Kaksi asiaa:
1.Voisiko elämä olla syntynyt kaasukehän sumussa/pilvessä eli pisarallisessa sääilmiössä? Osa sumun pisaroista lienee bakteerin kokoisia ja jos 3-4 miljardia vuotta sitten sellainen sumupisara osui sopivaan aerosoliin, jonka aine liukeni kantabakteerin rakenteeksi ja perimäksi... Piti kai tapahtua illalla, että 1. bakteerilla oli sitten aamulla tilaisuus olla suojassa UV-säteiltä?
Älkääkä nyt esittäkö vasta-argumenttina, että se olisi tapahtumana ollut älyttömän epätodennäköistä. Jos olet tottunut puhumaan käytännöllisesti merkittävistä ilmiöistä, saatat tehdä sen virheen. Tässä ei tietysti tarvitse olla kyse käytännöllisesti merkittävistä todennäköisyyksistä. Tosin saattaa kenties olla, että nykyäänkin joka sumussa elämä syntyy elottomasta ja kuolee samantien kohdattuaan nykytilanteen...
Venuksen pilvistä voisi kenties löytyä jotain...
2.Elämän synnyttämisyrityksissä biologian olisi kai syytä kokeilla pipettimittakaavan ohella myös kauhakuormaajamittakaavaa tai kemiantehtaan mittakaavaa. Fysiikka tekee tiedettä myös valtavilla laitteilla ja biologiallakin voisi olla syytä. Eli tuhansia tonneja steriiliä extrapaksua alkulientä jonkin lakkautetun kemiantehtaan säiliöön ja ... Sitten katsotaan syntyikö elämää.
1.Voisiko elämä olla syntynyt kaasukehän sumussa/pilvessä eli pisarallisessa sääilmiössä? Osa sumun pisaroista lienee bakteerin kokoisia ja jos 3-4 miljardia vuotta sitten sellainen sumupisara osui sopivaan aerosoliin, jonka aine liukeni kantabakteerin rakenteeksi ja perimäksi... Piti kai tapahtua illalla, että 1. bakteerilla oli sitten aamulla tilaisuus olla suojassa UV-säteiltä?
Älkääkä nyt esittäkö vasta-argumenttina, että se olisi tapahtumana ollut älyttömän epätodennäköistä. Jos olet tottunut puhumaan käytännöllisesti merkittävistä ilmiöistä, saatat tehdä sen virheen. Tässä ei tietysti tarvitse olla kyse käytännöllisesti merkittävistä todennäköisyyksistä. Tosin saattaa kenties olla, että nykyäänkin joka sumussa elämä syntyy elottomasta ja kuolee samantien kohdattuaan nykytilanteen...
Venuksen pilvistä voisi kenties löytyä jotain...
2.Elämän synnyttämisyrityksissä biologian olisi kai syytä kokeilla pipettimittakaavan ohella myös kauhakuormaajamittakaavaa tai kemiantehtaan mittakaavaa. Fysiikka tekee tiedettä myös valtavilla laitteilla ja biologiallakin voisi olla syytä. Eli tuhansia tonneja steriiliä extrapaksua alkulientä jonkin lakkautetun kemiantehtaan säiliöön ja ... Sitten katsotaan syntyikö elämää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Osa sumun pisaroista lienee bakteerin kokoisia ja jos 3-4 miljardia vuotta sitten sellainen sumupisara osui sopivaan aerosoliin, jonka aine liukeni kantabakteerin rakenteeksi ja perimäksi... "
Ymmärtämättä paljoakaan biokemiallisista realiteeteistä, tuntuu kauniilta ajatukselta, että ilmakehässä leijuva pisaraa muodostaa solukalvon itselleen aerosolimuotoista fosfolipideista ja lopuksi sinne sisään muuttaa asumaan aminohapporyväs, joka on muodostunut salaman aikaansaamana. Kun tapahtuma toistuu 10^10 kertaa, niin ehkä lopulta (ID:n myötävaikutuksella? ;o) ) syntyy kehityskykyinen protobakteeri.
Tämä ei ole edes hypoteesi, vain unelmointia.
Aetix3:[Voisiko elämä olla syntynyt kaasukehän sumussa/pilvessä eli pisarallisessa sääilmiössä?]
Tuohan on väärä kysymys.
Oikea kysymys on:
Onko havaintoa, että elämää syntyy kaasukehän sumussa/pilvessä eli pisarallisessa sääilmiössä?
Ja oikea vastaus:
Ei ole havaintoa.
Miten niin väärä kysymys? Eri kysymys, mutta miksi väärä?
Ihan kuin kysyisi: "Voiko kaurapuuroa maustaa kardemummalla?" ja toinen sanoisi: väärä kysymys. Oikea kysymys olisi: "Onko havaintoa, että joku on maustanut kaurapuuroa kardemummalla?". (On)
Kysymys on mahdollisesta todellisuudesta, kaikki mikä on mahdollista, ei ole tullut vielä todeksi. Mutta mahdollisuuksia voi silti spekuloida.
Ei abiogenesis ole vain kyllä vai ei, vaan myös missä ja millon ja miten ja kuinka monella eri tavalla, sekä virtuaalisesti että reaalisesti.
1. Olihan siinä hymiö. Väittää jotain kysymystä vääräksi on minustakin vähän haljua (-;
2. "Onko mahdollista" -tyyppisiin kysymksiin ei ole oikeastaan kuin kaksi vastausta
1) On (jos on havaintoja)
2) Ei ole tietoa (jos ei ole havaintoa)
Siis itse asiassa havaintoihin ja induktiiviseen päättelyyn perustuvassa tieteessä ei päästä koskaan matemaattiseen mahdottomuuteen, ainoastaan luonnonlakien vastaisuuteen (tai yli luonnonlakine menevään, yliluonnolliseen). Käytännössähän mahdottomuutena monasti pidetään aiemmin esittämäsi kaltaista todistelua epätodennäköisyydestä yms. Sellaista vastaan voidaan aina heittää sattuma-apinat kirjoituskoneen ääressä.
http://en.wikipedia.org/wiki/Infinite_monkey_theorem
Epätodennäköisyys saadaan "varmasti toteutuvaksi" tällä silmänkääntötempulla!
Sinä näyttäisit painottavan enemmän ajatuskokeen tapaista mahdollisuutta tms. Minä taas yritin ohittaa tuon "mahdottomuus" ongelman, koska se tuottaa vaikeita todistamisongelmia. "Voitko todistaa sitä mahdottomaksi" on melko hyvä retorin puolustus, mistä helposti käännetään mahdottomuuden todistamattomuus todisteeksi alkuperäisen väitteen puolesta. Näinhän ei ole suinkaan asianlaita noiden sumupisaroidenkaan osalta. Niiden elämää luovasta kyvystä on niukasti jos ollenkaan viitteitä, eikä ainakaan mitään konkreetista todistetta.
Yusa:[...kaikki mikä on mahdollista, ei ole tullut vielä todeksi.]
Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa meidän universumissa ja varsinkin jos rajaamme tarkastelun havaitsemamme osaan universumia. Mutta kaikkien kuviteltavissa olevien universumeiden joukossa tuo ei pitäne paikkaansa. Eiköhän esim. ikuisessa vakaassa universumissa kaikkien osasten väliset mahdolliset kombinaatiot ole jo tapahtuneet useita kertoja?
Mutta mistä tiedämme, mitkä kuviteltavissa olevat mahdollisuudet eivät toteudu meidän universumissamme? Eräs lähtökohta on valitettavasti puutteellinen päättely jo tapahtuneesta historiasta (mm. luonnonlait). Onko parempaakaan? Ja tässä tulemmekin taas siihen, mitä on jo havaittu jne.
Kaikki suunnilleen noin. Mutta ihan subjektiivisesti, jotkut ajatukset tapahtumista, joista ei ole havaintoja, tuntuvat olevan lähempänä todellisuutta kuin toiset (joista joku inttäisi: "voitko todistaa sen mahdottomaksi"). Lisäksi joitakin ajatusmalleja voi olla mielekästä tutkia esim simuloimalla, vaikka niistä ei reaalista havaintoa olekaan. Molekylääristen tapahtumien simuloinnin resurssivaatimukset kyllä valitettavasti räjähtävät käsiin, siitä eräs asiantuntija luennoi minulle kerran, kun oletin jotakin muuta. Esim biologisen solun simulaatio molekyylien tarkkuudella näyttää nykynäkymin (lopullisesti?) mahdottomalta. Tämä on yksi nanotekniikan kehitystä hidastava tekijä.
Minusta esim solukalvon synty ilmakehän pisaran ympärille tuntuu uskottavammalta kuin sama nesteen sisässä. Siinä olisi se rajapintarakenne jo valmiina. Mutta tämä on aluetta, josta minulla on huonot tiedot.
ps: Kaupoissa olevassa Scientific Americanissa on hieno paketti nanotekniikasta. Ostin lehden viikko sitten, mutta olena lukenut vasta avausartikkelin.
Joskus tulee mainitsemaasi julkaisua lueskeltua. Mikseipä nanotekniikastakin.
Solujen ja nanokoneiden välillä on varmaan montakin eroa, vaan itse tiivistäisin erääksi olennaisimmaksi eroksi reunattomien nestekidekalvojen tekniikan käytön soluissa (sekä ulkopinnalla että sisällä soluelimissä ja "alkulimassa", jos sitä vielä on jäljellä ;-) Mainittu tekniikka sopii hyvin yksiin sen kanssa, että soluissa rakennepiirustukset ovat (pääsääntöisesti) tuotteessa mukana, kun nanoissa ne ovat tuotantolaitoksessa, laitteen ulkopuolisessa infrastruktuurissa. Nykyisellä nanoteknisellä tuotannotavalla ei voitane valmistaa itseään edes ryhmänä kokoavia laitteita, siis von Neumannin itseään kopioivia automatoneita. Edellä mainittu nestekidetekniikka mahdollistaa sekä yksittäisen laitteen kasvun että jakaantumisen ja samalla suo melkoista virheen/vaurionsietokykyä, kun yksittäisten molekyylien tai pienehköjen alueiden tuhoutuminen paikkaantuu "itsekseen".
Tuo kalvorakenne mahdollistaa myös esim. homeostasian (kemiallisesti tasaiset olosuhteet solun sisällä), jos kalvoissa on aktiivisia komponentteja ja tunnistimia jne. Ja niitähän "kelluu" solukalvoissa kuin jäälauttoja meren pinnalla.
Jo tuo homeotasia on melko ohitettu aihe erilaisissa elämänsyntyskenaarioissa, ja jotkut taitavat käsittää sen väärin osmoosina. Osmoosi on kuitenkin passiivinen tai "tyhmä" prosessi, missä konsentraatioerot tasaantuvat, siis homestasian vastakohta eräässä mielessä.
Erilaiset hypoteesit ovat toki sallittuja. Sellaisena aloitusviestinkin mallia voi pitää. En tosin olisi tuotakaan mallia rahoittamassa, jos olisin päättäjänä. Ja syy olisi: ei ole mallia tukevaa tai edes siihen viittaavaa havaintoaineistoa tarjolla. Mutta jos joku ensin tekee kokeen, missä syntyy aktiivinen solukalvo sumupisaraan, niin sitten alkaisi rahaakin tulla.