Olen 17 vuotias lukiolainen, melko stressaava tyttö, joka huolehtii kaikista ja kaikesta. Otan hoidettavaksi kaikkien ongelmat enkä välitä omista asioistani. Järjestys on minulle erittäin tärkeää, kaiken pitää olla paikoillaan ja siististi. En yleensä pysty olemaan toimeettomana, sillä se käy ahdistamaan ja tunnen itseni laiskaksi. Itsetuntoni on erittäin huono, syyllistän itseäni kaikesta ja pyrin täydellisyyteen niin koulussa kuin kotonakin, mikä tietysti lisää pettymyksiä ja alentaa itsetuntoani entisestään. En siedä itseeni kohdistuvaa arvostelua, loukkaannun siitä syvästi, mutta toisaalta arvostelen toisia jyrkästi.
Mielialani ailahtelevat jyrkästi, olen hetken iloinen ja pirteä, toisen surullinen ja ahdistunut. Nukahtaminen on vaikeaa, koska minun on vaikea rauhoittua ja tekemisen tarve on pakottava. Sulkiessani silmät ajattelen omia virheitäni ja asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Tämä saa oloni tukalaksi - hikoilen ja sydämeni tykyttää. Nukun noin 4-6h yössä ja nään usein painajaisia.
Olen alkoholistiperheestä, jossa kummatkin vanhemmat joivat ja isä hakkasi äitiä. Äitini on ylihuolehtiva ja läheisriippuvainen, mutta nykyään raitis, kuten isäkin. Koen etten ole riittänyt tällaisena kenellekään - minulta odotetaan paljon. Olen varma, että ihmiset ajattelevat minusta pahaa, ja että olen nolo ja tyhmä.
Stressi tuo sillointällöin myös turvallisuudentunnetta, koska stressaan koko ajan. Ilman sitä jotakin puuttuu, joten pyrin myös luomaan stressiä. Usein toimin myös impulsiivisesti, enkä ajattele tekojeni seurauksia. Saatan ylireagoida pieniinkin asioihin.
Syy miksi tämän kerron on, että haluaisin tietää mitä tulisi tehdä. Oloni on siis lähes päivittäin ahdistunut ja syyllinen. Itsemurha-ajatuksia on ollut, mutta melko harvoin. Tunnen riittämättömyyttä ja velvollisuutta uhrautua muiden puolesta jotenkin. Ongelmaan liittyy oleellisesti myös se, että en osaa kieltäytyä, minua on helppo hyväksikäyttää ja uskon sinisilmäisesti kaikki puheet.
Mistä siis on kyse? Pitäisikö käydä psykologin juttusilla?
Mielialani ailahtelevat jyrkästi, olen hetken iloinen ja pirteä, toisen surullinen ja ahdistunut. Nukahtaminen on vaikeaa, koska minun on vaikea rauhoittua ja tekemisen tarve on pakottava. Sulkiessani silmät ajattelen omia virheitäni ja asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Tämä saa oloni tukalaksi - hikoilen ja sydämeni tykyttää. Nukun noin 4-6h yössä ja nään usein painajaisia.
Olen alkoholistiperheestä, jossa kummatkin vanhemmat joivat ja isä hakkasi äitiä. Äitini on ylihuolehtiva ja läheisriippuvainen, mutta nykyään raitis, kuten isäkin. Koen etten ole riittänyt tällaisena kenellekään - minulta odotetaan paljon. Olen varma, että ihmiset ajattelevat minusta pahaa, ja että olen nolo ja tyhmä.
Stressi tuo sillointällöin myös turvallisuudentunnetta, koska stressaan koko ajan. Ilman sitä jotakin puuttuu, joten pyrin myös luomaan stressiä. Usein toimin myös impulsiivisesti, enkä ajattele tekojeni seurauksia. Saatan ylireagoida pieniinkin asioihin.
Syy miksi tämän kerron on, että haluaisin tietää mitä tulisi tehdä. Oloni on siis lähes päivittäin ahdistunut ja syyllinen. Itsemurha-ajatuksia on ollut, mutta melko harvoin. Tunnen riittämättömyyttä ja velvollisuutta uhrautua muiden puolesta jotenkin. Ongelmaan liittyy oleellisesti myös se, että en osaa kieltäytyä, minua on helppo hyväksikäyttää ja uskon sinisilmäisesti kaikki puheet.
Mistä siis on kyse? Pitäisikö käydä psykologin juttusilla?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ehkä pakkoneuroosi. Jos on pakkoneuroosi, nuo itsestä vian etsimiset ovat pakko-ajatuksia, mitkä johtavat pahempaan.
"Sulkiessani silmät ajattelen omia virheitäni ja asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Tämä saa oloni tukalaksi - hikoilen ja sydämeni tykyttää. Nukun noin 4-6h yössä ja nään usein painajaisia."
No, eiköhän se hikoilu ja sydämmen tykytys johdu tuosta nukkumattomuudesta. Tekee urheilijankin kunnolle aika pahaa valvoa öitä.
Siksikö valvot, että koet muuten syyllisyyttä, että et tee riittävästi?
Hankalaa sanoa, mistä on kyse. Minulla (17-v lukiotyttö kanssa) on vähän samantapaisia tuntemuksia, vaikken alkoholistiperheestä olekaan lähtöisin. Huono itsetunto, isot syyllisyydentunteet pikkujutuista, täydellisyyden tavoittelu niissä asioissa, jotka mielestäni olen tehnyt huonosti. Mietin aina, mitä minun pitäisi tehdä toisin, jotta minut hyväksyttäisiin. Minulla on kavereita, mutta he eivät ole minulle kovin läheisiä. Pelkään jatkuvasti, että he kyllästyvät seuraani ja heivaavat minut noin vain matkastaan. Minun on vaikea uskoa, että voisin kelvata kenellekään ilman jatkuvaa jonakuna toisena esiintymistä.
Minunkin mielialani heittelevät katosta lattiaan. Mutta sitähän minä en muille näytä, vaan olen aina se hymyilevä ja muka hyvällä tuulella oleva tyttö.
Minua lohdutti kovasti lukea kirja nimeltä "Kiltteydestä kipeät". Suosittelen sitä lämpimästi ellet jo ole lukenut sitä. Sitä lukiessa huomaa, että on muitakin samantapaisista ongelmista kärsiviä. Ja kirjan mukaan niistä ongelmista voi parantuakin.
Suosittelen myös psykologille menoa. Itsekin harkitsen meneväni.. Semmoisen luona käynti saattaisi auttaa ajatusten selvittämisessä. Itsemurha-ajatukset myös kuulostavat sen verran uhkaavilta, että niistä varmaan kannattaisi puhua jollekulle luotettavalle henkilölle, vaikkapa sille ammattiauttajalle.
... kuin sanoa, että samanlaisia kokemuksia täälläkin.
Ikävää, niin ikävää. Toivon sinulle voimia.. jaksetaan tämä yhdessä läpi!!
Kiitos vastauksista! On lohduttavaa tietää etten ole yksin ongelmani kanssa. Jaksamisia teille myös, yritän uskaltautua edes kokeilemaan psykologilla käyntiä. En jaksaisi purkaa näitä enää läheisilleni, koska kuulostaisin vain epätoivoiselta ja säälittävältä heidän korviinsa...Tyypit joille pystyisin puhumaan eivät takuulla ymmärtäisi, koska he ovat eläneet niin erilaisissa perheissä.