Friedrich Nietzsche sanoi jotenkin näin iloisessa tieteessä:
”Rakastuminen on täydellistä itsekyyttä. Siinä tahtoo toinen ihminen omistaa toisen, eikä halua häntä jakaa kenenkään kanssa.”
Niinhän se taitaa olla. Tietysti sitä on monenlaisia rakastamisen muotoja, mutta ehkäpä tämä koski sitä muotoa, joka tulee meille kaikille heti mieleen sanasta rakkaus.
Millaista on olla rakastunut? Paha mennä sanomaan, mutta voin veikata lähelle... Mielestäni Herra Nietzsche oli oikeassa. Rakkaudessa on kyse toisen omistamisesta ja halusta saada jakamatonta huomiota. Kaikista suloisinta ja makeinta se on silloin, kun kyseessä on sellainen raskastaja, jota itse olet rakastanut eniten.
Miksi se on niin ihanaa? Liitämmekö toisen ihmisen osaksi omaa minää ja sitä kautta rakastamme kahta kovemmin itseämme? Täten vaikutelma omasta rakastatettavuudesta käy meille ylivoimaisen ekstaasilliseksi ja joudumme narsistisen fantasian syövereihin kuvitellessamme itsemme olevan rakastettava ihminen.
Vai onko siis kyseessä tarkoituksen hakeminen omaan elämään, toisen ihmisen tunnustuksen kautta: ”Rakastan sinua, vain siksi, että olet juuri sinä.”
Rakkauden puolesta on paljon ihmisiä mennyt kuoleman maille, puolustaessaan rakastettuansa ja vaaliessaan tätä pyhää yhteistä, ehkä kiellettyäkin, yhteenkuuluvuutta. Joten rakkaus ei ehkä ole, ainakaan suoranaisesti, narsistinen tila. Voikin olla, että meidän merkityksellisin hetki elämässämme on juurikin tämä, ja kaikki sen jälkeen on jo kuoleman puolella...
Reunamerkintä
Tosin perisuomalaisena romatikkohömppänä haluan ajatella, että on kyse jonkinlaisesta ylimaallisesta prosessista.
”Rakastuminen on täydellistä itsekyyttä. Siinä tahtoo toinen ihminen omistaa toisen, eikä halua häntä jakaa kenenkään kanssa.”
Niinhän se taitaa olla. Tietysti sitä on monenlaisia rakastamisen muotoja, mutta ehkäpä tämä koski sitä muotoa, joka tulee meille kaikille heti mieleen sanasta rakkaus.
Millaista on olla rakastunut? Paha mennä sanomaan, mutta voin veikata lähelle... Mielestäni Herra Nietzsche oli oikeassa. Rakkaudessa on kyse toisen omistamisesta ja halusta saada jakamatonta huomiota. Kaikista suloisinta ja makeinta se on silloin, kun kyseessä on sellainen raskastaja, jota itse olet rakastanut eniten.
Miksi se on niin ihanaa? Liitämmekö toisen ihmisen osaksi omaa minää ja sitä kautta rakastamme kahta kovemmin itseämme? Täten vaikutelma omasta rakastatettavuudesta käy meille ylivoimaisen ekstaasilliseksi ja joudumme narsistisen fantasian syövereihin kuvitellessamme itsemme olevan rakastettava ihminen.
Vai onko siis kyseessä tarkoituksen hakeminen omaan elämään, toisen ihmisen tunnustuksen kautta: ”Rakastan sinua, vain siksi, että olet juuri sinä.”
Rakkauden puolesta on paljon ihmisiä mennyt kuoleman maille, puolustaessaan rakastettuansa ja vaaliessaan tätä pyhää yhteistä, ehkä kiellettyäkin, yhteenkuuluvuutta. Joten rakkaus ei ehkä ole, ainakaan suoranaisesti, narsistinen tila. Voikin olla, että meidän merkityksellisin hetki elämässämme on juurikin tämä, ja kaikki sen jälkeen on jo kuoleman puolella...
Reunamerkintä
Tosin perisuomalaisena romatikkohömppänä haluan ajatella, että on kyse jonkinlaisesta ylimaallisesta prosessista.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Oikea rakkaus heijastuu paljon muihinkin asioihin kuin ainoastaan siihen mielitiettyyn.
Nietzschestä voisin sanoa, että hän sanoi kaikenlaista. Hänen maailmankuvansa oli erittäin synkkä. Mutta on huomattava, että hänen kirjoitustyylinsä ei koskenut suoraan kohdetta itseään, vaan ajattelutapaa. Eli luultavasti Nietzschen perimmäinen sanoma oli ironisoida sen kaltaista ajattelua, mitä hän rakkaudesta esitti.
Nietzschen lauseiden irrottaminen asiayhteydestään on tullut joillekin nimeltämainitsemattomille ihmisille pakkomielteeksi, mutta seurauksena on irrottamisesta on aina tietynlaista pahanteon ihannointia ja naiivia psykoosia siitä, että kaikki maailmassa on oman persoonan projektion mukaista.
Nyt en puuhapanda kritisoinut sinua, joten älä ymmärrä tätä niin.
Nietzscheläinen filosofia on oikeastaan jälleen kerran erittäin lähellä merkin ja todellisuuden vastaavuussuhteen filosofiaa:
Nietzsche kirjoittelee juttujaan psykopaattisesta näkökulmasta osoittaen ikäänkuin sisältä käsin näkökulmansa olevan ironisella tavalla koominen. 1-vuotias lapsi luulee, että sulkiessaan silmänsä, muut ihmiset eivät näe häntä, samaan tyyliin näkee maailman Nietzschen sisältäkäsin ironisoitu näkökulma.
Mielestäni rakkaus on eräänlainen tie itsen kautta. Se näkökulma, mistä Nietzsche puhuu, on oman itsen vihaa ja pelkoa, jolloin rakkautta ei luonnollisestikaan ole mahdollista kokea.
Mietin aihetta ja kirjoitan ehkä lisää paremmalla ajalla.
Käytin Nietzscheä nyt tähän hypoteesiin ja en väitäkään, että osaisin tulkita kyseistä miestä. Mistä näistä tietää...
Nietzsche on monitulkintainen mies, yhtä paljon löytyy tulkintoja, kuin lukijoitakin. Tietty turhautuminen, ironia ja turhuuksien halveksunta paistaa mielestäni hänen kirjoituksistansa.
"Mielestäni rakkaus on eräänlainen tie itsen kautta. Se näkökulma, mistä Nietzsche puhuu, on oman itsen vihaa ja pelkoa, jolloin rakkautta ei luonnollisestikaan ole mahdollista kokea.
"
Aika jännä...
Lisään vielä, että rakkaudessa näkee myös oman narsisminsa tason.
Esim. itse en koe ansaitsevani rakkautta, tai ajattelen, etten ole riittävä rakkaudelle. Rakastan, mutten odota mitään vastausta.
Narsistisen luonnehäiriön omaava ei kestä kokea riippuvuutta kehenkään ja näkee riippuvuuden ja rakkauden heikkoutena.
Hän luulee, että toisella on rakkautta osoittaessaankin jotain pahoja taka-ajatuksia, eikä hän kestä sitä, että maailmassa voisi olla oikeasti jotain hyvää välittämistä.
Hän ei luota, eikä uskalla ja heikkouttaan kieltääkseen joutuu todistelemaan kylmän maailman olevan vahvojen maailma, jottei joutuisi kohtaamaan "sisäistä lastaan".
Kylmässä maailmassa hän voi olla Nietzschen yli-ihminen, tai ehkä paremminkin ihmisjumala, joka päättää oman moraalinsa, eli säätää moraalin riippuvaiseksi omista teoistaan ja haluistaan(on toisin sanoen moraaliton).
Tuntui, että natsasi mukavasti näin puhui Zarathustran kanssa. Mutta kyllähän Nietzsche rakkautta vaalitsi, se vain kohdistui rotuun ja siihen, että ihmisen rajojen ylittäminen onnistuu, ellei itseltä, niin joltain muulta. Sehän oli rakkautta ihanteeseen ryhmänä, eikä niinkään yksilönä. Tietysti Nietzsche arvosti tavallista siinä mielessä, että se oli synnyttävä yli-ihmisen.
Yli-ihminen oli raskastettu, koska se oli häntä parempi, mutta hänestä lähtöisin.
Lukiessani aloitustasi sisäisestä lapsesta, aavistin siinä kirjoituksessa jotain korkeampaa nerokkuutta. Siinä oli jotain, todella hienoa, aavistan näin. Sellaista, mikä yhdistää muutamia asioita.
Erilaiset näkökulmat aiheisiin ovat todella hyviä.
Nietzschekin käytti kaiketi juuri näkökulmia. Hän teki joitain hyviä havaintoja, mutta tutki asioita kovin negatiivisin tuntein.
Tein tuossa väittäessäni, että rakkaus ei ole aitoa, jos ei pysty kokemaan sitä kautta, väitteessä pienen virheen.
Kun palaan taas ajassa hieman myöhemmäksi Nietzschen ajoista, voin todeta, että eihän kukaan elä täysin itsensä kautta.
Oikeastaan tämähän oli juuri keskeisin asia ihmisyydessä. Ja tämä täysin itsen kautta rakastaminenhan olisikin ollut jo täydellistä, Jumalaista.
Koska ihminen ei täysin ole täydellinen, täytyy ajatella rakkauden ja uskon liittyvän toisiinsa.
Siinä mielessä, jos ihminen ei hyväksy itseään, rakkaus on itsekästä ja siitä puuttuu usko. Eli pyrkimys ei ole pystyä täydelliseen rakkauteen jumalallisella tavalla, vaan hyväksyä, ettei ole täydellinen ja kaikkivoipa, jolloin rakkaudesta tulee aitoa.
Nyt korjasin itseni kanssa olleen ristiriidan tässä asiassa.
Yli-ihmis-systeemistä ja lauseesa: "tule siksi, mitä olet", tulee mieleeni tuo aloituksesi sisäisestä lapsesta ja toisaalta psykoanalyysi. Mutta Nietzschen mukaan yli-ihminen luo itse oman moraalinsa. Tällainen ihminen taas onkin ristiriitaisesti Nietzschen suuresti halveksuma "Jumala".
En ole lukenut asiasta riittävästi.
Lueskelin tuossa kirjoituksiasi, niin huomasin, että aloitukseni on päälaellaan. Aloituksessa pyrin näyttämään tietynlaisen rakkauden -taitaa löytyä monenlaista muotoa sille- olevan luonnollisesti narsista.
Jos kerran narsisti on kykenemätön rakastamaan, niin rakastaminen on varattu niille, jotka ovat rehellisiä ja nöyrtyviä itsensä, kuten toistenkin edessä.
Vääristynyt maailmankuva on niillä, jotka haluavat omistaa ja hallita, peläten muita. Rakkaus ja narsismi eivät ole samanaikaisesti käytettävissä ihmisten väliseen todelliseen rakkauteen.
Niin kyllä tämä käy järkeen...
Reunahuomautus
Monasti on vaikea ajatella ihmistä käsittävän maailmaa, muuta kuin itsensä kautta... onko se sittenkään mahdollista?
Minullakin oli pitkään tuo ajatus rakkaudesta "tahtoo toinen ihminen omistaa toisen, eikä halua häntä jakaa", mutta nykyisin tulkitsen sen toisin.
Minusta aito, puhdas rakkaus on sellaista, jossa toisesta ei ole riippuvainen, häntä ei yritä omistaa, häntä ei yritä muuttaa oman mielensä mukaiseksi. Rakastaa häntä sellaisena kuin hän on, ja antaa hänen olla vapaa.
Aloituksessa lainattiin Nietzschen tulkintaa, itse nojaa de Melloon.
"Aloituksessa lainattiin Nietzschen tulkintaa..."
Niin no en tiedä olikos se Nietzschen tulkinta. Esitin vain sen, mitä se merkitsi minulle ja minun mielestä. Tosin voi olla, että joudun muuttamaan käsitystäni asiasta. Täällä on hyvin väitelty aloitustani vastaan ja näen selvästi, että siinä on hiomista.
Anthony de Mello on tuntematon minulle, mutta voisin lukaista sitä, jos muistan vain.
Olen täysin eri mieltä Nietzschen kanssa:
Oma kokemukseni rakastumisesta on: Ei halua vaatia toiselta mitään, kun kerran on löytänyt niin ihanan ystävän, että on rakastunut. Oman elämän synkätkin puolet tuntuvat menestystarinoilta, jotka haluaisi jakaa rakkaimpansa kanssa. Kaikki on kohdallaan. Sitä muuttuu leikkisäksi hulluttelijaksi - onnellinenhan se olotila on. Mutta omistaminen ja vaatiminen eikä edes mustasukkaisuus kuulu koko asiaan mitenkään. Ja kaikki mitä se rakastumisen kohde tekee tuntuu oikealta, vaikkei niin olisikaan. Rakastuminen tekee onnelliseksi, vaikkei saisi edes vastakaikua omiin tunteisiin. Voi vähän aikaa hymyillä koko maailmalle ja olla onnellinen. Muistella sitä olotilaa vielä vuosienkin päästä ikäänkuin ainutkertaisena kokemuksena.
Jos ei toiselta huomiota tule, ei sitä vaatia voi. Miten voisi vaatia mitään ihmiseltä, joka omasta mielestä on ihaninta maan päällä?
Minä koen näin. En ymmärrä muuta tapaa.
Siitäkö se johtuukin, ettei minulla koskaan ole mielestäni ollut ns. onnea rakkaudessa, kun en ole älynnyt vaatia ja olen sentään jo "vanha". Minulta kyllä vaaditaan ja se puolestaan saa minut suunnittelemaan vain menolipun ostoa - ja mielellään kauas. Minä tyhmä olen jättänyt väliin kaikki "en voi elää ilman sinua" ja "sydämeni vuotaa verta"-jutut. Olenkohan jäänyt jostain paitsi??? Niillähän vissiin suhteita ja liittoja kasassa pidetään. Minäkään en oikeasti uskalla ostaa sitä menolippua, kun "minua ilman ei voi elää".
rakkaushan on sitä kaikkein ihailtavinta ja tavoiteltavinta. Aloituksessani ei ehkä kuitenkaan ollut kyse tästä rakkauden lajista.
"Minä tyhmä olen jättänyt väliin kaikki "en voi elää ilman sinua" ja "sydämeni vuotaa verta"-jutut. Olenkohan jäänyt jostain paitsi???"
Paha sanoa... En ole koskaa ollut rakastunut...
Rakkaus on tahtomista. Kun kerran olet kiinnostunut kristillisistä asioista, Raamatussa sanotaan: "ne, jotka eivät rakastaneet totuutta, vaan maailmaa, katosivat maailman mukana".
Kuulostaa taas siltä, että ne, jotka eivät tajunneet oman(kantilaisen) havaintonsa epä-apriorisuutta, katosivat, kun heidän maailmansa katosi, eli kuollessa kuolivat, toisaalta lauseessa on hyvin vahvasti nykyistä maailmankaikkeuden mallia tukeva elementti ja mennyt aikamuoto ironisoi aika-avaruutta.
Tämä oli muistaakseni Paavalin varoitus kristityille siitä, että se, mikä on oikein, täytyy itse tajuta ja että se, minkä sanotaan olevan kristillistä, ei aina ole oikein.
"Kuulostaa taas siltä, että ne, jotka eivät tajunneet oman(kantilaisen) havaintonsa epä-apriorisuutta, katosivat, kun heidän maailmansa katosi, eli kuollessa kuolivat, toisaalta lauseessa on hyvin vahvasti nykyistä maailmankaikkeuden mallia tukeva elementti ja mennyt aikamuoto ironisoi aika-avaruutta. "
Hehee... voihan sen näinkin sanoa.
Kysehän on siitä juuri mitä sanoit aikaisemmin, että ei voi "nähdä" sitä, mitä rakastaa, vaan siihen täytyy myös uskoa, juuri sen näkymättömyyden vuoksi. Ne, jotka valitsivat maailman, uskoivat symboleihin( uskoivat sitä todelliseksi maailmaksi), eivätkä nähneet totuutta sen takana.
Uskaltaisiko sanoa, että ihmiset jotka valitsevat maailman, ovat itse yhtä epätodellisia, kuin se maailma, jota he yrittävät voittaa puolellensa? Tarkoitan sitä, että rakastamisen ollessa todellisten kohteiden välillä se tekee kohteestaan ja havainnoitsijasta samanlaatuisen.
Reunamerkintä
Otsikostasi tuli mieleeni jotenkin Schopenhauer... Todellakin... voisikos artun näkökulmasta käydä keskuteluun oletuksesta, että rakkaus ilmentyy vasta Tahdon ottaessa fyysisessä maailmassa muodon toimiessaan ja rakkaus on se, joka vetää Tahdon motiivina kohti päämäärää?
P.S.
Henkilökohtaisesti alkaa tulla kohta katto vastaan, tässä keskustelussa, mutta hienoa, että löytyy kunnon ajattelijoita täältä...
Mielenkiintoista kuitenkin, ettei se tunne joskus koskettaisi kaikkia. Uskonnollisuuteen en tunne tarvetta. Rakkaushaaveet elävät ilmeisesti läpi elämän enkä edes tiedä, onko niin väliä, toteutuvatko sellaiset haaveet. Pidän sitä positiivisena elämässä eteenpäinvievänä voimana. Voihan sitä kirjoitella runoja tms. Nuorena päätin, etten kirjoita enää koskaan runoja, ellen koe jotain positiivista. Nyt vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta voi kirjoittaa. Kaiken raadollisenkin, mitä ikinä vaan on elämänsä aikana kokenut.
Ja kateutta tunnustan tuntevani senkin edestä, mikä mustasukkaisuudesta tai omistushalusta puuttuu. Suorastaan nautin kadehtimisesta. Ja varsinkin, kun aiheena on rakkaus ja kun näen onnellisia pareja. Muka olen iloinen heidän puolestaan.
Ja kotoahan minä tällaisen arvostuksen olen tietenkin oppinut. Omilta vanhemmiltani. Heidän keskinäisestä suhteestaan. Se oli heidän elämänsä kantava voima.
Kerrankin positiivisia ajatuksia herättävä aloitus. Mahtavaa. Ja mielenhäiriöstähän on kyse.
Omistushalu on jotain aivan muuta. Moni sitäkin rakkaudeksi nimittää. Mustasukkaisuus ja omistushalu mielestäni tukahduttaa tunteet.
Aloitukseen rakkauden ostamisesta olisin kyllä voinut vastata, mutta se olikin sensuroitava aihe. Voisihan yksi näkökulma SIIHEN olla tällainen:
Kyllä meidän naisten kelpaa.
Ei tarvitse kenenkään valittaa puutteessa elämistä. Senkun rivistä valitsee parhaat päältä ja saa siitä vielä maksunkin. Omalla ulkomuodolla ei niin väliä.
Mitähän sama ilmoitus poikisi miehen laatimana?
Mitä väliä rakkaudella? Samaanhan sekin päätyy... Vietit vie (ei itsekkyys)
Tuskastunut lääkäri totesi kerran luulosairaalle vanhallepiialle: "Hanki itsellesi mies". Nykyaikana niitä voi hankkia noin useammankin. Laittaa vaan lehteen ilmoituksen.
"Kysehän on siitä juuri mitä sanoit aikaisemmin, että ei voi "nähdä" sitä, mitä rakastaa, vaan siihen täytyy myös uskoa, juuri sen näkymättömyyden vuoksi. Ne, jotka valitsivat maailman, uskoivat symboleihin( uskoivat sitä todelliseksi maailmaksi), eivätkä nähneet totuutta sen takana."
No, paremmin en voisi itse sanoa. :)
"Uskaltaisiko sanoa, että ihmiset jotka valitsevat maailman, ovat itse yhtä epätodellisia, kuin se maailma, jota he yrittävät voittaa puolellensa?"
Niin, nämä ihmiset ovat osa totuutta, todellista maailmaa, mutta he eivät usko totuuteen, vaan elävät siinä symbolien maailmassa.
Symbolien epätodellinen maailma taas riippuu tästä ihmisestä, joka siihen uskoo, sillä "kielen merkitys on sen käytössä". Tämä ihminen projisoi epätoden maailman symbolien, eli käytännössä viestinnän välityksellä ja tekee sitä sillä olemassa olevaksi.
Tässä symbolien maailmassa ihminen on siten itse "jumala", jos hän uskoo symbolien maailmaan.
Ongelmahan on siinä, että jos hän elää epätodellisen maailman mukaan Raamatun mukaan "ei koskaan voinut tapahtuakaan". Eli hän elää maailmassa, jossa tapahtuvat asiat eivät voineet koskaan tapahtuakaan ja siksi ne ovat aikaan sidottuja, kun ei ole aikaa, ei ole näitä tapahtumiakaan.
Eli tämä ihminen on rakastanut sellaista, mitä ei ole havainnon takana... elänyt sen mukaan ja ollut siten välinpitämätön moraalista.
Hänen valintansa näkyvät toiminnassa ja kun toiminta mukaileen epätodellista maailmaa, hänen toimiaan "ei voinut koskaan olla olemassa".
"Otsikostasi tuli mieleeni jotenkin Schopenhauer... Todellakin... voisikos artun näkökulmasta käydä keskuteluun oletuksesta, että rakkaus ilmentyy vasta Tahdon ottaessa fyysisessä maailmassa muodon toimiessaan ja rakkaus on se, joka vetää Tahdon motiivina kohti päämäärää?"
Henk. koht. katto taisi tulla vastaan tässä Schoppenhauerin kohdalla, sillä ukko on minulle melko tuntematon. En ole lukenut hänen kirjojaan ja hänestä kertovista teksteistäkin on jo aikaa.
Olet muuten oikeastaan yllättävänkin näppärä ajattelija.
Miten olisi että kun rakastaa itseään, rakastaa kaikkea muutakin. Jos ei kykene joiltakin osiltaan rakastamaan itseään, ei pysty rakastamaan maailmaakaan.
Näkee maailman puuttellisena, rikollisena jne. Mutta jos täydestä sydämestään antaa armon tulla, ja rakastaa itseään vioistaan huolimatta (tai jopa niiden vuoksi...), kokee itse armon ja armahtaa muitakin viallisia (jokaikistä) ja pystyy rakastamaan heitä, tai siis ei pysty muuhun kuin rakastamaan heitä.
Pieni on se äidinrakkaudenpiiri, johon ei muuta mahdu kuin omat lapset. Maria Jotuni.