Kauhean hiljaiseksi mennyt tää keskustelupalsta sen jälkeen kun syksy ja talvi tuli. Onko kaikki toipunut suruistaan ja eikö uusia kerholaisia enää näin pimeinä kylminä iltoina tulekaan?
Toivon tietenkin että ei tulis! :)
Itse taisin tulla lempattua jonkun paremman, ehkäpä kesäkissan, takia kesän alussa.. Tuntuu että silloin oli paljon enemmän meitä surijoita.. Enkä itse ainakaan vielä ole toipunut, miten on teidän muiden laita?
Toivon tietenkin että ei tulis! :)
Itse taisin tulla lempattua jonkun paremman, ehkäpä kesäkissan, takia kesän alussa.. Tuntuu että silloin oli paljon enemmän meitä surijoita.. Enkä itse ainakaan vielä ole toipunut, miten on teidän muiden laita?
Vastaukset 10
Vanhimmat
meitä kait... ainakin minä :) Neljäs kuukausi menossa tätä ja tuntuu että vasta nyt alkaa kunnon suru tunkea päälle... Toisaalta on jo helpottanutkin, mutta kait tuo pari ekaa kuukautta meni asian sulatteluun... rikkinäinen olen vain kylmenevässä syystalvi-illassa... Hassua tavallaan... toisaalta rikki ja surullinen, mutta olotila jotenkin pehmeä ja rauhallinen :) Miehenähän minun pitäisi kestää kaikki suoraselkäisesti... eikö? ;)
Näinhän se menee että miehen ei kuuluisi surkutella vaan kestää kuin mies ja siirtyä seuraavaan. Heh... valitettavasti todellisuus on jotain ihan muuta. Onneksi on tullut niin paljon osumia ennenkin että tietää kyllä selviävänsä näistä...
Mun mielestä ainakin miehetkin voi näyttää sen, että tekee kipeetä ja olo on surullinen. Ja naisena arvostankin enemmän sellaisia jotka suree menetystä oikeasti eikä näyttele muuta ja hyppää ensimmäisen naikkosen kainaloon. Eli, te miehet, surkaahan vaan rauhassa, ei se sureminen sukupuolta katso.
Toki naiset on paljon herkempiä näissä ja miehet saattaa pitää keskenään selvänä sitä, että miehien kuuluu kestää kaikki suoraselkäisesti.
Mulla menossa viides kuukausi, olo on jo parempi, mutta voi näitä iltoja.. :( Ikävä iskee puskutraktorin lailla päälle ja tuntuu ettei se hellitä ollenkaan, ihan kun se voimistuisi vaan. Onneksi päivät on jo helpompia, iltaisin voi sitten vetäytyä kotisohvalle yksin mököttämään.
Mutta kiva kun sain "hengenheimolaisia" tähän pimeään kylmään iltaan! :) Tsemppiä teille, ja luottavaista mieltä! :)
Ne jotka dumpattiin kesällä, ovat jo valituksensa valittaneet. Kohta ollaan jo joulukuussa.
Nyt on vähän hiljasempi kausi menossa sen suhteen.
..kun on tullut dumpatuksi kesällä, enää ei saisi valittaa..? ;)
Aluksi eron otti tosi hyvin, mutta nyt on alkanut näin 4kk korvilla olemaan välillä todella huonoja päiviä. Pahempia kun ihan eron alussa.
Mutta kyllä tämä tästä, vaikka välillä epätoivo valtaakin, löydänkö koskaan itselleni elämänkumppania?
On tässä eron jälkeen ollut 3-4 tapausta, mutta aina olen ruvennut perääntymään ja ahdistumaan, kyllä se on niin, että en ole vielä valmis uuteen suhteeseen.
Asiaa on onneksi auttanut se, että ex-avomiehen kanssa ollaan ystäviä, hän on auttanut minua paljon, kun saa käsitellä eroa ja suhdetta.
Kevättä odotellessa!
on se uskomatonta miten sitä kerran toisensa jälkeen antaa anteeksi toiselle ja uskoo että tästä selvitään kun on vaihettu paikkakuntaa ja kaikkea ja sitten heti vähän ajan päästä huomaat että sama peli jatkuu..kait se on niin että jotkut eivät osaa elää ns,normaalia parisuhdetta vaan halutaan kokoajan elää siinä jännityksessä ja uuden löytämisen euforiassa..tyhmä lehmä minä olin kun uskoin hänen valheisiinsa!
eli tässä taas yksi särkynyt sydän...
valheisiin, luulin oikeasti miehen rakastavan minua ja paljastui että hänellä on samaan aikaan ollut toinen nainen. Minä hölmö rakastin tuota miestä ja tunnen itseni naurettavaksi hölmöksi. Kyllä mulla joku vaisto varoitti, mutta en halunnut kuunnella sitä, koska olin niin rakastunut. Tuntuu, ettei tästä toivu koskaan
Meikäläiselläkin kulunut erosta viitisisen kuukautta. Suhde kesti yli kymmenen vuotta... Tässä alkoi jo pikkuhiljaa tuntumaan, et pahimman yli on päästy. Mut yks kaks pommi tipahti päin pläsiä! Sain kuulla exäni asuvan yhdessä työtoverinsa kanssa, ja sutinaa on ollut kuulemani mukaan jo yli vuoden! En olisi voinu millonkaan uskoa tällaista. Exä on vakuuttanut, kuinka haluaa olla ystäväni ja oltiinki tähän asti... Itse hän ei myönnä mitään tapahtuneen aikaisemmin. Onko muilla vastaavia kokemuksia, miten tästä pääsee taas eteenpäin ja uuteen alkuun?!
reilu puolitoista vuotta. ei sitä jaksa enää valittaa, odottaa vaan, että ehkä se sydän joskus paranee. ei ennalleen, mutta edes sellaiseksi, että uskaltaa tuntea jotain.
pahin tuska on poissa, ahdistus hellittänyt ja surukin laantunut. viha on käyty läpi, päässyt yli hylkäyksen aiheuttamasta häpeän tunteesta ja tajunnut heittää ne vaaleanpunaiset lasit roskakoriin.
elämä on. mutta elämä voittaa. joskus vielä.