Noniin, haluaisiko joku analysoida mikä minua vaivaa...? Tämä on monimutkainen ongelma.
Ensinnäkin rakastan yksin olemista suunnattomasti. Minua häiritsevät kaikenmaailman asiat, jotka estävät minua olemasta rauhassa itsekseni, kuten kavereiden puhelinsoitot ja vierailut ja illanviettoehdotukset.
En varsinaisesti kuitenkaan ole eristäytynyt tai epäsosiaalinen. Opiskelen ja sitä rataa..
Olen 20v. enkä ole koskaan seurustellut. En koe minkäänlaista toisen ihmisen, tai läheisyyden tarvetta. Joskus epäilin onko minulla tunteita ollenkaan. Olen antanut rukkaset lukemattomille kysyjille, enkä tiedä miksi. Sellaisillekin, joista olen pitänyt. En osaa luoda parisuhdetta. (Olen hetero.) Toisen ihmisen läsnäolo on häiritsevää. Ajoittain jopa niinkin häiritsevää, että toisen ihmisen koskettaessa minua vaikkapa vain puolihuolimattomasti, saan merkillisen tärinäkohtauksen, joka loppuu hiljalleen vain jos saan olla hetken yksin.
Tuppaan aina tahtomattani loukkaamaan muita ihmisiä "tunteettomuudellani". Analysoin liikaa aivan kaikkea. Ennakoin tekemisiäni valtavasti, mutta en silti ole mikään perfektionisti, että kaiken olisi mentävä suunnitelmieni mukaan tai muuten..
Kaikista tapaamistani vastakaisen sukupuolen edustajista tulee aina lähinnä pelkästään kavereita. Jos joku ehdottaa jotain ystävyyttä syvempää, alan voida pahoin. Kirjaimellisesti.
Näen unia, joissa halatessani toista ihmistä, alan oksentaa.
Minulla oli hyvä lapsuus, paljon ystäviä, suhteellisen kiva koulu, hyvät vanhemmat, ja niin edelleen, joten mikään trauma tämä ei kaiketi ole..
Mistä tämmöiset ongelmat voivat johtua..?
Löytyykö tällaiseen apua jostain, koska kaikki tämä kieltämättä häiritsee elämääni aika pahasti.
Ensinnäkin rakastan yksin olemista suunnattomasti. Minua häiritsevät kaikenmaailman asiat, jotka estävät minua olemasta rauhassa itsekseni, kuten kavereiden puhelinsoitot ja vierailut ja illanviettoehdotukset.
En varsinaisesti kuitenkaan ole eristäytynyt tai epäsosiaalinen. Opiskelen ja sitä rataa..
Olen 20v. enkä ole koskaan seurustellut. En koe minkäänlaista toisen ihmisen, tai läheisyyden tarvetta. Joskus epäilin onko minulla tunteita ollenkaan. Olen antanut rukkaset lukemattomille kysyjille, enkä tiedä miksi. Sellaisillekin, joista olen pitänyt. En osaa luoda parisuhdetta. (Olen hetero.) Toisen ihmisen läsnäolo on häiritsevää. Ajoittain jopa niinkin häiritsevää, että toisen ihmisen koskettaessa minua vaikkapa vain puolihuolimattomasti, saan merkillisen tärinäkohtauksen, joka loppuu hiljalleen vain jos saan olla hetken yksin.
Tuppaan aina tahtomattani loukkaamaan muita ihmisiä "tunteettomuudellani". Analysoin liikaa aivan kaikkea. Ennakoin tekemisiäni valtavasti, mutta en silti ole mikään perfektionisti, että kaiken olisi mentävä suunnitelmieni mukaan tai muuten..
Kaikista tapaamistani vastakaisen sukupuolen edustajista tulee aina lähinnä pelkästään kavereita. Jos joku ehdottaa jotain ystävyyttä syvempää, alan voida pahoin. Kirjaimellisesti.
Näen unia, joissa halatessani toista ihmistä, alan oksentaa.
Minulla oli hyvä lapsuus, paljon ystäviä, suhteellisen kiva koulu, hyvät vanhemmat, ja niin edelleen, joten mikään trauma tämä ei kaiketi ole..
Mistä tämmöiset ongelmat voivat johtua..?
Löytyykö tällaiseen apua jostain, koska kaikki tämä kieltämättä häiritsee elämääni aika pahasti.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Epäilen että ongelmasi on juuri se hyvä lapsuus yhdistettynä siihen että olet sosiaalisesti herkkä.
Itselläni oli myös hyvä lapsuus. Paitsi näin jo kolmekymppisenä tiedän, että se oli liian hyvä.
Niin hyvä, että kun tosielämän ongelmat asvuivat teini-iässä vastaan, en ollut oppinut keinoja jolla taistella niitä vastaan. Kaikki sosiaaliset kanssakäymiset tuolloin tuntuivat turhilta. En viettänyt teini-ikää koskaan ... päinvastoin, vieraannuin ihmisistä - varsinkin vastakkaisesta sukupuolesta.
Kaikki ihmiset vaikuttivat typeriltä. En tuntenut tarvetta viettää heidän kanssaan aikaa.
Tätä korosti se, että minulla oli monta omaa juttua jota pystyin harrastamaan yksin.
Muutenkin ... muitten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen oli riskipeliä - joten olin mielummin yksin.
Jotain kavereita oli, mutta henkisesti en ollut koskaan heille läsnä.
Loputtoman analysoinnin tarpeen takia, muut ihmiset tuntuivat häiritseviltä - hehän häiritsivät analysointia.
Perfektionisti en ollut minäkään, johtuen lähinnä siitä, ettei mielipiteet ja mieli pysynyt tarpeeksi vakaana tarpeeksi kauan.
Nyt olen kuitenkin lähestymässä 30-vuoden ikää.
Olen tullut huomanneeksi että elämä on kuin palapeli jossa ihmiset löytävät toisiaan sikin sokin ja kokoavat sitä omaa palapeliään.
Ja mitä enemmän on noita palasia, sitä parempi on palapeli.
Yksinpuuhastelu ei sitten viime kädessä ole tuonut ainakaan minulle mitään pysyvää ja siinä sen asian ja ongelman ydin on!!
Jossain vaiheessa huomaa, että ne samat yksinpuuhastelurutiinit enää anna loputtomasti elämään sisältöä.
Ja kun se alkaa tapahua, putoaa todella tyhjän päälle. Silloin ne ongelmat oikeasti alkavat!
Pika-analyysini sinulle:
Kärsit (jonkin asteisesta ja jossain muodossa) personaalisuuden epävakaudesta mutta jos asia sua vaivaa niin hakeudut kyllä psykologille ottamaan asiasta tarkemmin selvää. Voin sanoa että kannattaa se tehdä nyt, eikä vasta 10-15 vuoden kuluttua kuten minä tein.
Tsemiä .
-Uuuugo
Onpas törkeetä sanoa toiselle että kärsii persoonallisuuden epävakauden häiriöstä! Itselläni oli myös hyvä lapsuus olen herkkä. Mutta on aivan naurettavaa sanoa että persoonallisuus on epävakaa, ynnä muita diagnosointeja! Jos ei ihmisellä ole vaikka kykyä kohdata muita ja haluaa suojata itseään haavoittumiselta. Muut ihmiset voivat murtaa suojamuurin. Eiköhän se ajan kanssa helpotu, kun uskaltautuu kohtaamaan muut. Joku pakenee viinaan, joku itseensä, joku ruokaan jne. Voi että suututtaa tuommoinen diagnosointi.
ja tosiaan psykologille kannattaa mennä juttelemaan, että uskaltaa kohdata itsensä ja elämän. Loputon pakeneminen kyllä jossain vaiheessa uuvuttaa kun huomaa ettei yksinolo enää auta. Mutta tuo että mennä ottamaan selvää persoonallisuuden epävakaudesta. huh!
Ja se että muutaman lauseen perusteella veikkaa toisen kärsivän persoonallisuuden epävakaudesta! argh!
Ei haittaa minua, kaikenlainen palaute ja "diagnoosit" ovat tervetulleita mahdollisia uusia näkökulmia tilanteeseeni, ja sen purkamiseen.
joo. sillä mä sitä tarkoitin että helposti ihmiset löytää diagnooseja vaikka ne on ihan turhia! (minun mielestä) itseä siis ärsyttää se. koska jokaisella on eri tapa katsoa maailmaa ja eri keinot suojautua maailmalta. ja kun vain pystyy/oppii löytämään omat "vikansa" niin voi "ns.häiriöistä parantua". Vaikka minun mielestä yleensä ottaen monet ongelmat ovat vain sellasia joita kyseinen henkilö ei ole jostain syystä onnistunut käsittelemään tms. eikä se minusta ole mikään sairaus/häiriö...
>Onpas törkeetä sanoa toiselle että kärsii persoonallisuuden epävakauden häiriöstä!
Viestinketjun aloittaja nimenomaan pyysi rehellisiä mielipiteitä, ja minä sellaisen annoin.
En minä ketään pilkannut, tuominnut, loukannut tai muilla tavoin törkeästi kohdellut viestissäni tai yrittänytkään väittää, että olisin alan ammattilainen.
Olin vain rehellinen ja vastasin kysyjän kysymykseen omien kokemuksieni pohjalta juuri siten, kun viestiketjun aloittaja toivoikin.
Ei mistään törkeydestä puhettakaan.
>Voi että suututtaa tuommoinen diagnosointi.
Ikävää että pistää vihaksi.
Vihallesi en kuitenkaan mahda yhtään mitään enkä luonnollisesti voi rakentaa omia mielipiteitäni sen perusteella mikä sinua sattuu suututtamaan ja mikä ei.
En yleensäkkään suosittele sinulle tämän palstan lukemista jos yksinkertainen miepiteeni oikeasti aiheuttaa sinulle näin paljon mielipahaa.
ei nyt niin paljon suututa että lopetan palstan lukemisen. hyvähän se on että on erilaisia ihmisiä olemassa. mutta se on ikävää jos toinen alkaa luulemaan kärsivänsä jostain persoonallisuuden epävakauden häiriöstä.
>Onpas törkeetä sanoa toiselle että kärsii persoonallisuuden epävakauden häiriöstä!
Viestinketjun aloittaja nimenomaan pyysi rehellisiä mielipiteitä, ja minä sellaisen annoin.
Niinpä. se oli sinun rehellinen mielipide, minun näkökulmasta ihan ihmeellinen mielipide että asiat pitää diagnosoida ja minusta siksi epärehellinen.
itse varmaan liian jyrkästi kirjottelin koska tapana sanoa asiat suoraan ja silleen.. mutta eikö se ole hyvä että toisilla pistää jotkut asiat vihaksi :)
En ole varma, mitä sinulle on ehditty jo vastata, mutta mielestäni tuon kertomuksen perusteella olet skitsoidi, tai autistinen, tai molempia.
Kyllä kyseessä on jollain tavalla traumaattinen kehitys, vaikka olisit autistinenkin.