Saalis. Väsytystaistelu ei ollut kovin kaksinen, koska tämä lutakkojen kuningas oli ahneuksissaan teljennyt itsensä katiskaani. Nostettuani kalan veneeseen, teki vonkale viimeisen kepposensa ja pyrstöään läiskäyttämällä roiskautti veneen pohjalla lilluneet vedet naamalleni. Veden valuessa kasvoiltani, kopautin haukea armeliaasti silmien taakse ja lähdin tyytyväisenä soutamaan kohti rantaa.
Juuri vedestä nostettu hauki makasi nyt keittiöni pöydällä ja tuijotteli minua vihaisena, kuin naimapuuhista yllätetty renkipoika. Edellisenä iltana olin puolinukuksissa torkkunut lepotuolissani, kun maailmoja kierrellyt huippukokki Rene’ Pompidou julisti televisiossa
kalanvalmistuksen helppoutta. Fileeraus kävi kuin käden käänteessä, mausteet lensivät ilmassa ja kala oli hetkessä syötävää.
Ensimmäinen virhe. Reneen opit mielessäni hyökkäsin kohti haukea ja tarrasin kaksin käsin kiinni tuohon limapintaiseen otukseen. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun lutakkojen kuningas lipesi otteestani ja singahti kaaressa kohti avonaista keittiön ikkunaa. Samassa muistin, kuinka Renee oli ylpeänä esitellyt uudenkarheita, kalankäsittelyyn tarkoitettuja näppyläkäsineitään. Kuului mäjähdys. Varovasti kurkkasin ikkunanraosta ja näin, kuinka
pihaan kurvannut taksikuski hyppeli autonsa ympärillä kuin paviaani ja osoitteli konepellillä
makaavaa haukea.
Taksikuskista selvittyäni ja muutamaa seteliä köyhempänä katselin vihoissani
pöydällä makaavaa haukea. Pottuiletko? Vetäisin vähänkäytetyt minimani näppylähanskat
käsiini ja kaivoin pöytälaatikosta kesäterässä olevan kirpputorilöydön. Fileerausveitsi.
Reneen opein aioin sulavin liikkein kuljettaa veistä pääpuolelta kohden pyrstöä.
Veitsi upposi sulavasti kalaan, mutta siihen se sulavuus loppuikin. Hammasta purren ja hikikarpaloiden valuessa otsaltani, aloin nirhata kalaa pääpuolelta kohti pyrstöä.
Urakan puolivaiheilla veitsen liike lakkasi ja päätin keskittää kaikki voimani kunnon ponnistukseen. Rykäisin kunnolla ja veitsi liikahti aavistuksen, mutta samalla terä
katkesi napsahtaen. Otteeni lipesi ja kala singahti vauhdikkaasi kohti keittiön kaappia. Kuului vain limainen läpsähdys, kun hauki iskeytyi kaapinoveen ja jäi kuin naulittuna,
terän varassa roikkumaan. Samassa näin välähdysenomaisesti Reneen hahmon, joka
naama virneessä teroitti fileerausveistään.
Pari tuntia hikoiltuani olin lopulta saanut Hauen fileoitua ja oli maustamisen aika.
Naukkailin lasista tilkan konjakkia ja kuin ammattikokki ripottelin kevyesti suolaa
kalan päälle, sormiani hypistellen. Valkopippuria. Se jos mikä kruunaisi makunautinnon.
Niin ainakin Renee väitti. Kaivoin laatikon kätköistä vanhan lasipurkin, joka oli melkein
koskematon ja täynnä tuota makuhermoja hivelevää maustetta. Ravistelin purkkia varovaisesti, mutta ripotteluun tarkoitetut reiät olivat ilmeisesti käyttämättömyyttään tukkiutuneet ja sisältö pysyi tiukasti purkin sisällä. Yritin hampaat irvessä vääntää korkkia
auki, mutta kansi oli ja pysyi kiinni. Samassa mustin Reneen opastuksen tällaisia tilanteita
varten. Lämpölaajeneminen. Heureka! Avasin kuumavesihanan ja liottelin purkkia hetken
kuuman veden alla. Ravistin purkkia varovaisesti ja ilokseni huomasin, kuinka purkin
pienet reiät olivat auenneet ja valkopippuria pystyikin sirottelemaan purkista. Käänsin purkin ylösalaisin fileiden päälle, nostin käteni ilmaan ja löin. Läps! Vaimea napsahdus tuntui selkärangassa asti, kun purkin kansi antoi yllättäen periksi ja valkopippuri levisi
tasaiseksi matoksi kalafileiden päälle. Samassa Reneen hahmo tuijotti ivallisena
valkopippurin seasta ja kuiskasi: *muistathan tarkistaa kannen kiinnityksen*.
Katkerana ja väsyneenä istuin lepotuolissani, hapan ilme kasvoillani ja muistelin pieleen mennyttä kokkailuani. Avasin kaukosäätimellä television, kun Reneen muikea pärstä ilmestyi kuvaruutuun ja alkoi maanitella katsojia ruoanlaittopuuhiin. Tänään voisimme tehdä Hirvipaistia. Vilkaisin seinällä roikkuvaa hirvikivääriäni ja totesin itsekseni:
taidat pottuilla…
Juuri vedestä nostettu hauki makasi nyt keittiöni pöydällä ja tuijotteli minua vihaisena, kuin naimapuuhista yllätetty renkipoika. Edellisenä iltana olin puolinukuksissa torkkunut lepotuolissani, kun maailmoja kierrellyt huippukokki Rene’ Pompidou julisti televisiossa
kalanvalmistuksen helppoutta. Fileeraus kävi kuin käden käänteessä, mausteet lensivät ilmassa ja kala oli hetkessä syötävää.
Ensimmäinen virhe. Reneen opit mielessäni hyökkäsin kohti haukea ja tarrasin kaksin käsin kiinni tuohon limapintaiseen otukseen. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun lutakkojen kuningas lipesi otteestani ja singahti kaaressa kohti avonaista keittiön ikkunaa. Samassa muistin, kuinka Renee oli ylpeänä esitellyt uudenkarheita, kalankäsittelyyn tarkoitettuja näppyläkäsineitään. Kuului mäjähdys. Varovasti kurkkasin ikkunanraosta ja näin, kuinka
pihaan kurvannut taksikuski hyppeli autonsa ympärillä kuin paviaani ja osoitteli konepellillä
makaavaa haukea.
Taksikuskista selvittyäni ja muutamaa seteliä köyhempänä katselin vihoissani
pöydällä makaavaa haukea. Pottuiletko? Vetäisin vähänkäytetyt minimani näppylähanskat
käsiini ja kaivoin pöytälaatikosta kesäterässä olevan kirpputorilöydön. Fileerausveitsi.
Reneen opein aioin sulavin liikkein kuljettaa veistä pääpuolelta kohden pyrstöä.
Veitsi upposi sulavasti kalaan, mutta siihen se sulavuus loppuikin. Hammasta purren ja hikikarpaloiden valuessa otsaltani, aloin nirhata kalaa pääpuolelta kohti pyrstöä.
Urakan puolivaiheilla veitsen liike lakkasi ja päätin keskittää kaikki voimani kunnon ponnistukseen. Rykäisin kunnolla ja veitsi liikahti aavistuksen, mutta samalla terä
katkesi napsahtaen. Otteeni lipesi ja kala singahti vauhdikkaasi kohti keittiön kaappia. Kuului vain limainen läpsähdys, kun hauki iskeytyi kaapinoveen ja jäi kuin naulittuna,
terän varassa roikkumaan. Samassa näin välähdysenomaisesti Reneen hahmon, joka
naama virneessä teroitti fileerausveistään.
Pari tuntia hikoiltuani olin lopulta saanut Hauen fileoitua ja oli maustamisen aika.
Naukkailin lasista tilkan konjakkia ja kuin ammattikokki ripottelin kevyesti suolaa
kalan päälle, sormiani hypistellen. Valkopippuria. Se jos mikä kruunaisi makunautinnon.
Niin ainakin Renee väitti. Kaivoin laatikon kätköistä vanhan lasipurkin, joka oli melkein
koskematon ja täynnä tuota makuhermoja hivelevää maustetta. Ravistelin purkkia varovaisesti, mutta ripotteluun tarkoitetut reiät olivat ilmeisesti käyttämättömyyttään tukkiutuneet ja sisältö pysyi tiukasti purkin sisällä. Yritin hampaat irvessä vääntää korkkia
auki, mutta kansi oli ja pysyi kiinni. Samassa mustin Reneen opastuksen tällaisia tilanteita
varten. Lämpölaajeneminen. Heureka! Avasin kuumavesihanan ja liottelin purkkia hetken
kuuman veden alla. Ravistin purkkia varovaisesti ja ilokseni huomasin, kuinka purkin
pienet reiät olivat auenneet ja valkopippuria pystyikin sirottelemaan purkista. Käänsin purkin ylösalaisin fileiden päälle, nostin käteni ilmaan ja löin. Läps! Vaimea napsahdus tuntui selkärangassa asti, kun purkin kansi antoi yllättäen periksi ja valkopippuri levisi
tasaiseksi matoksi kalafileiden päälle. Samassa Reneen hahmo tuijotti ivallisena
valkopippurin seasta ja kuiskasi: *muistathan tarkistaa kannen kiinnityksen*.
Katkerana ja väsyneenä istuin lepotuolissani, hapan ilme kasvoillani ja muistelin pieleen mennyttä kokkailuani. Avasin kaukosäätimellä television, kun Reneen muikea pärstä ilmestyi kuvaruutuun ja alkoi maanitella katsojia ruoanlaittopuuhiin. Tänään voisimme tehdä Hirvipaistia. Vilkaisin seinällä roikkuvaa hirvikivääriäni ja totesin itsekseni:
taidat pottuilla…
Vastaukset 2
Vanhimmat
NIIIIIIIIIIIIIIIIIN???????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????
jopa typeryttävän yksikertaista jollotusta - hanki mielummin vaikka koira jos halua purkautua jollekin....