mulla on

niin ei se paremmaksi muutu.

ikävä tilanne. Oletko kysynyt mieheltä, että onko hän itse huomannut muutosta takaisin huonompaan omassa käytöksessään?

Itse antaisin miehen maistaa omaa lääkettään.
ÄLÄ laita miehelle viestejä, ÄLÄ soita, ÄLÄ mene käymään oma-aloitteisesti. Sitten kun hän ottaa yhteyttä, käyttäydy viileästi, täsmälleen niin kuin mies tekee sinulle.
Tuo on vaikea tehdä, jos rakastaa, tiedän sen, mutta et saa muutenkaan miestä ymmärtämään miltä SINUSTA tuntuu. Ota sinä ohjat käsiin ja määrää tahti!

Varaudu kuitenkin jo mahdolliseen eroon. Jos mies ei välitä sinusta, eihän panosta suhteeseennekaan. Ja siltä tuo tekstisi mukaan näyttää, vaikka mies muuta väittääkin.

Tiedät kyllä itsekin jo, mihin tuossa ollaan menossa. Älä tuudittaudu siihen harhaluuloon, että mies muuttaa tapansa. Et voi muuta kuin muuttua itse. Joko siedät moista - minä en sietänyt - tai lopetat kokonaan ja etsit ihmisen, joka oikeasti pitää sinua tärkeänä.

Tai sitten sinun on kokeiltava eroa muutaman kerran, ennen kuin uskot. Minä kokeilin 7 kertaa lähtemistä ja paluuta ennen kuin uskoin, että se oli siinä eikä muuksi muutu. Sitten lopetin suhteen kokonaan. Niin että muitakin paksupäisiä on. :))

Kuuntele itseäsi ja arvosta itseäsi!

on kyllä hankala tilanne. vaikea sanoa...voi olla että miehellä on niitä kausia, jolloin ei "jaksa" olla koko ajan niin hyvä poikakaveri.

Mutta sitten taas olen yhden exän kanssa kokenut melkein saman, kyse oli vaan miehen ryyppäämisestä, niin kun jätin ja sanoin että nyt riittää, niin mies oli myös ihan p*akana ja sanoin myös muuttuvansa. Pari kuukautta sen jälkeen kun oli ottanut miehen takaisin(ja oli ihanat 2kk),koko rumba alkoi alusta. Kolmanen kerran jälkeen ymmärsin että mies oli tehnyt valintansa mihin tärkeysjärjestykseen asiat laittaa elämässä.

Mutta tosiaan keskustele asiasta,jos vain pystyy, ja harkitse tarkkaan onko mies kaiken sen arvoinen. Ja pääasiassa oletko SINÄ moisen käytöksen arvoinen.

Mutta itselläni on myös hetkiä jolloin haluaa olla,eikä välittää mistään.

jaksamisia sinulle :)

Elin yhteensä viitisen vuotta alkoholistin kanssa. Ei rappiolla olevan alkoholistin vaan töissä käyvän "suurkuluttajan" kanssa. Siihen viiteen vuoteen mahtui lukuisia "eroja", paljon iloa mutta vielä enemmän surua. Hän oli hyvin piikittelevä kännissä ja osasi olla hyvin ilkeä. Tämän viiden vuoden aikana mies musersi itsetuntoni, masennuin ja menetin elämäniloni. Sairastuin myös fyysisesti ja laihduin niin, että painoin enää noin 40 kg. Minulla oli jatkuva ahdistus päällä - tunne joka on todella kamala. Sen tietää ihmiset, jotka sen ovat joutuneet kokemaan.

Suhde oli hyvin pitkälle samankaltainen kuin sinun. Kaikki muu oli tärkeämpää kuin minä - kaverit, alkoholi, työ, harrastuket... Siihen kuului runsaan alkoholin lisäksi myös jatkuvaa pettämistä. En tietenkään saanut häntä kiinni itse aktissa, mutta tiesin mitä oli meneillään. Kaikki öiset tekstiviestit, puhelut, puhelimen "piilottaminen" etten vain vahingossa näkisi kuka soittaa. Kun hän oli matkoillaan "akku loppui" sopivasti.

Pahinta meidän suhteessamme oli miten hän syyllisti minua kaikesta mitä hän itse teki. Kun otin puheeksi esim. nämä puhelinsoitot tai tekstarit, niin hän alkoi saman tien puolustautumaan hyökkäämällä minuun: "sinähän olet ollut huoraamassa", "minä en IKINÄ tekisi sellaista, sinähän valehtelet" "sinähän olet vainoharhainen ja mielisairas - kuuluisit lukitulle osastolle" jne.

Lähdin suhteesta niin monta kertaa etten enää edes muista kuinka monta. Joka kerta hän itki vuolaasti ja lupasi muuttua. Rukoili minua tulemaan takaisin. Kertoi rakastavansa - olin hänen elämänsä nainen. Ja tietenkin se pakollinen - hän lopettaa juomisen. Pari viikkoa se lupaus yleensä kesti ja sitten oltiin taas siinä samassa tilanteessa. Ja lopultahan hän jäi rysän päältä kiinni. Lopullisen eromme jälkeen sain sitten kuulla totuuden meidän yhteisiltä tutuiltamme. Olin ollut oikeassa koko ajan hänen naissuhteistaan. Ja taisi olla vielä enemmän kuin mitä osasin epäillä.

Minä huomasin eron jälkeen, että suhteemme perustui enemmän riippuvuuteen kuin rakkauteen. Alussa se tietenkin oli ihastumista ja ehkä jopa aitoa rakkautta, mutta aika ja ongelmat muutti sen joksikin muuksi. Siihen liittyi varmaan myös pelko aloittaa taas nollasta. Suhteessa en tuota nähnyt, vaan luulin että oikeasti oli kyse rakkaudesta. Pidin kynsin hampain kiinni, vaikka sisimmässäni tiesin ettei hän ikinä muutu.

Huomasin myös suhteen aikana että olin koko ajan varuillani. Pelkäsin jatkuvasti koska se muutos takaisin vanhaan taas tulee, enkä varmaan ollut oma iloinen itseni vaan tavallaan kyttäilin häntä ja tutkailin häntä jatkuvasti. Tietenkin hän tunsi tämän ja se hermostutti hänet ja taas oltiin siinä vanhassa. Eli elettiin niinsanotusti oravanpyörässä.

Älä jää siihen teidän oravanpyörään elämään. Istukaa alas ja tehkää päätöksiä. Jollain tavoin teidän pitää neutralisoida suhteenne ja päästää niistä jännitteistä eroon, mitkä on teidän välillänne tällä hetkellä. Tämä tilanne tulee tappamaan teidät molemmat henkisesti.

Pitäkää tauko suhteessanne, ja käyttäkää sitä aikaa itseenne. Jonkun ajan päästä tulette huomaamaan joko sen, että teillä on ihan hirveän ikävä toista, tai sitten että on tosi mukavaa olla yksin. Välttämättä molemmat eivät tunne samoin, mutta sille ei voi mitään.

Tsemppiä!