Äidilläni on yhä paheneva muistihäiriö. Sitä ei ole sen paremmin selvitetty mistä johtuu, mutta tilanne pahenee jatkuvasti. Äitini asuu veljeni kanssa kotona, mutta ei enää pitkään pysty olemaan päivisin yksin. Hänellä muisti pätkii siten, että hänestä hänet on nyt jätetty yksin. Hän on aina viihtynyt kotona yksin päivisin ja on aina riittänyt, että lapset käyvät katsomassa iltaisin ja viikonloppuisin. Nyt nuo päivät ovat pitkiä, eikä äitini ymmärrä miksi hänet on täysin hylätty. Kun menen häntä katsomaan nyt kun olen vielä sairaslomalla, on hän aina ikkunassa. Hän nojaa käsiin surullisen näköisenä ja piristyy kun menen sisälle. Kertoo, että on ollut yksin pitkään eikä kukaan ole käynyt, eikä hän tiedä minne veljeni on mennyt. Vaikka veljeni on vain normaalisti lähtenyt töihin ja soittanut äidilleni vielä hetkeä aikaisemmin.
Äitini kävelee tv:n kaukosäädin kädessään ja ihmettelee kun ei voi sillä soittaa veljelleni. Hän ei enää osaa käsitellä puhelinta, ei muista miten soittaisi ystävilleen tai meille lapsille. Kun pyysin veljeäni soittamaan äidilleni, kun olin itse paikalla hän pelästyi kännykkänsä sointia ja hetken sitä katseltuaan kysyi mitä nyt pitää tehdä. Pyysin häntä painamaan vastausnäppäintä ja hän painoi, mutta ei laittanut puhelinta korvalleen, piti sitä vain sylissään. Autoin häntä puhumaan veljeni kanssa ja hän kertoi heti, että joku nainen täällä puhuu jostakin vanhainkodista, eikä hän mene minnekään vanhainkotiin.
Olimme puhuneet jo usempaan kertaan, että äitini pääsisi muistihäiriöisten asuntolaan viikoksi. Katsottaisiin miltä se hänestä tuntuisi, kun hän niin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Mutta nyt kun kerroin, että hänet otetaan ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja tutkitaan ettei mitään muita ongelmia nyt ole ja sen jälkeen sitten katsotaan tuota ryhmäkotia, hän olikin sitä vastaan. Vähän myöhemmin hän taas kyseli koska hän sinne pääsisi...
Pahinta on että hän ei enää osaa keittää kahvia itselleen. Hän keitti aina pannukahvia, nyt hän laittaa kaikki sähkölevyt päälle ja yhdelle levyistä tyhjän kahvipannun. Ja ihmettelee kuka nyt jo ehti kaikki hänen kahvinsa juoda. Ulos hän on jäänyt viime talvena pari kertaa. Toisella kertaa naapuri auttoi äitiäni, toisella kertaa veljeni tuli kotiin ja löysi kylmettyneen äidin oven ulkopuolelta ilman avaimia. Ei kännykkää mukana, eikä hän muistanut missä vara-avaimet ovat, vaikka ne hänelle päivittäin kerrottiin ja näytettiin. Turvaranneketta hän ei muistanut käyttää, vaikka se ranteeseen laitettiin. Vara-avain kaulassa ei auttanut asiaa, koska hän ei muistanut sitäkään käyttää. Lisäksi hän väitti yhden veljistämme nauraneen hänelle tuosta vara-avaimesta kaulassa. Eli hän koki avaimen nolona kaulallaan, vaikka sitä hänelle moneen kertaan perustelimme miksi se on niin tärkeä.
Nyt tilanne on se, että hän kertoi että jotakin on pahasti vialla. Joku on katkaissut kaikki hänen yhteytensä, eikä hän osaa oikein mitään, eikä tiedä mitään, mutta jotakin puuttuu jatkuvasti. Hän liikkuu levottomasti ja ahdistunut. Kissaa hän etsii jatkuvasti, juuri kun hän on kissan nukkumassa nähnyt hän hakee sitä uudelleen. On koko ajan huolissaan kissasta ja vihainen veljelleni siitä että on mennyt jonnekin josta äitini ei häntä löydä. "Enhän minä voi mennä etsimään, kun en tiedä miten pitkälle hän on mennyt." Joten pelkään, että äiti lähtee hortoilemaan ulos, vaikka miten lupaa ettei mene.
Pahinta on tuo ahdistunut olo. Hän epäilee, että on tullut hulluksi, ja vaikka selitän, että et sinä ole hullu, muistisi ei enää toimi jatkuvasti hyvin, vaan tekee noita ongelmia. En tiedä miten eteenpäin. Tuo viikko dementiakodissa tuskin enää riittää, mutta paikkoja minnekään ei ole. Eikä sosiaalipuolen henkilöiden mukaan olisi hyvä laittaa äitiäni nyt jatkuvasti noiden häiriökäyttäytyvien kanssa asumaan, vaikkakin hänellä siellä olisi oma huone. Ja mahdollisesti hän saisi kissan ottaa sinne mukaan, sitä jo kysyin, mutta varmaa se ei ole. Jos kissaa ei mukaan saa, niin sitten äiti ahdistuu heti. Joten tilanne on vaikea. Äitini on 83 vuotias ja hänelle lääkärit antoivat 64 vuotiaana 2 kk elinaikaa syöpänsä vuoksi. Äitini kuitenkin parani ja on nyt lääketieteellinen ihme, näiden lääkäreiden mielestä, jotka pyysivät meitä antamaan äidille enää vain elämyksiä ja määräsivät mielialalääkkeitä, jotta viimeiset hetket olisivat helpompia lääkehuuruissa. Kuitenkin dosentti Tallbergin hivenaine yms. hoidot paransivat äitini silloin. Lääkärit olivat vihaisia minulle siitä, että annan äitini päättää hoidoistaan, siitä että hän jätti kaikki muut lääkkeet ottamatta, vain asperiini oli sallittua.
Nyt elämykset on eletty, eikä hän edes muista omien lastensa nimiä, vaan kysyttäessä mainitsee veljiensä nimet lapsinaan. Ei edes kuvasta tunnistanut vanhemman poikansa perhettä, saati sitten muistanut poikansa nimeä. Veljeni talo näkyy äitini ja toisen veljen ikkunasta, siitä jossa äitini aina surullisena seisoo katsomassa ulos.
Onko ahdistukseen mitään helpottavaa, nyt hyväksyisin sen että ahdistusta helpotettaisiin lääkehuurulla. Sitä ahdistusta on niin vaikea katsoa ja sitä ettei hän voi istua minuuttiakaan paikallaan, ei osaa nukkua koko yötä ilman heräilyä ja levontonta kävelyä ympäri taloa. Ei tuo ahdistus ole mitenkään helpottamaan päin, vaan se pahenee vain... Äitini pääsee ehkä tutkimuksiin vuodeosastolle ensi viikolla, mutta varmaa sekään ei ole, koska tilaa ei listojen mukaan ollut, eikä ollut tulossakaan...
Kyllähän me huolehtisimme, mutta ei kukaan voi olla 24 tuntia vuorokaudessa äitini luona ja sitä hän nyt tarvitsee, sekä helpotusta tuohon ahdistukseen. Ja läheisyyttä, tietoa siitä ettei ole yksin.
Äitini kävelee tv:n kaukosäädin kädessään ja ihmettelee kun ei voi sillä soittaa veljelleni. Hän ei enää osaa käsitellä puhelinta, ei muista miten soittaisi ystävilleen tai meille lapsille. Kun pyysin veljeäni soittamaan äidilleni, kun olin itse paikalla hän pelästyi kännykkänsä sointia ja hetken sitä katseltuaan kysyi mitä nyt pitää tehdä. Pyysin häntä painamaan vastausnäppäintä ja hän painoi, mutta ei laittanut puhelinta korvalleen, piti sitä vain sylissään. Autoin häntä puhumaan veljeni kanssa ja hän kertoi heti, että joku nainen täällä puhuu jostakin vanhainkodista, eikä hän mene minnekään vanhainkotiin.
Olimme puhuneet jo usempaan kertaan, että äitini pääsisi muistihäiriöisten asuntolaan viikoksi. Katsottaisiin miltä se hänestä tuntuisi, kun hän niin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Mutta nyt kun kerroin, että hänet otetaan ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja tutkitaan ettei mitään muita ongelmia nyt ole ja sen jälkeen sitten katsotaan tuota ryhmäkotia, hän olikin sitä vastaan. Vähän myöhemmin hän taas kyseli koska hän sinne pääsisi...
Pahinta on että hän ei enää osaa keittää kahvia itselleen. Hän keitti aina pannukahvia, nyt hän laittaa kaikki sähkölevyt päälle ja yhdelle levyistä tyhjän kahvipannun. Ja ihmettelee kuka nyt jo ehti kaikki hänen kahvinsa juoda. Ulos hän on jäänyt viime talvena pari kertaa. Toisella kertaa naapuri auttoi äitiäni, toisella kertaa veljeni tuli kotiin ja löysi kylmettyneen äidin oven ulkopuolelta ilman avaimia. Ei kännykkää mukana, eikä hän muistanut missä vara-avaimet ovat, vaikka ne hänelle päivittäin kerrottiin ja näytettiin. Turvaranneketta hän ei muistanut käyttää, vaikka se ranteeseen laitettiin. Vara-avain kaulassa ei auttanut asiaa, koska hän ei muistanut sitäkään käyttää. Lisäksi hän väitti yhden veljistämme nauraneen hänelle tuosta vara-avaimesta kaulassa. Eli hän koki avaimen nolona kaulallaan, vaikka sitä hänelle moneen kertaan perustelimme miksi se on niin tärkeä.
Nyt tilanne on se, että hän kertoi että jotakin on pahasti vialla. Joku on katkaissut kaikki hänen yhteytensä, eikä hän osaa oikein mitään, eikä tiedä mitään, mutta jotakin puuttuu jatkuvasti. Hän liikkuu levottomasti ja ahdistunut. Kissaa hän etsii jatkuvasti, juuri kun hän on kissan nukkumassa nähnyt hän hakee sitä uudelleen. On koko ajan huolissaan kissasta ja vihainen veljelleni siitä että on mennyt jonnekin josta äitini ei häntä löydä. "Enhän minä voi mennä etsimään, kun en tiedä miten pitkälle hän on mennyt." Joten pelkään, että äiti lähtee hortoilemaan ulos, vaikka miten lupaa ettei mene.
Pahinta on tuo ahdistunut olo. Hän epäilee, että on tullut hulluksi, ja vaikka selitän, että et sinä ole hullu, muistisi ei enää toimi jatkuvasti hyvin, vaan tekee noita ongelmia. En tiedä miten eteenpäin. Tuo viikko dementiakodissa tuskin enää riittää, mutta paikkoja minnekään ei ole. Eikä sosiaalipuolen henkilöiden mukaan olisi hyvä laittaa äitiäni nyt jatkuvasti noiden häiriökäyttäytyvien kanssa asumaan, vaikkakin hänellä siellä olisi oma huone. Ja mahdollisesti hän saisi kissan ottaa sinne mukaan, sitä jo kysyin, mutta varmaa se ei ole. Jos kissaa ei mukaan saa, niin sitten äiti ahdistuu heti. Joten tilanne on vaikea. Äitini on 83 vuotias ja hänelle lääkärit antoivat 64 vuotiaana 2 kk elinaikaa syöpänsä vuoksi. Äitini kuitenkin parani ja on nyt lääketieteellinen ihme, näiden lääkäreiden mielestä, jotka pyysivät meitä antamaan äidille enää vain elämyksiä ja määräsivät mielialalääkkeitä, jotta viimeiset hetket olisivat helpompia lääkehuuruissa. Kuitenkin dosentti Tallbergin hivenaine yms. hoidot paransivat äitini silloin. Lääkärit olivat vihaisia minulle siitä, että annan äitini päättää hoidoistaan, siitä että hän jätti kaikki muut lääkkeet ottamatta, vain asperiini oli sallittua.
Nyt elämykset on eletty, eikä hän edes muista omien lastensa nimiä, vaan kysyttäessä mainitsee veljiensä nimet lapsinaan. Ei edes kuvasta tunnistanut vanhemman poikansa perhettä, saati sitten muistanut poikansa nimeä. Veljeni talo näkyy äitini ja toisen veljen ikkunasta, siitä jossa äitini aina surullisena seisoo katsomassa ulos.
Onko ahdistukseen mitään helpottavaa, nyt hyväksyisin sen että ahdistusta helpotettaisiin lääkehuurulla. Sitä ahdistusta on niin vaikea katsoa ja sitä ettei hän voi istua minuuttiakaan paikallaan, ei osaa nukkua koko yötä ilman heräilyä ja levontonta kävelyä ympäri taloa. Ei tuo ahdistus ole mitenkään helpottamaan päin, vaan se pahenee vain... Äitini pääsee ehkä tutkimuksiin vuodeosastolle ensi viikolla, mutta varmaa sekään ei ole, koska tilaa ei listojen mukaan ollut, eikä ollut tulossakaan...
Kyllähän me huolehtisimme, mutta ei kukaan voi olla 24 tuntia vuorokaudessa äitini luona ja sitä hän nyt tarvitsee, sekä helpotusta tuohon ahdistukseen. Ja läheisyyttä, tietoa siitä ettei ole yksin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Voi kun kuulostaa niin tutulta tarinalta. Olen itse kunnallisessa kotihoidossa töissä ja tapauksesi ei todellakaan ole ainoa. On huolestuttavaa, miksei vanhuksille lisätä palvelukotipaikkoja ja etenkin dementiakodeista on huutava pula. Nyt vuodeosastopaikkoja kuormittavat vanhukset, jotka eivät tarvitse sairaalahoitoa, mutta eivät ole enää kotona pärjääviäkään. Näin ollen he joutuvat jonottamaan palvelukoti- tms paikkaa kuukausikaupalla, joskus enemmänkin sairaalassa.
Käykö äitisi luona terveydenhoitaja tai lähihoitaja? Voit pyytää heitä tekemään mmse-testin(muistitesti). Voit myös pyytää hoitavalta lääkäriltä lähetteen keskussairaalaan laajempiin muistikokeisiin. Näin saataisiin lääkitys kohdalleen, kun sadaan tarvittavat diagnoosit, esim. alzheimer.
Onko äitisi palvelukotijonossa? Kunnassa kokoontuva SAS-ryhmä päättää tarpeellisuudesta ja kiireellisyydestä, ja äitisi tilanne alkaa olla kyllä varmasti siinä kiireellisimmässä päässä. Hän alkaa olla itselleenkin vaarallinen..tulipaloriski, talvella paleltuminen ym. Ei dementoitunut ihminen ole enää kotiasuja!
Yleensä nämä menee siten, että asiakas saadaan intervallipaikalle ja sitä kautta sitten omaisten kovan psinostuksen ryydittämänä jää sille tielle ja saa loppujen lopuksi vakipaikan. Tässä vaiheessa "ensiapuna" olisi jokin rauhoittava lääke, joka vähentää tuota dementoituneen ihmisen vaellusta ja rauhattomuutta.
Epäilempä, ettei kissaa sovi ottaa mukaan mihinkään laitokseen. Ihan sen hygieenisyydenkin vuoksi, ja kuka sen siellä hoitaisi? Mutta kokemuksen perusteella lemmikit unohtuu.. Ja olisihan se mainiota, jos teistä lapsista joku voisi sen kissan pitää ja aina välillä käydä sen kanssa vierailulla?
Ota vaikka ensalkuun yhteyttä paikkakuntasi kotihoitotoimistoon, sieltä saa tarvittavaa apua ja ohjausta. Kenenkään ei nykyään tarvitse yksin kantaa vastuuta ja väsyttää itseään. Niin ja myös sosiaalityöntekijä on yksi auttava käsi. Toivottavasti oli jotain apua!
Muistitestejä tehty parikin kappaletta, toinen katosi pitkäksi aikaa, joten uusittiin ja tilanne oli huonontunut noina kuukausina jo paljonkin. Kotipalvelun väki ei oikein osaa mitään apua antaa. Yritimme tuota aterioiden tuontia, mutta äitini ei pitänyt niistä ruuista ja ne tulivat outoina aikoinakin. Kun kyselimme viime kesänä jo apua, kerrottiin ettei ole mitään sopivaa tukimuotoa. Talvella kun äiti jäi ulos pakkaseen, kyselimme uudelleen ja neuvoivat tuota turvaranneketta, mutta se oli silloin jo hankittu. Mutta muistamaton ei muista turvarannekkeestaan apua hakea edes.
Lääkärissä kävimme tarkastamassa lääkitykset ja labrassa muita kokeita. Äidilläni on vain verenpainelääkitys, ei muita lääkkeitä enää. Erikoislääkäri kertoi, että äitini on tuon syövästään selviämisen vuoksi lääketieteellinen ihme ja oli kiinnostunut enemmän Tallbergin hoidoista kun äitini tilanteesta. Kovasti kehui äitini pirteyttä ja vointia.
Kotipalvelusta ei mitään sitten kuulunut. Nyt kun kyselimme apua, kertoivat ettei ole tarjolla mitään. Mutta miettivät. Soittivat sitten myöhemmin tuohon tutkimusjaksoon terveyskeskukseen. Sekin on sitten herrassa koska äitini sinne pääsee, paikat ovat täynnä ja lisäpaikoillakin on jo henkilöitä. En halua tunkea äitiäni mihinkään sillipurkkiin ns. hoitoon tai tutkimuksiin, joihin ei sitten ole aikaa ruuhkien vuoksi tms.
Dementiakotia pitivät pahana vaihtoehtona, koska siellä on noita häiriökäyttäytyviä asukkeja. Mutta he kyllä kertoivat, että kissa on ollut siellä aikaisemminkin lemmikkinä, joten ei se ole ihan pois suljettu juttu. Nyt olen itse vielä ammattitautini vuoksi sairaslomalla, joten voin käydä äitini luona päivittäin. Mutta sitä vaeltelua ja ahdistusta on vaikea katsella. Äitini on ollut aina itsenäinen ja yksinäisyyteen taipuvainen, ei kyläile, ellei napata niskasta kiinni ja viedä autoon. ;-) Nyt sitten tulee lähelle istumaan, eikä voi ymmärtää kuka ne hänen asiansa on vienyt. Ihan hirveää katsella ja kuunnella kun tuo ahdistus on niin voimakasta. Kotisairaanhoitaja ei tullut kotikäynnille, kun äitini pääsee noihin tutkimuksiin kohta.
Muistia ei lääkkeillä voi lääkärin mukaan enää auttaa, eikä he halunneet sen enempää tutkia. Muistitestit olivat riittäviä. No kun kysyn äidiltä muistaako lastensa nimet, hän kertoo veljiensä nimet lapsinaan ja harmittelee miten Ahti meni tapattamaan itsensä sodan viimeisinä päivinä, Ahti oli äidin lempiveli. Kuvastakaan ei tunnistanut vanhemman poikansa perhettä. Minut muisti, mutta käynkin äitini luona usemmin. Kaupassa käynnit yhdessä loppuivat noin kuukausi sitten, kun arvelin sen vain ahdistavan äitiä. Ehkä aloitan ne kuitenkin uudelleen, äiti ei muistanut miksi kauppaan olimme tulleet ja mitä siellä pitää tehdä.
Viime kesänä ajelimme vanhoja äitini lapsuuden maisemia, mutta ne kaikki olivat hänestä aivan vieraita. Ei tunnistanut edes lapsuuden kotinsa paikkaa. Pyysi vain että ajetaan jonnekin missä on tutumpia maisemia. Kissan tarpeen ja kissan äiti muistaa, koska se on hyvin rakas. Joten kissa saa ruokaa ja hoivaa kyllä. Tosin äitini pelkää jatkuvasti, että kissa on kadonnut ja hakee sitä pitkin huoneita.
Aikaisemmin kuulin kaiken mitä Kauniissa ja rohkeissa tapahtui, nyt äitini ei edes muista koko ohjelmaa. Tv:n kaukosäädintä hän ei osaa käyttää, ei avata digiteeveetään. Hän ei tunne enää kelloa, joten laitoin kelloon tarralapulla nuolen missä kohtaa pieni viisari on kun veljeni tulee kotiin. Mutta äitini ei muistanut kelloa, ei viisaria, eikä tarralappua, ihmetteli vain miksi veljeni on kadonnut ja minne.
Minulla on viisi veljeä, joista pari käy silloin tällöin äitini luona. Vanhin veli, joka asuu näköetäisyydellä käy hyvin harvoin. Mutta äitini kaipaa heitä jatkuvasti, että missä kaikki ihmiset ovat kun kukaan ei käy. Vaikka toinen tuli ja toinen lähti, kertoi ettei kukaan ole käynyt ja hän on aivan yksin.
Pahinta on nähdä hänet keittiön ikkunasta katsomassa surullisena ulos, hän odottaa nyt jotakin tapahtuvasti koko ajan. Että vanhuus ei sitten suokaan sitä rauhaa ja seesteistä oloa siitä että kaikki on tehty ja nyt voi vain muistella. Kun ne tärkeät muistot on nyt katkaistu ja viety häneltä. Lisäksi se kuka vei ne, nauraa nyt ilkeästi ja nauttii siitä, että äitini kaipaa näitä muistoja. Näin hän asian näkee, vaikka miten hänelle asiaa selitän.
En tiedä miten tuo kotipalvelun väli luulee, että äitini pärjäisi talvella päivisin yksin. Ei hän pärjää mitenkään. Mutta eiväthän kotipalvelun väki voi hoitopaikoiksi muuttua, joten ymmärrettävä on heitäkin. Seuraa olemme yrittäneet palkata, mutta ei ole onnistunut. Syrjäinen paikka vaatisi kuljetuksia, ...
Onneksi äitini on lopettanut tupakanpolton, tosin epäilen että sekin aiheuttaa hänelle ongelmia, mutta hän ei tiedä mistä ne johtuvat. Kun annoimme hänelle luvan tupakoida sisällä liesituulettimeen, jotta hän ei menisi talvella ulos, hän alkoi tupakoimaan ympäri taloa. Minulla on vaikea astma ja oloni oli aivan kauhea äitini luona, vaikka kuinka tuuletin. Kun kerroin, että ethän polta muualla kuin liesituulettimeen kun olen tulossa, äitini hymyili ystävällisesti ja sanoen sinisen pilven takaa, että onneksi hän ei ole tänään tupakoinut vielä yhtään. Ei hän muistanut sairasteluani, enkä halunnut siitä hänelle puhua, koska joka kerran siitä tuli hänelle paha mieli. Joten otin lisää lääkkeitä hengittelin fleasekankaanläpi ja tuulettelin paikkoja. Äitini sitten kertoi kuinka hänelle tuli aina kylmä kun se nainen oli täällä.
Nopeaa apua ei ole, eikä tule. Vaikka äitini tilanne on ollut tiedossa jo pari vuotta, niin missään jonossa hän ei ole ollut. Emme osanneet sitä edes pyytää, mutta kotisairaanhoitaja kertoi tienneensä näin käyvän. Mutta eipä hänkään sitten äitiäni jonooon asettanut, vaikka apua häneltä pyysimme. Kerran vuodessa kävi ja siinä se. Miten ihmeessä yksinäiset vanhukset selviävät?
Kuinka voi olla mahdollista että tilanne on päästetty noin pitkälle ilman tarkempia tutkimuksia? Kun itse huomasin omaisellani muistihäiriön oireita pyysin muistihoitajaa tekemään kartoituksen. Se tehdään kotona, niissä olosuhteissa joissa vanhus elää jolloin se näyttää oikeamman tuloksen. Sitten pyysin lääkäriltä lähetettä verikokeisiin jotta voidaan pois sulkea esim muistihäiriöitä aiheuttavat B-12 vitam. puute, kilpirauhasen toimintaongelmat jne. Sitten kävimme lääkärissä ja saimme hänelle lähetteen erikoissairaanhoitoon, pään-kuvauksiin ja neurologille. Dementiahoitoon on kehitetty uusia lääkkeitä jotka eivät tosin paranna mutta jarruttavat sen kehittymistä ja parantavat jäljellä olevia elinvuosia.
Kaikki on tehty, mutta silti meille kerrotiin koko ajan, ettei mitään sen ihmeempää apua voi antaa. Mitään lääkkeitä ei lääkärin mukaan kannattanut aloittaa. Erikoislääkäri oli samaa mieltä. Labroissa joitakin heittoja, mutta oli erikoislääkärin mukaan jatkotutkimuksissa selvinnyt selkeästi vain vanhuuden vuoksi tulleita. Mitään kipuja äidilläni ei ole ollut. Nyt hän on surullinen ja ihmeissään, mutta tämä tilanne on täysin uusi. Kuukausi sitten kävimme vielä kaupassa äitini kanssa. Hän osti itselleen tupakat, herkut ja ruoat. Muisti aina, että menemme leipomon kautta kotiin, jotta voi ostaa leipomosta pasteijoita ja pullaa.
... nyt tilanne on toinen
Meillä kotihoidossa ei ole ainuttakaan todella dementoitunutta asiakasta, vaan he ollaan saatu järjestettyä seuraavaan hoitoportaaseen.
Näyttää siltä, että nimenomaan dementiakoti olisi sopivin ratkaisu, koska siellä on ympärivuorokautinen valvonta. Ja mitä tulee näihin "häiriökäytöksiin", niihin on lääkkeet, joten niitä harvemmin esiintyy merkittävissä määrin.
Sitten haluan vielä puida hieman tuota kotipalvelun osuutta. Jos asiakkaan ns. ongelma on dementia, on todella vaikeaa löytää sitä palvelun tarvetta. Koska palvelut maksaa, on todella hankala tilanne tehdä asiakkaan luo ns. tarkistuskäyntejä. harva haluaa maksaa siitä, että käydään vain katsomassa että kaikki on hyvin. Tosin se tässä tapauksessa olisi pientä ensiapua.
nyt näyttää pahasti vain siltä, että lääkäri on ollut välinpitämätön, koska meillä ainakin jokainen asiakas pääsee laajempiin muistitutkimuksiin, pään kuvaukset yms kun tilanne on noin hälyyttävä. Kyse on selvästi dementiasta, mutta nyt olisi tärkeää saada selville mikä sen aiheuttaa. Muistiahan ei voi parantaa, mutta sen pahenemista saadaan hidastettua ja muita oireita leivitettyä oikeanlaisilla lääkkeillä. Tuntuu todella kummalliselta, ettei äidillesi ole annettu mitään psyykelääkettä!
Ehdottaisin, että hakeudutte toiselle lääkärille ja jos ei kunnalliselle mahdollisuutta, niin sitten yksityiselle. Nykyään kukaan ei tule kotoa hakemaan ja näyttää pahasti siltä, että ilman omaisten kovaa soittelua ja painostusta ei asiat etene yhtään. Toivotan jaksamista!
ehkä syy on minun. Oma sairastumiseni ja ongelmat hoidossa, ovat vain vieneet liikaa aikaani. Ehkä haluaa myös nähdä aina sen paremman puolen asioista. Ei ole helppoa pyydellä äidilleen spyykelääkkeitä tai edes hoitoa, kun pari lääkäriä on jo kertonut faktat, hoitoa ei ole, ei missään muotoa. Eikä sitä heidän mielestään tarvittu äidilleni, koska kipujakaan ei ollut. Ei äiti ole ollut ahdistunut kun vajaan viikon nyt. Aikaisemmin hän jutteli niitä vanhoja muistojaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta soitan huomenna lääkärille. Uskoisin, että äitiäni hoitanut lääkäri ei enää edes työskentele terveyskeskuksessamme. Olen vain omalla kohdallani huomannut, että joutuessani hoitojeni vuoksi käymään kolmella eri keuhkolääkärillä, jokaisella on sairauteeni oma näkemyksensä. Ei ole helppoa potilas, jos ei ole helppoa olla lääkärikään.
lääkärille. Hoitaja, kyseli tilanteesta ja sanoi että pitäisi varautua siihen että otetaan potilasosastolle sisään. Mutta nyt olisi pääasia helpottaa tuota ahdistusta ja saada yöuni rauhalliseksi. Oma sairaslomani jatkui taas, joten se auttaa näitä yksinäisiä päiviä. Kunhan äidillä vain olisi parempi olla nyt, niin pärjäilemme kyllä. Tosin eihän tuota yksinäistä aikaa tarvitse olla kuin hetki, tosin kyllähän potilaat ovat kadonneet osastoiltakin ja yksinäisiä hetkiä voi olla niissä vieläkin enemmän.
Kävimme lääkärissä. Terveyskeskuksessa oli nuori lääkäri, joka iästään huolimatta oli jo selkeästi lääkäri. Hän keskusteli, kyseli ja tajusi tilanteen todellakin olevan akuutti. Labrakokeissa ei tulehdusta näkynyt, lääkäri kirjoitti reseptin rauhoittavista lääkkeistä ja lupasi laittaa viestiä eteenpäin tilanteesta. Hänen mielestään myös vanhuksille tehdään lisätutkimuksia, ei kuten nuo pari edellistä lääkäriä, hän otti asian hoitaakseen hyvin.
Kun pääsimme äitini kanssa kotiin, apteekin ja leipomon kautta, huomasin puhelun kännykässäni. Oli tullut tuon lääkärissä käynnin jälkeen. Soitin numeroon ja sain kuulla, että potilasosastolla olikin paikka äidilleni tutkimuksia varten. Edellisenä päivänä hoitaja kertoi, ettei paikkoja ole, eikä edes tiedetä milloin tulisi. Kerroin, että olimme juuri lääkärissä siellä ja en nyt kyllä raaski äitiäni takaisin sinne tuoda. Että voisiko ajatella seuraavaa päivää. Hoitaja kertoi, että kyllä toki, huomenna aamupäivän aikana milloin vain, jos emme tule niin paikka menee.
Eli lääkäri oli jo viestinyt tilanteen eteenpäin ja lääkärin sana painaa näissä asioissa paljon. Huomenna viemme äidin tutkimuksiin potilasosastolle ja sitten näemme miten edetään. Selkeää oli myös lääkärin mielestä, ettei äitini enää voi olla yksin.
Silleen oli ikävä huomata tuo hoitajien asenne nyt, että labrassa ensin kerrottin, että koneet on jo kiinni. Menkää tuonne käytävän toiseen päähän ja siellä on sitten päivystävä hoitaja. Kun menimme sinne päivystävä hoitaja ihmetteli asiaa ja kertoi, että menkää takaisin sinne labran luokse, ei niitä näytteitä täällä oteta kuitenkaan, hän tulee sinne. Hoitaja avasi meille labran oven ja äidilleni annettiin kippo käteen ja sanottiin että menette nyt pissakokeeseen ja sitten jätätte tämän siitä luukusta ja voitte mennä istumaan ja odottelemaan. Saman tien hoitaja lähti, labra oli jo muutoin kiinni, vain näitä päivystystapauksia hoidettiin siis miten kuten. Äitini seisoi hämmentyneen näköisenä kuppi kädessä, eikä tienyt mitä tehdä. Neuvoin ja jätin hänet vessaan. Hetken kuluttua katsoin kuinka hän pärjää ja kupissa oli vettä. Kun kerroin, että ei vettä ja kävin kaikki uudelleen läpi, autoin alkuun. Poistuin odottelemaan ja hetken kuluttua sama juttu. Äiti oli ottanut veden vessan pöntöstä. Neuvoin uudelleen ja autoin taas alkuun ja viimein asia onnistui. Olimme tämän koko ajan yksin labrassa.
Mutta eihän tuo muistamattomuus päällepäin näy, välinpitämättömyys sen sijaan näkyi selkeästi myös päällepäinkin. Hoitaja ei mitenkään varmistanut, että äitini olisi ohjeita ymmärtänyt, saati sitten jäänyt tarkastamaan ja neuvomaan, että asiat oikein myös sujuvat. Labraan tuli myös nuorempi nainen, hän sai saman kohtelun ja katseli ymmällään mitä tehdä. Meni pois ja hänen seuraansa tuli nuori mieshoitaja. Kävi kysymässä labran henkilökunnalta jotakin ja sanoi itsekseen, että taas tätä samaa. Neuvoi tyttöä ja avasi tietokoneelta ohjelman, otti lähetteen tiedot ja hoiti asian eteenpäin. Tietokoneet siis eivät olleetkaan kiinni, nähtävästi kyse oli jostakin talon sisäisestä kahnauksesta, joka kostautui ikävästi potilaille. Onneksi tuo mieslääkäri ja mieshoitaja hoitivat työnsä moitteettomasti. Samaa ei näistä naispuolisista työtovereista sitten voinutkaan sanoa. Miten hirvittävän turvatonta tässä maassa on vanheta!
Veimme veljeni kanssa äitimme terveyskeskuksen vuodeosastolle eilen. Äiti ei mielellään lähtenyt ja päivähuoneessa hyvin huonokuntoiset potilaat eivät mielialaamme kohentaneet. Äidillä hyvä päivä, ainakin aamulla. Veljeni lähti ja minä jäin äitini kanssa tutustumaan huonekavereihin. Äitini ylipaikalla, joten ahdasta oli. Mukavia huonekavereita, puheliaita ja järjissään olevia vanhuksia. Äitini oli heistä huonokuntoisin.
Lähdin pois ja lupasin palata iltapäivän aikana takaisin katsomaan miten äiti sopeutuu. Äiti jäi ihan iloisena istumaan vuoteelleen.
Kun palasin potilasosastolle äitini oli aivan sekaisin. Puheesta ei saanut mitään selvää. Hän repi lehteä ja höpisi ihan olemattomia. Ääni ja puhe aivan humalaisen. Menin kysymään hoitajilta onko äitini saanut jotakin lääkettä. No hyvä että tulitte, juu on. Äitini oli ollut lähdössä pois osastolta. Takki kainalossa oli seissyt ovella ja kiroillut, että varmasti lähtee kotiin. Hoitajat eivät äitiäni saaneet rauhoittumaan, joten toista potilasta katsomaan tullut päivystävä lääkäri oli pistänyt rauhoittavaa. No äitini olikin ihan vihannes. Säälittävää katsoa miten istui epämukavalla tuolilla ja nuokkui, ei pysynyt hereillä, mutta ei nukkunutkaan. Mutta hoitajien mukaan muuta ei ollut tehtävissä. Ymmärsin heitä, mutta lääke oli tosi vahvaa ja toivon totisesti, ettei sitä enää pistetä äitiini.
En kertonut tästä vielä veljelleni. Sai nukkua hän yönsä rauhassa, minä rauhoittelin äitiäni. Oli kyllä kamalaa katsottavaa. Sydän sykkyrällä mietin, että eihän tämäkään nyt mikään ratkaisu ole. Puhuin äidilleni lempeästi ja pyytelin, että rauhoittuu ja autoin nukkumaan. Odottelin nukahtamista ja lähdin pois.
Kun äiti oli kotona olimme huolissamme, nyt me ahdistumme tosi pahasti. Ei vanhuus voi mennä näin. Mietimme jo lähtiessämme veljeni kanssa, että viikko osastolla on max aika. Sen jälkeen viemme äidin kotiin. Veljeni kertoi, että alkaa käymään kotona päivällä. Puhuu pomolle ja minä olen vielä sairaslomalla, mutta en ehkä enää pitkään. Toivottavasti ainakaan.
Kunhan nyt selviäisi jotakin ja saisimme apua. Sitten mietimme mitä tehdä. Toisista veljistä ei ehkä apua ole. Jos olisikin niin asia olisi helpommin järjestettävissä, mutta usein se menee näin. Äidin hiljaista itkua en voi kuunnella, eikä mitään tutkimuksia voi tehdä, mikäli hänelle joutuu noita piikkejä antamaan. Mutta katsotaan nyt. Lähden äidin luokse. Toivottavasti yö meni hyvin ja tänään olisi jo parempi päivä.
että soittavat minulle milloin vain, ennen kuin piikittävät äitiäni. Vain jos tilanne on ihan akuutti, niin sitten, muuten tulen rauhoittelemaan äitiä.