Olen vajaassa kolmessa vuodessa lihonnut 10 kiloa, alipainosta pitkälle normaalipainoon. Kuitenkin, herrkusuu kun olen, lisäenergia on tullut muun henkisen hyvinvoinnin myötä takaisin palanneesta ruokahalusta, herkuttelusta ja lopulta mässäilystä. Kärsin teinivuosinani vaihtelevasti syömishäiriöstä, ja erittäin huonosta itsetunnosta. Nyt, kun elämässäni on muuten kaikki mitä parhaimmin, opiskelut rullaavat, on ihana parisuhde ja työtkin mitä mieluisampia, hyviä ystäviä ja muutenkin elämä tuntuu maittavan, niin pikkuhiljaa alan tämän asian takia painua takaisin lähtökuoppiini. Painoa on tullut rutkasti todella lyhyessä ajassa, ja nykyäänkin saatan itkeä pahaa oloani peiton alla sipsipussin ja karkkilaatikon kera. Kamala noidankehä, josta en ihan heti löydä ulospääsyä.
En harrasta urheilua, ei vaan ole niin paljon aikaa jotta saisin itseni jostain innostumaan. Mieheni kärttää jatkuvasti kävelyllä käymistä tai muuta yhteistä aktiviteettiä, mutta minä mieluummin kulutan pienet vapaa-ajan hetkeni mieluiten sohvalla tai sängyssä makaamalla ja syömällä.
Syöminen on jälleen siis ottanut vallan elämässäni, vaan aivan toisella tapaa kuin ennen. Puran suruni syömiseen, syön jotta saan suurta nautintoa, eikä mikään televisiosarja tai elokuva tunnu yhtään kivalta seurata ilman naposteltavaa. Saattaa mennä viikkoja, jolloin syön vain hampurilaisia ja pizzaa, sipsejä ja karkkia ja pelkään että kuolen 10 vuoden päästä kolesterolihaittoihin tai saan infarktin, joita lähisuvussani on ollut.
Miten pääsen tästä irti? Joka päivä lupaan itselleni, että huomenna alan pitää jälleen huolta itsestäni mutta kun huominen koittaa, vie syöminen voiton.
Kaikkein pahinta on, että teen mallintöitä ja olen muutenkin paljon esillä tilanteissa, joissa tulisi näyttää hyvältä ja olla itsevarma. Paidan alta pullottavat makkarat saavat oloni kuitenkin todella hirveäksi, ja saan lohtua ainoastaan syömällä.
Onko tästä ulospääsyä?
En harrasta urheilua, ei vaan ole niin paljon aikaa jotta saisin itseni jostain innostumaan. Mieheni kärttää jatkuvasti kävelyllä käymistä tai muuta yhteistä aktiviteettiä, mutta minä mieluummin kulutan pienet vapaa-ajan hetkeni mieluiten sohvalla tai sängyssä makaamalla ja syömällä.
Syöminen on jälleen siis ottanut vallan elämässäni, vaan aivan toisella tapaa kuin ennen. Puran suruni syömiseen, syön jotta saan suurta nautintoa, eikä mikään televisiosarja tai elokuva tunnu yhtään kivalta seurata ilman naposteltavaa. Saattaa mennä viikkoja, jolloin syön vain hampurilaisia ja pizzaa, sipsejä ja karkkia ja pelkään että kuolen 10 vuoden päästä kolesterolihaittoihin tai saan infarktin, joita lähisuvussani on ollut.
Miten pääsen tästä irti? Joka päivä lupaan itselleni, että huomenna alan pitää jälleen huolta itsestäni mutta kun huominen koittaa, vie syöminen voiton.
Kaikkein pahinta on, että teen mallintöitä ja olen muutenkin paljon esillä tilanteissa, joissa tulisi näyttää hyvältä ja olla itsevarma. Paidan alta pullottavat makkarat saavat oloni kuitenkin todella hirveäksi, ja saan lohtua ainoastaan syömällä.
Onko tästä ulospääsyä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kukaan muu ei voi ottaa sinua niskasta kiinni, se on itse tehtävä. Lopeta itsesi sääliminen ja tee asialle jotain. Ruoka on helppo tapa lohduttautua sillä se on aina hyvää eikä koskaan valita ja kritisoi. Mutta peilissä se sitten näkyykin! Muuta elintapojasi vielä kun olet normaalipainoinen jotta pysyisit terveenä ja normaalipainoisena. Jos haluat katsella televisioita polje samalla kuntopyörää tai nostele painoja. Kävele töihin / kauppaan / hakemaan lapset päiväkodista. Mieti montako tuntia viikossa katsot televisioita / teet töitä jne. Vertaa tuntimäärää liikunnan määrääsi. 4-6h liikuntaa viikossa ei kaada aikataulujasi mitenkään mutta ulkonäköösi, terveyteesi ja itsetuntoosi vaikuttaa.
Vikasi on korvien välissä, tarvitset vaan alkusysäyksen. Kukaan täällä ei voi tehdä sitä puolestasi, sinun on löydettävä motivaatiosi itse. Lykkyä tykö!
ihan tuon kaiken. Vihaan vain tätä samaa oloa, joka minulla oli aikoinaan kun edellisen kerran syömishäiriöpeikko nosti karmeaa päätään. Tiedän että tämä on henkistä, tiedän että olen ainoa joka voi muutoksen tehdä, mutten tiedä sitä, miten sen saan tehtyä.
Varmasti on helppo sanoa ulkopuolisena, että lähde lenkille, älä syö herkkuja jne, mutta todella tuntuu siltä, että se on ainoa asia, joka piristää minua, vaikka tasan tiedän ettei asia näin ole. Ilmeisesti minulla on muut asiat aivan liian hyvin sitten, kun on aikaa, energiaa ja varaa tälläiseen.
On vain niin paha olo kaikesta mättämisestä. Nytkin kränää mieheni kanssa, ja olen datannut koko iltapäivän (pitkästä aikaa vapaapäivä ja käytän sen näin, voi vee) sängyssä, syönyt karkkia ja sipsiä ja inhonnut itseäni.
Aina kun päätän, että nyt tämä muuttuu, niin ei mene kuin muutama tunti, niin ajattelen jo, että mitä se yksi pulla nyt haittaa, kyllä nyt hampurilaisenkin voin syödä ja siihen se aina kaatuu. Oma mieheni elää todella terveellisesti, urheilee lähes joka ikinen päivä ja syö todella fiksusti. Hän ihmetteleekin, kuinka pystyn syömään niin paljon, ja aivan valittaessani toteaa, että liikunta auttaa jne. Tiedön kyllä, mutta en vain saa itseäni liikkeelle. Sen sijaan tyydyn inhoamaan itseäni ja jos sama linja jatkuu, olen muutamassa vuodessa jo sellainen rasvapallo että siinä on kiikku jo lähellä.
Olen menossa naimisiin ensi kesänä, mutten saa sitäkään motivaattoriksi tähän touhuun. Ajattelin aina, että siinä on paras syy päästä timmiin kuosiin mutta ei. Nyt ajattelen jo, että sitten joskus kun lapsia saamme niin ehkä sitten kunnostaudun, mutta kukaties silloin on jo liian myöhästä tai aivan hirvittävän paljon vaivalloisempaa se itsensä kunnostaminen nyt, kun vielä jotain mahdollisuuksia olisi.
Ahdistaa.
Kun sulla on se tunne, että tilanteen pitää muuttua, tilaa aika jonnekin, jossa voi keskustella. Terveydenhoitajat ja terveyskeskus voivat varmasti avata sun silmiäsi.
Katsele kauniita morsiuspukuja ja sovittele niitä, eikö motivaatiota silloin jo löydy? Mikset syö miehesi kanssa oikeaa ruokaa? Sulla on varmaan puutoksia tuolla ruokavaliollasi ja se aiheuttaa noita ahmimistarpeita.
Tiedän kokemuksesta, miten vaikea on päästä alkuun. Mutta todella: tilaa aika vaikka lääkärille!
Syön kyllä mieheni kanssa ns. oikeaa ruokaa, jonka useimmiten minä teen (tai vaikka mieskin tekisi) ja täten on todella herkullista, ja jos normiruokaa syön, vedän silläkin överit eli vedän tiseni siihen tilaan etten pääse enää ruokapöydästä ylös ähkyn takia. Tätä ei ole ollut koskaan ennen, vaikka esim. äitini on loistava ruoanlaittaja mutta silloin vanhempieni luona vielä asuessani elämäni täyttivät ihan muut jutut kuin syöminen, pidin sitä vain vihoviimeisenä pakkona. Kun muutin omilleni, suoraan lapsuudenkodistani mieheni kanssa yhteiseen kotiin, alkoi lihominenkin ihan urakalla.
Morsiuspukuja en halua sovittaa, ennenkuin olen saanut pari kiloa pois, en halua että vatsani pömpöttää omissa häissäni. Kamala paradoksaali-ilmiö ;( Jotain on tehtävä, kesään on enää vähän aikaa enkä ihan hetkessä kuitenkaan saa itseäni sellaiseksi kuin haluaisin.
Varmasti on puutostiloja ja samaan aikaan saan varmasti liikaa rasvaa ja huonoja hiilihydraatteja. Niin, ja tiedon puutteesta tämä ei johdu, tiedän tasan mitä ja miten tulisi syödä, olenhan käyttänyt puolet elämästäni syömisieni tarkkailuun, ravinnon tutkiskeluun yms, sekä kaiken maailman terveyskirjallisuutta lukenut. Tilasin jopa jonkun kuntolehden pahimmassa mättöhumalassa sohvanpohjalla, vaikka mitä hyötyäkään siitä on? Lukisin lehteä ehkä syödessäni :(
Olen myös karpannut. Viime talvena/keväänä jouduin myös terveydellisistä syistä syömään vähähiilihydraattisesti n. 3 kuukauden ajan ja ainakin jälkeen päin ajateltuna voin tuona aikana oikein hyvin. Ei turvottanut ja ruoka ei pyörinyt ajatuksissani 24/7. Silti en saa itseäni enää edes karppaamaan, tekee liikaa mieli huonoja hiilareita. Ja tuolloinkin ruokavalio kusi täysin aloitettuani yhdessä työssä, jossa oli syötävä erittäin huonoa ruokaa, ellei itse tehnyt kotona jotain valmiiksi.
Voih. Kävin äskenkin katsastamassa peilikuvani ja surku tuli. Miksei milloinkaan voi kaikki olla hyvin?
Toiset eivät tee muutosta ennen kuin oikeasti sairastuu. Näin myös itselläni. Minulla on ollut kaikki mahdolliset syömishäiriöt ja paino-ongelmat. Nyt on pakko syödä terveellisesti ja liikkua enemmän. Pässi mikä pässi kun aijemmin tajunnut.
Hei!
Tunnistin hyvin paljon itseäni kirjoituksestasi. Minullakin on kausia, jolloin syön , syön ja syön. Nyt on onneksi meneillään kausi, jolloin olen jaksanut laskea kaloreita ja paino tippuukin hyvin kilon viikkovauhtia.
Minusta tuntuu, että hakemalla haen ongelmia. En osaa ehkä pukea tätä sanoiksi ja kovin ymmärrettävään muotoon, mutta aivan kuin en kestäisi onnellista olotilaa elämässäni eli hyvää opiskelupaikkaa, rakastavaa poikaystävää,ihania ystäviä ja perhettä jne. Minun pitää aina hakea jostain jotain draamaa tai ongelmia elämääni.Joku valituksen aihe. Ahmiminen ja ruoka on sellainen. Syöminen himottaa ja jokainen syöpöttely tuo huonoa omaatuntoa.Sitten, kun olen syönyt, niin tunnen itseni ihan paskaksi ihmiseksi ja epäonnistujaksi. Inhoan sitä olotilaa ja itseäni, mutta toisaalta se on olennainen osa elämääni ja tarvitsen jotenkin sitä, että saan vihata itseäni ja epäonnistumistani.Ehkä minulla on ongelmia tunnepuolella, kun en kestä sitä,että kaikki elämässä on hyvin ja tasapainossa.Ehkäpä tylsää ja tasapainoista myös.Ruoka on ystävä ja vihollinen. Ja lopulta, jos kaikki elämässä menee perseelleen, niin jäähän mulle ruoka ystäväksi.