Kuinka psykologit selittävät depersonalisaation?
Tässä psykiatri Markku Siivolan näkemys:
http://www.netlife.fi/users/msiivola/omia/depersonalisaatio.html
Tässä psykiatri Markku Siivolan näkemys:
http://www.netlife.fi/users/msiivola/omia/depersonalisaatio.html
Vastaukset 14
Vanhimmat
Eroaa edukseen esim. prof. Hannu Lauerman tekstistä asiayhteyksiä punnittaessa.
olipa kylmää tekstiä Lauermalla.
se ei ole sairaus eikä vamma,vaan oire tai mielentila.
Hyvin tuttu juttu,muttei koskaan totu!
Voisitteko jotenkin kuvailla miten se ilmenee? Voiko olla esim. että on outo kuva itsestään, luulee että näyttää sairaalta kaikille, toimii kuin robotti?
mikään ei ole sen jälkeen entisellään. Luovuus suoraan sanottuna räjähti käsiin.
Ehkä kokemuksen asteissa on eroavaisuuksia, mutta omakohtaisen kokemuksen jälkeen.. en suosittele heikkohermoisille.. keskittymiskyky on koetuksella ja mieli on pidettävä lujana. Tilanteesta on vain selvittävä yksin Oman Ajattelun voimalla.
Kysyn ystäväni puolesta jonka epäilen kärsivän tästä. Onko olotila silloin ahdistunut ja kärsivä jos tila liittyy esim. masennukseen? Kauanko se voi kestää? Mitään hyvää ei tästä ole ystävälleni seurannut vaan esim. keskittymiskyky on täysin mennyt ja normaalielämä todella vaikeaa.
On muistettava, että voimalla on aina vastavoimansa. Tunteille ei saa antaa ylivaltaa. Ihmiselle on annettu järki, joten sitä on käytettävä.
Tunteet on kohdattava, ne on käytävä läpi. Suru on surtava, mutta surun keskelle ei tarvitse jäädä asumaan, surusta on kyettävä myös luopumaan.
Tunteilla on jotain kerrottavaa, siksi niitä on kuunneltava. Järki on muistettava pitää mukana. Järki ja tunteet kulkevat käsi kädessä. Joskus tunteet juoksevat järjen edelle, silloin järjen on puututtava tilanteeseen.
Minä näen depersonalisaation matkana ihmisen lapsuuteen. Ihminen palaa omaan alkuunsa. Lopulta löytää oman todellisen luontonsa. Tiedostaa oman itsensä.
Ei ole mitään valmista pakettia täynnä hyvää.
Mitä ihminen voi tehdä, kun myrsky asettuu asumaan hänen yllensä? Ei muuta kuin pysytellä paikoillaan. Ei ihminen voi taistella luonnon voimia vastaan, on nöyrryttävä luonnon edessä.
Mitä voi tehdä, kun seinät kaatuvat ympäriltä niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin? On pysyteltävä tyynenä.
Mitä minä tein? Syvimmässä tuskassa hain apua hengiltä, ihmisiltä jotka olivat kärsineet ennen minua. Ajattelin heitä, joiden kärsimykset kuvastivat omaa kärsimystäni.. ihmisiä jotka olivat eläneet satoja ja tuhansia vuosia ennen minua. Maailma ei ole vain silmillä nähtävissä.
Mikään ei ole muuttunut, elämä on kärsimystä.
..että elämä ei ole elämää ilman muutosta, ilman muutosta elämä on betoni tai toisaalta elämä "vain" on. Ilman arvoasteikkoja "molempi" tie parempi.
Ilman arvoasteikoita asia voi näyttää hieman erilaiselta.
"muinainen" ajatelmani.. :)
Nyt ymmärrän
miksi minulla on
niin syvä yhteys
puolijumaliin!
Kysymys on
pitkälleviedystä
henkisestä
itsensäpuolustamisesta.
Ajatuksemme ovat
yhtyneet.
Konkreettinen
näyttö puuttuu
mutta tietoisuus
on sama.
Muuten... sisälläni on valtatie, jota pitkin astelen.
Ja toisaalta.. samaistan itseni intiaanitietäjiin, jotka yhdellä vilkaisulla näkevät.. tarpeeksi.
Hienoja rivejä.
Konkreettisin "näyttö" on siellä, missä huomaa että valtatiellä on paljon kaistoja ja suunta sama :-)
En edelleenkään ole psykologi, mutta totean, että eikös tuossa ole kyse defenssistä, millä henkilö pakenee ikävää minuutta uhkaavaa tilannetta.
Kyse on varmaan näistä kahdesta: persoonan hajoamisen uhka ja persoonan pelastaminen dissosioitumalla.
jälleen viisaat sanasi. :)
juuri tästä on kysymys.
Tässä on kuitenkin olemassa luovuuden voimat käsissä.
Ihmisen uudistumisen mahdollisuus.
Depe voi pitää taukoa,olla ikääkuin tasaisessa tilassa,kunnes jokin laukaisee sen taas.
Taas ollaan oudossa,vieraassa kauhussa,pakenemassa,kunnes tilanne on hallinnassa.
Toisille kestää olo vuosia,toisille lyhyemmän hetken.
Pelottava se on.
Siksi olisi hyvä puhua asiantuntijalle,siihen ei ole lääkettä,mutta turvallisuuden tunne tulee vähitellen ymmärtävän henkilön lähellä.
Heitä vain ei ole kovin monta.
Nosto vuosien takaa. Aina ajankohtainen aihe joillekin epäonnekkaille (?). Itselläni depersonalisaatio kestänyt pian 7v. Välillä parempi olo välillä huonompi, ja jossain välissä todella hirveä olo ruumiistairtautumis fiiliksillä. Ssri lääkkeet toivat helpotusta voimakkaaseen ahdistukseen, mikä taas johtui vuosia kestäneistä pakkoajatuksista. Agressiivisista mielikuvista.
Pahimmillaan oma ääni, ja omat kasvot tuntuvat täydellisen vierailta. Peilistä katsoo vieras ihminen. Toiset ihmiset voivat näyttää oudoilta olennoilta. Halvausoireita jaloissa, jota tutkittu monella lailla fyysisen sairauden poissulkemiseksi. Mitään "vikaa" ei ole löytynyt.
Ssri koittanut välillä lopettaa hitaasti, kun hyvä olo päällä. Depersonalisaatio palaa takaisin satavarmasti pakkoajatuksista johtuen. Lääkkeet uudestaan, ja auttavat taas, toki voi kestää kuukausia että olo alkaa parantua
Aion syödä loppuelämäni psyykenlääkkeitä. Enää en jaksa "aloittaa taistelua taas alusta". No lääkkeistä ei ole ainakaan vielä ole ollut haittaa. Seksikin onnistuu, vaikka kiinnostaa ehkä vähemmän kuin ennen. Toki olen jo keski-ikäinen mies, eli vaikutusta silläkin varmasti.
Yhden varman "triggerin", olen havainnut millä saa depersonalisaation muuttumaan pahempaan suuntaan. Nimittäin jonkun netflixin suurkuluttaminen. Sarjoihin eläytyminen vie pois todellisuudesta. Katson teeveetä enää vähän, ja yritän tehdä juttuja käsilläni. Esim puutarhanhoito yms sellainen luonnossa oleminen hetkeen keskittyen on pitänyt psyykkeen paremmassa kuosissa.