vai voisiko olla niin, että tunnet MIEHEN ahdistuksen ja koet sen omanasi?
>
Aivan. AJATUKSESI parisuhteestasi ahdistaa sinua. Mutta entä itse suhde? Ahdistuksesi pitää sisällään lukisia ajatuksia ja uskomuksia suhteestasi, jotka sitten heijastat siihen takaisin.
Miten olisit ja eläisit ja reagoisit mieheesi, jos katsot häntä ilman näitä ajauksiasi? Katsoisit häntä puhtaasti ilman omia ajatusmallejasi ja käsityksiäsi? - Margeli
kuulostat aivan samalta kuin minä jokin aikaa sitten, myös miehesi kuulostaa ainutlaatuisuudessaan ihan samanlaiselta!
Älä suostu olemaan roskakorina sosiopaatille miehelle. Lapsellesi on vain hyvä, että äiti on löytämässä itseään!
Satutko olemaan vielä itse /- 30v? Nuo sun epätoivoiset ajatukset itsesi huonoudesta sopii sosiopaattimiehen ja kolmenkympin kriisin sekoittamaksi epätoivoksi. Joka tapauksessa toivon sulle satatuhatta voimahalia ja jätän loput omituiset mietteeni omikseni. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan "naamiona terve mieli". Sopisi mieheesi.
terkuin surviver
- petetty
Tervehdys!
Menin itse naimisiin nuorena ja erosin reilu vuosi sitten. Mielessä olin tehnyt eroa jo useita vuosia. Syynä miehen alkoholismi ja jatkuva henkinen alaslyöminen. Huomasin tulleeni suhteessamme määränpäähän ja päätin erota. Katsoin kyseisen lapsiemmekin tähden parhaaksi ratkaisuksi. Olin aiemmin antanut miehen töppäilyitä useasti anteeksi, mutta kaikella on aikansa ja rajansa. En vaan enää jaksanut yksin taistella suhteemme eteen.
Ero oli vaikea. Jäin yksin puolivalmiin talon-, kahden pienen lapsen- ja helvatunmoisen asuntolainen kanssa. Päätin kuitenkin hampaat irvessä selvitä ja tein itselleni selväksi ettei paluuta entiseen enää ole. No, se mikä ei tapa vahvistaa luonnetta ja periksihän ei anneta!
Raskainta erossa oli kuitenkin exäni kännisoittelut, uhkailut ja itsemurhapelottelut. Tämän lisäksi myös hänen äitinsä ja vanhempi veljensä soittelivat humalassa törkypuheluitaan.
Näitä erinäisiä yhteydenottoja tuli vuorokaudessa jopa kymmenkunta.
Vaikka miten pahalta tuntui päätin kuitenkin pysyä kovana. Jokainen vastaa kuitenkin loppupeleissä itse omista teoistaan ja tekojen seuraamuksista. Itsemurha on mielestäni äärimmäisen itsekäs keino, mutta kuitenkin jokaisen oma valinta. Kyseinen ei myöskään ole kiristyskeino.
Harkinta-ajan päättyessä ja avioeron astuessa kuvaan, tilanne kuitenkin onneksi rauhoittui. Exäni oli löytänyt uuden kiinnostuksen aiheen ja jätti meidät rauhaan.
Lapsiaan hän muistaa tekstarilla juhlapäivin. Minimielatusmaksut maksaa kaupunki. Näin on ihan hyvä. Olen onnellinen, että selviydyin. Pääsin irti henkisestä yliotteesta ja koen olevani
ihmisarvoinen. Koti on tänään rauhallinen ja lapsien ei enää tarvitse olla hiljaa ja pelätä. Kaikkea vain valitettavasti kesti liian kauan. Elämä tuntuu taas hienolta ja vierelle on myös löytynyt vastaavaa kokenut sielunkumppani, joka myös rakastaa lapsiani kuin omiaan.
Voimia sinulle ja jaksamista!- petetty
Unohdin mainita viestistä että ilmoitin eräälle mieheni raittiille sukulaiselle, että mies olisi syytä saada äkkiä hoitoon (Miehen lähisukukun on kovaa juomaan). Kerroin rehellisesti tilanteesta ja totesin, ettei asia enää tässä vaiheessa kuulu minulle, mutta että kuitenkin toivon että joku saisi puhuttua exäni päähän järkeä. Valitettavasti hän ei nähtävästi tukea lähimmäisiltään saanut. Juominen jatkui ja jatkuu edelleen...
- joskus vaikeampaa
Tällaisessa tilanteessa, kun puolisolla on jokin patologinen riippuvuus - mikä se sitten kenelläkin on - on paljon helpompaa tehdä eropäätös, koska siihen on olemassa selvä syy, joka tavallaan antaa luvan eroon. Mutta kun toinen on muuten aivan ok ja kiristää itsemurhalla niin silloin se onkin vaikeampaa!
Onnittelen sinua vahvuudestasi ja selviämisestäsi!
- hemmo
Munaa jätkällä vetää itteensä lenkoon, kopallinen konjakkia vetoo.. ei ole yhdelläkään uhkailijalla ollut.
- pedakooki
koska mitään väkivaltaa tms. ei suhteessanne ole niin ei myös mitään paniikkiratkaisuja tarvitse tehdä vieläkään(?)
et voi ottaa vastuuta hänen elämästäsi mutta jos jaksat niin voit häntä tukea tässä asiassa.
hänen paha olonsa tulee ihan takulla sisältäpäin, niinkuin joku varmaan kirjoittikin.
hän kokee jätetyksi tulemisen niin kamalaksi että hän ei sitä jaksa.
jos sinulla on kolme vuotta mennyt tähän mietiskelyyn ja miehesi on sen tiennyt niin hän ei varmaan ole ottanut sinua ihan "tosissaan". ehkä hän luulee sinulla vieläkin olevan tunteita?
saako kysyä että onko teillä seksiäkin ollut näiden kolmen vuoden aikana?
tottakai myös sinä olet vastuussa teidän suhteestanne ja myös toisen osapuolen hyvinvoinnista. (sinä olet esim. tahtonut eroa etkä kuitenkaan päätöstä ole tehnyt). toinen osapuoli roikkuu nyt siinä ...
nyt teet sen päätöksen ja kerrot hänelle. anna aikaa puoli vuotta. otat myös yhteyttä hänen vanhempiinsa ja kerrot tilanteen. ja myös muihin ystäviin jos niitä on.
kerro myös hänelle (ja ota selvää itse ensin) miksi haluat erota)? niinkuin ymmärsin että olette väärät ihmiset toisillenne. koita tukea häntä siinä että hän on myös arvostettava ihminen ja syy ei ole hänen.
itsemurhalla uhkailu ei todellakaan ole syy jäädä suhteeseen. mutta jos yrität tukea ja auttaa niin olet tehnyt kaikkesi. - iinas
erosin kaksi vuotta sitten muutaman harkinta vuoden jälkeen. es uhkaili tappavansa itsensä sitten uhkaillut minua ja pitänyt vielä eron jälkeen kiinni tällä uhkailulla. nyt mitta sit täynnä ja lopultakin aion viedä asian oikeuteen. eli älä anna sen jatkua vaan hae apua ajoissa, muuten olet vielä hänen "pauloissa" vuosienkin päästä ja aivan loppuun palaneena...
- mk
Ei mihinkän oikeuteen vann tilaat sopivat henkilöt antamaan kunnon pelottelu ja jos ai heti usko niin kunnon muilutus niin se loppuu. Näillä palstoilla yhtä etonnutta miesta ex vaimon isä kiusasi kaikin keinoin ja reulun vuoden päästä kyllästy ja soitti yhdelle vanhalla kaverille joka liikkuin moottoripyöräkerhossa ja kävivät kerran sanomassa ett äse leikki loppuu nyt tai sitten se vasta alkaa niin usko kerralla. Onko sinulla veljia tai muuta riskiä ja häijyä miestuuttua niin asia hoituu nopeasti.
- mk
Älä tressa tuollaisista itsemurhapuheita ja kun seuraavan kerran uhkaa niin sanoppa hänelle että riittääkö kantti vai puhutko lämpimiksesi. Sanot vielä etttei voisi vähempää kiinnostaa koska meidän yhteiselämästä ei tule mitään ja se ei toimin niin helpotappa asiaa tappamalla itsesi niin lapsikin saa perinnön ja orvoneläkkeen että silleen. Se on monelta epätoivoiselta henkilöltä sanahelinää kun ei itse osaa ottaa vantuuta asioista ja sanoppa miehllesi että sinulle sopivampi nainen voi olla seuraavan nurkantakana.
- Angel-59
Mulla myös parisen viikkoa sitten samanlainen tragedia. Kirjoittelin silloin myös tänne ja kyselin neuvoja. Olen vieläkin pattitilanteessa, päätin antaa vähän ajan kulua ja tilanteen rauhoittua, mutta kyllä tää on tuskallista. En pysty elämään pahan olon kanssa, miehelläni oli suhde toiseen naiseen, ollut jo pidemmän aikaa, joten luottamus on täysin mennyt. Lisäksi hänellä on alkoholiongelma. Tähän kaikkeen kyllästyneenä tein selväksi, että nyt riitti. Miehen itsemurhauhkailun vuoksi peräännyin. Täällä joku neuvoi ilmoittamaan aikeistani kaikille läheisillemme, näin itsekkin olen suunnitellut ja päättänyt hipsiä hiljaa pois, kun seuraava kriisi tulee ja sehän tulee. Näitä kohtalotovereita näyttää olevan paljon, onneksi saa edes vertaistukea.
- Sinisilmä
Angel-59 kirjoitti:
Mulla myös parisen viikkoa sitten samanlainen tragedia. Kirjoittelin silloin myös tänne ja kyselin neuvoja. Olen vieläkin pattitilanteessa, päätin antaa vähän ajan kulua ja tilanteen rauhoittua, mutta kyllä tää on tuskallista. En pysty elämään pahan olon kanssa, miehelläni oli suhde toiseen naiseen, ollut jo pidemmän aikaa, joten luottamus on täysin mennyt. Lisäksi hänellä on alkoholiongelma. Tähän kaikkeen kyllästyneenä tein selväksi, että nyt riitti. Miehen itsemurhauhkailun vuoksi peräännyin. Täällä joku neuvoi ilmoittamaan aikeistani kaikille läheisillemme, näin itsekkin olen suunnitellut ja päättänyt hipsiä hiljaa pois, kun seuraava kriisi tulee ja sehän tulee. Näitä kohtalotovereita näyttää olevan paljon, onneksi saa edes vertaistukea.
Vuosia vuosia sitten olin kihloissa erään miehen kanssa. Oli kuitenkin monia asioita, joiden vuoksi tulin tulokseen, etten pysty tähän. Se tietynlainen henkinen alistaminen ei ollut vielä silloin sellaista, mitä olen täältä lukenut monilta naisilta, mutta sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi ja epäilemään itseäni. Olen luonteeltani sellainen nainen, etten suostu kynnysmatoksi. Kihlattuni harrasti sellaista pientä itsetunnon salakavalaa "syömistä", kuten nykyinen aviomieheni kutsuisi tuota käytöstä. Ehkä hän oli narsisti? en olisi saanut kuunnella mitään omaa musiikkiani, en lukea haluamiani lehtiä, en sitä enkä tätä. Onneksi itsesuojeluvaistoni toimi.
Ilmoitin, että suhteemme päättyy.
Mies soitteli joka päivä monta kertaa päivässä, yötä myöten, itki ja uhkaili itsemurhalla, ajaisi rekkaa päin, jos jättäisin hänet. Koska olen itsemurhan tehneen omainen, totesin, että yleensä itsemurhaa suunnittelevat eivät huutele siitä, jotta saisivat tehdä sen omaisten puuttumatta. Totesinkin, että senkun teet, itsemurha on sinun oma asiasi, sillä sinä olet itse vastuussa itsestäsi, en minä. Soitin hänen äidilleen ja kerroin että tämä on tilanne, en ota vastuuta. Annoin hänelle mielenterveystoimiston numerot ja sanoin, hae pojallesi apua sieltä, mutta minä en jää tähän suhteeseen vain siksi, ettei hän tappaisi itseään. Haluan vain, että tiedätte, että näin hän uhkaa. Äitinsä sanoi, ettet tietenkään jää.
Asunto oli onneksi minun, niin että ero oli helppo.
Eikä hän tietääkseni ole tehnyt itsemurhaa. Vaihdoin salaisen uuden puhelinnumeron, sukunimeni ja osoitteeni hänen ahdistelunsa seurauksena. Sen jälkeen sain olla rauhassa.
Älkää antako pelotella itseänne näillä uhkauksilla. Heidän henkensä ei ole teidän vastuullanne.
- Itkien kirjoitan
Niin näitä vaikeita asioita riittää jokaiselle.
Minä olen eronneen äiit, joka sain tietää erosta varmasti kaikkein viimeisinmmäksi, en osannut aavistaa yhtään mitään.
Tämän jälkeen sitten olenkin ollut hylätty, syytetty, asioista joille en ole voinut mitään. Kun vihdoin sain tiettää, kertomus alkoi, että olen pari kertaa jatellut vuosien saatossa itsemurhaa, pieniä lapsiakin on.
Nyt elän jokaisena päivänä pelon vallassa.
en millään saa häntä puhumaan kenekään terapautin kanssa.
Nyt sitten mukaan on liittynyt uusi henkilö, täysin narsitiko vaiko mikä, mutta yön aikana osaa kääntää tämän eronneen pään omaksi hyväkseen.
Tämä avuoton tilanne, jossa en voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, minne kääntyy.
Oma elämäni on mennyt yhdeksi pelon kanssa elämiseksi, olen hakenut apuakin, mutta eihän se mitään auta kun tilanne ei ole miksikään muuttunut eli pitäisi saada ensin tämä toinen jonnekin paranemaan haavoistaan.
Tiedän että varmasti on kovaa ollut elämä, se on kätketty hyvin, sillä sinne kätkeytyy asioita, jotka hävettävät ja samalla estävät ulospääsyn tilanteesta.
Pienet lapset ovat olleet täysin tuuliajolla, järkyttävää edes ajatella.
Niin on minullekin käynyt, että muisti tahtoo pettää kun jatkuvasti on tuo stressi päällä ja pelko. En minä välitä siitä että haukkuja tulee, kunhan tuo raks lapseni paranisi tuosta tilastaan ja järkevöityisi huomaanaan lapsiensa tilanteen.
Täytyy sanoa että erot ovat hirvittäviä kokemuksia myös vanhemmille.
Miksi hän ei tullut tänne kotiin, olisimme parhaamme mukaan auttaneet elämässä eteenpäin. Olisimme olleet lasten tukena ja hänen ei olisi tarvinnut meidän kenenkään yksin yrittää mennä eteenpäin, kun se ei todellakaan näytä onnistuvan.
Tämä on itkun kanssa kirjoittmaista ede jonnekin tuota sisäistä valtavaa tuskaa ja pelkoa tuosta perheestä.- Angel-59
Voi juuri tuon takia emme voi kertoa murheitamme äidille, ei halua kuormittaa läheisiä näillä vaikeuksilla. Itse koko ajan pelkään, että äitini kysyy, miten asiani oikein ovat? En usko oman äidin olevan niin sokea, etteikö olisi huomannut jotain. Taatusti purskahdan itkuun, jos kysyy. Toisaalta toivon hänen niin tekevän, koska silloin voisin kertoa hänelle kaiken ja se varmasti helpottaisi. Itse en vaan millään vieläkään saa otettua asiaa esille. Hassua sinänsä, koska itselläni on 25 vuotias tytär ja todellakin haluan olla se ihminen, jolle hän murheensa ensimmäisenä kertoo ja onneksi on kertonutkin.
- Kertokaa itkien
Äitinä toivon hartaasti että kerrot, itkette sitten vaikka yhdessä, mutta kumpaakin helpottaa ainakin hieman. sillä jo sekin että kerrot on paljon, sillä silloin annat arvoa tälle teidän suhteellenne, joka ei katkea koskaan, se on kaikista muista suhteista erilainen, mutta se on myös ikuisesti pysyvä ja teille molemmille parasta mitä elämässä on.
Tilanne ei ole helppo, mutta pitkällä jaksolla huomaat, että varmasti kannattaa.- Angel-59
Kiitos kannustuksesta, näin on varmasti tehtävä, en kestä tätä tuskaa enää kauaa. Toivon kuitenkin, ettei se tapahdu jouluaattona, jota menen viettämään hänen luokseen. Ehkäpä tammikuun alussa, kun lähdemme äitini kanssa pienelle matkalle. Äidin kanssa keskustelu antaisi varmasti minulle voimia tehdä jonkinlainen ratkaisu, toivon niin. Paljon voimia myös sinulle ja tyttärellesi myös.
- Anonyymi
Tämän aloituksen sisältö ja vastaukset ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä. Hyviä neuvoja ja monelle varmasti hyötyä!
- Anonyymi
Itsemurhalla uhkailu on väärin, ja se on harkitsematonta kaikin tavoin.
Se ei ole ratkaisu tilanteeseen. Ketään ei voi liioin pakottaa, jäämään suhteeseen jos se ei anna enää mitään. Joten se, että miehesi uhkailee, sinun ei kannata jäädä asiaa suremaan ja syyllistää itseä. Asioilla on aina mahdollisuus muuttua siedettäväksi, jonkinlaisella ratkaisulla. Näitä ratkaisuja voit pohtia ja tarjota miehellesi.
Ja lähteä vapauteen, jos se on tahtosi. - Anonyymi
Tuollainen uhkailu on HENKISTÄ VÄKIVALTAA, joka on yhtä laitonta ja rangaistavaa kuin fyysinenkin.
- Anonyymi
Älkää koskaan menkö parisuhdeterapiaan.
Muuten kaikki on sovittavissa, mutta parisuhdeterapia on helvetistä.- Anonyymi
Jos kaikki olisi kunnossa ja tarvittavat perusteet suhteen jatkamiselle löytyy, niin ei parisuhdeterapia sitä huonommaksi tee. Taidat vaan pelätä ongelmien esiintuomista ja niistä keskustelua, ettet vaan joutuisi eroamaan ja ottamaan vastuuta itsestäsi.
- Anonyymi
Samanlainen kokemus minulla. Vuosia kestänyt vaikea parisuhde ja aina kun vihjaisinkin erosta, alkoi uhkailu itsensä tappamisella. Kaiken lisäksi mies oli pääasiassa itse syyllinen veikeuksiin. Alkoholia, pettämistä ym. Vähän aikaa meni paremmin, kunnes ukko taas unohti, että vaimokin on ihminen. Tässä sitä on kärvistelty yli 40 vuotta ja nyt tultu tilanteeseen, että mieskin tajuaa, että kaikki tunteet on kuolleet. Itse ehdotti eroa viime syksynä, mutta nyt onkin ongelma, ettei saada asuntoa myytyä. En pysty muuta neuvoa antamaan, kuin että otat riskin ja lähdet tai kestät hammasta purren ja yrität elää omaa elämääsi.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?1841991Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en521898Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.1351588Euroviisut fiasko, Suomen kautta aikain typerin esitys, jumbosija odottaa. Olisi pitänyt boikotoida!
Tämän vuoden euroviisut on monella tapaa täydellinen fiasko. Ensinnäkin kaikkien itseään kunnioittavien eurooppalaisten1451485Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?411324Nukkumisiin sitten
Käsittelen asiaa tavallani ja toiveissa on vielä että tästä pääsee hyppäämään ylitse. Kaikenlaisia tunteita on läpikäyny41194Muistatko komeroinnin?
Taannoin joskus kirjoitin aloituksen tänne komeroinnista eli hikikomoreista; syrjäytyneistä nuorista ihmisistä. Ehkä asu481175Naisten tyypilliset...
Naiset ei varmaan ymmärrä itse miten karmealle heidän tavara haisee. Miehet säälistä nuolevat joskus, yleensä humalassa101153Tuollainen kommentti sitten purjehduspalstalla
"Naisen pillu se vasta Bermudan kolmio on. Sinne kun lähdet soutelemaan niin kohta katoaa sekä elämänilo että rahat"31128Syö kohtuudella niin et liho.
Syömällä aina kohtuudella voi jopa laihtua.On paljon laihoja jotka ei harrasta yhtään liikuntaa. Laihuuden salaisuus on101119