Ei tämä elämä aina menee kuten on kuvitellut/ ehkä toivonut.
Puolisot saattavat ihan oikeasti vieraantua " kasvaa erilleen" ilman sen suurempia riitoja tai tappeluita.
Niin kävi meille.
Mutta jotain hyvääkin siitä on seurannut; kummallakin nyt oma asunto ja ollaan tekemisissä toistemme kanssa lähes viikoittain / joskus päivittäin syystä että:
välimme ovat parantuneet kun emme asu yhdessä / nämä arkipäivät kotkotukset jäivät pois- kumpikin saa tehdä mitä haluaa ja olla tekemättä sitä mitä ei halua.
Meillä on lapsenlapsia joita molemmat rakastamme yli kaiken.
Tarvittaessa hoidamme yhä lapsenlapsiamme yhdessä " vanhassa kodissa" koska se on isompi kuin minun.
Lapsenlapsille olemme sanoneet, että mummo ja vaari ovat kyllä vielä kavereita - mutta emme asu yhdessä.
Lapsenlapset hyväksyvät sen, ymmärtävät.
Minusta on hienoa, että voimme olla kohta x miehen kanssa sellaisissa väleissä että voimme riitelemättä hoitaa lapsenlapsiamme.
Nyt kun on saatu etäisyyttä asioihin, meillä menee ihan ok.
Minua ei enää ärsytä hänen ällöt tapansa enkä minä ärsytä häntä.
Meillä on pitkä liitto takana - mutta se on sitä mitä on; t a k a n a.
Eivät asiat voi täysin ennalleen palata mutta kunhan edes voimme näin tulla toimeen, en valita.
Avioero astuu aikanaan voimaan, ja jatkamme elämää kuten tähänkin saakka.
Monet tuttavat ovat ihmetelleet -- ensinnäkin eroa ja sitten sitä, miten tulemme nyt niin paljon paremmin toimeen keskenämme.
En missään nimessä haluaisi häntä " takaisin".
Välistä tunnen säälinsekaista tunnetta kun ajattelen x:ää, hän on minua reilusti vanhempi ja jotenkin kyllä koskee, kun näkee miten hän on vanhentunut ihan silmissä.
Mutta: elämä menee miten menee, ei parane kitistä.
Minulla on oma pieni asunto jossa on ihan hyvä olla. Lapset asuvat kävelymatkan päässä, voin jos haluan poiketa heille ihan milloin tahansa.
Pidän kuitenkin huolen siitä, ettei minusta tulee heille mitään riippaa.
Poikkasen kahville ja lähden taas.
Ei avioero aina ole pelkästään pahasta.
Jos olisimme jatkaneet hampaat irvessä tätä avioliittoa - ei kukaan olisi ollut erityisen onnellinen.
Nyt minä olen; monestakin syystä, olen terve, on hyvät välit lapsiin - lapsen lapsiin ja x:ään.
Päiväni täyttyvät monesta askareesta, olen paljon ulkona koirani kanssa, kirjoitan, maalaan ja piirrän, luen paljon, kuuntelen paljon radiota ( telkusta en niinkään välitä) -
Tämä nyt ei ollut mikään varsinainen elämänohje kenellekään eikä kehotusta erota, onpahan vain tarina yhdestä avioerosta..
Puolisot saattavat ihan oikeasti vieraantua " kasvaa erilleen" ilman sen suurempia riitoja tai tappeluita.
Niin kävi meille.
Mutta jotain hyvääkin siitä on seurannut; kummallakin nyt oma asunto ja ollaan tekemisissä toistemme kanssa lähes viikoittain / joskus päivittäin syystä että:
välimme ovat parantuneet kun emme asu yhdessä / nämä arkipäivät kotkotukset jäivät pois- kumpikin saa tehdä mitä haluaa ja olla tekemättä sitä mitä ei halua.
Meillä on lapsenlapsia joita molemmat rakastamme yli kaiken.
Tarvittaessa hoidamme yhä lapsenlapsiamme yhdessä " vanhassa kodissa" koska se on isompi kuin minun.
Lapsenlapsille olemme sanoneet, että mummo ja vaari ovat kyllä vielä kavereita - mutta emme asu yhdessä.
Lapsenlapset hyväksyvät sen, ymmärtävät.
Minusta on hienoa, että voimme olla kohta x miehen kanssa sellaisissa väleissä että voimme riitelemättä hoitaa lapsenlapsiamme.
Nyt kun on saatu etäisyyttä asioihin, meillä menee ihan ok.
Minua ei enää ärsytä hänen ällöt tapansa enkä minä ärsytä häntä.
Meillä on pitkä liitto takana - mutta se on sitä mitä on; t a k a n a.
Eivät asiat voi täysin ennalleen palata mutta kunhan edes voimme näin tulla toimeen, en valita.
Avioero astuu aikanaan voimaan, ja jatkamme elämää kuten tähänkin saakka.
Monet tuttavat ovat ihmetelleet -- ensinnäkin eroa ja sitten sitä, miten tulemme nyt niin paljon paremmin toimeen keskenämme.
En missään nimessä haluaisi häntä " takaisin".
Välistä tunnen säälinsekaista tunnetta kun ajattelen x:ää, hän on minua reilusti vanhempi ja jotenkin kyllä koskee, kun näkee miten hän on vanhentunut ihan silmissä.
Mutta: elämä menee miten menee, ei parane kitistä.
Minulla on oma pieni asunto jossa on ihan hyvä olla. Lapset asuvat kävelymatkan päässä, voin jos haluan poiketa heille ihan milloin tahansa.
Pidän kuitenkin huolen siitä, ettei minusta tulee heille mitään riippaa.
Poikkasen kahville ja lähden taas.
Ei avioero aina ole pelkästään pahasta.
Jos olisimme jatkaneet hampaat irvessä tätä avioliittoa - ei kukaan olisi ollut erityisen onnellinen.
Nyt minä olen; monestakin syystä, olen terve, on hyvät välit lapsiin - lapsen lapsiin ja x:ään.
Päiväni täyttyvät monesta askareesta, olen paljon ulkona koirani kanssa, kirjoitan, maalaan ja piirrän, luen paljon, kuuntelen paljon radiota ( telkusta en niinkään välitä) -
Tämä nyt ei ollut mikään varsinainen elämänohje kenellekään eikä kehotusta erota, onpahan vain tarina yhdestä avioerosta..
Vastaukset 24
Vanhimmat
Ei juuri paremmin voisi mennä kun voitte olla sovinnossa - mitä sitten, vaikka ette asu yhdessä?
Yhteinen pitkä taival on kuitenkin takana.
Etäisyys luo uutta näkökulmaa.
Tsemppiä!
...meillä lensi lautaset ja tuolit ja ruuat pitkin seiniä avioliitossa --- eron jälkeen en ole nähnyt x:ää.
En halua nähdä!
ystävä just lastenlapsien vuoksi,mutta eipä ex-ää kiinnostanut.Lopetin kaiken yhteydenpidon ja näin on parempi.
Miksi ruinaan kun jouduin sitä tekemään kaikessa vuosikymmeniä.
Joo, ymmärrän. Olen iloinen että pystymme hoitamaan lapsenlapsiamme yhdessä.
He ovat meille rakkaita ja annamme muun olla -
hoidamme vain heitä rakkaudella kun on sellaista tarvetta.
Sekin tietysti vähenee vuosien saatossa kun kasvavat ja menevät kouluun yms.
Mutta yhtä rakkaita he kuitenkin ovat.
Ymmärsin viestistäsi, että eronne ei vielä ole virallisesti voimassa, eli elätte vielä harkinta-aikaa. Melkein löisin vetoa, mutta elämänne ei tule jatkumaan noin auvoisena kunhan aikaa kuluu. En ylipäätään ymmärrä, miksi pitää erota jos yhdessä oleminen on noin mukavaa. Sitten kun jommalla kummalla astuu uusi kumppani mukaan kuvioihin, tulee tilanteenne muuttumaan. Omasta erostani on kolme vuotta aikaa. Noin minäkin kuvittelin kaiken menevän vielä silloin kun harkinta-aika oli menossa. Aika on kuitenkin näyttänyt, että meille tuli todellinen ero ja yvä niin.
Kyllä se jatkuu - ihan sellaisena kuin itse haluaa.
Ja ei - virallinen ero ei ole voimassa vielä.
Miksi erota?
Johan kirjoitin, miksi.
Jos arkipäivän rutkutukset aiheuttavat jatkuvaa hammasten kiristystä, mykkäkoulua niin miksi EI erota ja tulla toimeen kaveripohjalla?
Ja sitäpaitsi, me olemme molemmat jo sen ikäisiä että uusi kumppani ei ola kummankaan suunnitelmissa.
Kun on yli 30 vuotta elänyt toisen käskyvallan alaisena - haluaa satavarmasti loppuelämänsä elää ihan itselleen - lapsenlapsille - auttaa lapsia siinä missä joskus mahdollisesti apua tarvitsevat.
Miksi lopullinen ero aiheuttaisi riitaa?
Kävimme jo juristin puheilla ja virallinen ositus on tehty - ei tullut siinäkään mitään riitaa.
Minä sain vähän vähemmän kuin hän, mutta käytännön syistä teimme niin - hän saa asua loppuelämänsä rakkaassa talossaan jonka lapset sitten aikanaan perivät ja minä asun pienemmässä asunnossa jonka lapset myös aikanaan perivät.
Meillä on viralliset kuviot hoidettu.
Asiaa hoitanut juristi sanoi, että olisipa useampi niin sopuisasti eroava kuten te kaksi.
Eli toisenlaisiakin eroja on.
Mutta kun ajattelee: yhdessä kestetty ylä ja alamäet niin miksi nyt sitten riitelisi kaikesta?
Irtaimistokin jaetaan ihan sovussa, minä voin ottaa mitä ikinä haluan mukaani ja hänelle jää ihan tarpeeksi kaikkea - 30 vuotta on pitkä aika ja kaikenlaista on kertynyt.
Että älä sinä ystäväni maalaa piruja seinälle, emme ala riitelemään sittenkään kun virallinen ero on voimassa.
Kaikkea hyvää - kaikille.
Meillä ero astui voimaan vajaa kuukausi sitten, asuttu erillään jo Maaiskuusta asti.
Ero oli meille kaikkein paras ratkaisu sillä yli 20v avioliiton aikana me vieraannuttiin täysin- loppupelissä oltiin kuin kaksi eripari sukkaa ...
Yhteistä ei ollut muuta kuin lapset , laskut ja osoite.
Tullaan toimeen todella hyvin kun ei asuta saman katon alla,
Asuttiin toistakymmentä vuotta pois Suomesta, kasvatettiin lapset( 4 ) , tehtiin töitä ja vihdoin todettiin että elämällä on vielä molemmille paljonkin annettavaa .
Nyt ollaan molemmat vielä alle 45 , lapset nuorinta lukuunottamatta aikuisia , vanhin jo perustanut oman perheen.
Omalta osaltani toivon että ex vielä löytäisi itselleen uuden kumppanin, ehkä sellainen joskus tulee vielä omallekin kohdalle.
Päivä kerrallaan ja kaikkea hyvää alkuperäiselle kirjoittajalle !!
t. Nancy
Nancylle kiitos!
Niin, eroja on yhtä monta kuin meitä - ihmisinä.
En minä sitä ymmärrä, että väen väkisin pitää jatkaa avioliittoa jos se on enemmän kuin kuollut.
Väkisin ei voi ei tarvitse/saa esittää " onnellista".
Tiedän tapauksia joissa aviopuolisot eivät ole puhuneet toisilleen vuosikausiin kuin ne pakolliset - mitä syödään/mennäänkö kauppaan mutta kulissit ne kulissit! Yhdessä ollaan kun on velaksi hankittu ok talo ja josta kumpikaan ei katso voivansa luopua - kas,se toinenhan voi saada enemmän..
minä ainakin olen ihan hyvällä mielin meidän ratkaisusta, ja vähät välitän mitä muut ajattelevat/ sanovat.
Sukulaisilla naamat kurtussa kuin vanhalla hanurilla - siis hänen sukulaisillaan mutta eiväthän ne ihmiset kuulu minun elämääni - enää eikä minun tarvitse vaivata päätäni sillä mitä he mahdollisesti ajattelevat.
Ajattelisivat mieluumin omaa synkkää elämäänsä, jos joillekin on niin tärkeätä pitää kulissit ulospäin " fiineinä" niin eihän mikään estä.
Mutta:
luulen että loppupeleissä heitä kaduttaa - koko elämä menee - mihin???? Esittämiseen - teeskentelyyn.
Me olemme kohta xmiehen kanssa ihan kavereita, autamme toinen toistamme - käymme mm yhdessä kaupassa käytännön syistä - hänellä auto minulla ei ja on muutenkin ihan kiva nähdä - kun ei nähdä joka päivä...
Hän käy luonani kahvilla jos on asioita minun suuntaani jne.
Hyvää jatkoa myös Sinulle Nancy.
Eletään me tytöt itsellistä, hyvää elämää.
Olen kanssasi samaa mieltä frökenFräken !!
Meillä ei erosta edes kummankaan sukulaiset pahemmin närkästyneet.
Ihmettelivät mutta kun huomasivat ettei mikään suuremmin muuttunut niin hyväksyivät .
Olen muuten edelleenkin ex anoppini kanssa todella lämpimissä väleissä- ollaan oltu toinen toisillemme parhaat kaverit joten miksi sitä muuttaa. Samoin ex-appeni kanssa. Kyläillään toinen toisillamme ja usein niin että myös ex on mukana.
Myös meillä pelaa entisen mieheni kanssa tuo auttamispuoli, hän tuli omasta ehdotuksestaan vaihtamaan autooni talvirenkaat alle ja jos jompikumpi on yön tai kaksi reissussa niin koiralle ja kissalle ( molemmilla yksi kumpaistakin ) löytyy tuttu ja turvallinen hoitaja.
Mitä muuta enää voisi toivoa.
Ei tarvitse riidellä kun eletään sovussa , pitkä yhteinen elämä takana muistoineen niin miksi pilata sitä turhalla riidalla.
t. Nancy :)
Hei!
Meilläkin kummallakin oma koira - tarvittaessa hoidamme jos toisella jotain menoa ettei ehdi pissattamaan koiraa.
Minä en nyt liiku niin paljon, mutta x:ä kyllä koska hän on " autollinen".
Ihanaa kuitenkin kun tietää, että koira saa hyvän hoitopaikan jos jotain sattuu - joutuu sairaalaan tms.
Hyvää jatkoa!
FrökenFräken
Meillä tilanne, ettei juurikaan puhuta.
Velkainen, iso ok talo.
Jos lähden, toinen saa sen.
Joudun pieneen asuntoon - siihen EN suostu.
Kulissit? No, tottakai.
Ne ovat hyvin pystyssä.
Potemkin-laatua - melkein.
Mutta miksi antaisin toiselle kaiken hyödyn olkoon, että hälle jäisi myös velkaa.
Se on myös MINUN kotini.
Yhteistä meillä ei ole.
Ei ollut vuosiin.
Siedämme toisiamme, emme pidä toisistamme.
Elämää se on tämäkin.
Ja sitäpaitsi: avioero on häpeällinen tappio!!
En kyllä ainakaan omasta puolesta allekirjoittaisi eroani tappioksi.
Miellän sen kahden aikuisen ihmisen kompromissiksi.
Kyllähän mekin voitaisiin riidellä , mutta ystävyys on sekin tietoinen ja HYVÄ valinta.
t. Nancy
Kyllä minustakin suurempi tappio on se, jos joutuu elämään puolison kanssa - kuten yksi kirjoitti - vain ja ainoastaan SEN TÄHDEN ETTEI TOINEN SAA ENEMPÄÄ OMAISUUTT. Ja sen omaisuuden voi kyllä puolittaa ihan laillisesti jos se toista vaivaa.
Minä vain en lähtenyt sille linjalle.
Ja näin on ihan hyvä.
Minä en " uhraa " elämääni kulisseille.
Olen kanssasi TÄYSIN samaa mieltä FrökenFräken !
Miksi uhrautua jonkun maallisen mammonan takia, kituuttaa avioliitossa jossa ei viihdy ?
Yksin elellessä voi viettää sitä laatuaikaa omin ehdoin.
Minä ainakin nautin elämästäni, ja exäni kuuluu siihen edelleen ystävänä.
t. Nancy
En ymmärrä.
Jättää ok talo.
Aviomies.
Jakaa omaisuuden kahtia?
Elää eteenpäin häveten - ettei avioliitto toiminut.
Mitä sitten, vaikka en rakasta miestäni.
Mitä sitten vaikka hän ei rakasta minua.
Mitä sitten jos elämä on tylsää.
Minulla on varsin komeat puitteet jossa elää.
Ikinä en vaihtaisi pienempään asuntoon.
Mitä lapsetkin sanoisivat?
Ja sukulaiset?
En ikinä kehtaisi erota.
Kärsin osani.
Aviomies ei oikein ole tunteellinen.
Ei meillä ole ollut mitään intohimoa pariinkymmeneen vuoteen mutta mitä siitä?
Meillä on iso, näyttävä koti.
Jossa vaimo ja mies.
Olkoon, että olemme täysin vieraantuneet toisistamme.
Ikinä en eroaisi.
Valehtelen, kun mies jotain kysyy jos hänen
kysymyksensä tuntuu epämiellyttävältä.
En koskaan lähde kotoa.
Miehellä ollut avioliiton sivussa suhde.
Luulen, että hänellä on jopa pieni lapsi yhden naisen kanssa jota tunnen.
Mutta mitä siitä?
Tämä on minun kotini, hieno, upeasti sisustettu koti.
Tänne on eronneiden turha tulla jeestustelemaan.
EI TUO VOI OLLA TOTTA!
Ihminen tuhoaa oman elämänsä ja uhoaa ettei koskaa eroa.
No, ehkä niin on ihan hyväkin.
Jos uskoo siihen että " kärsi kurja kirkkaimman kruunun saat" ( mikä ei ole totta)
Olen itse olosuhteista jossa äitini oli jatkuvasti pahoinpidelty, raha oli aina tiukalla isän juomisen takia, vieraita naisiakin se pässi toi kotiin kun oltiin vuotta vanhemman siskoni kanssa pieniä- äidin ollessa töissä paikallisessa juottolassa !
Me lapset nähtiin paljon- seksuaalista väkivaltaa kaiken muun ohella !!!
Rukoiltiin ja aneltiin äitiä eroamaan , hän piti päänsä.
Kas kun hänet kasvatettiin hyväksymään kaikki.
Vanhempieni avioliitto oli väkivaltainen, muistan loppuikäni nukkumattomat pelottavat yöt jolloin itkettiin siihen asti kunnes isä sammui eikä voinut satuttaa äitiä tai meitä ( todella , meitä hakattiin ) ja aamulla oli lähdetävä kouluun.
Nyt kun itse erosin niin äitini totesi että kunpa hänkin olisi tehnyt ratkaisun aikaisemmin !
Olen kysynyt yhtä monta kertaa kun hän on maininnut , että kuinka niin aiemmin - erositte kun isä kuoli 8v. sitten !!!
Eli , en koskaan enää suostu elämään huonossa avioliitossa. Mieluummin näen nälkää.
Hauskaa lauantai-iltaa !
t. Nancy
Vaikeaa ymmärtää näitä " marttyyrejä" jotka kuvittelevat olevansa jotenkin parempia kun kituvat huonossa avioliitossa.
Yksi kirjoittaja kehtuu hienoa kotiaan ja sisustuksiaan - kaikilla ei ole hieno ja mahtavaa kotia jossa ylläitää teko-kulissit.
Mutta jonkinlainen koti useimmilla on eikä siitä koskaan ole helppoa lähteä.
Mutta ei tarvitse jeesustella jos joku toinen voi paremmin kun ymmärtää erota eikä kitua loppuelämänsä!
Istukoot vain tämä tekopyhä ihminen kulisseisaan ei hän siitä sen onnellisemmmaksi tule.
Ja on turhaa syyllistää ketään avioerosta.
Niin moni lapsi/nuori voisi paremmin jos olisi ymmärretty lähteä ajoissa.
Kulissin ylläpitäjällä voi olla vaikka mitä vaikeuksia - mistä sen tietää, miten hänen lapsensa jos sellaisia on - voivat?
Minkähän elämisen mallin lapset saavat jos vanhemmat vain ovat yhdessä maallisen mammonan takia.
" Ettei toinen vaan saa enemää "
en ikinä luovu ok talosta - voi jeesus mitä järkkyä paskaa - anteeksi nyt vaan.
Kulissit voi pitää pystyssä jos niin haluaa mutta ei tarvitse tuomita niitä jotka ovat rehellisiä -
ENNENKAIKKEA ITSELLEEN
Eli ei tarvitse kenenkään mua kadehtia , erottiin ja ollaan edelleen todella hyvissä väleissä. Tullaan todella toimeen hienosti kun ei asuta samassa osoitteessa.
Olisin lapsena toivonut äitini tekevän ratkaisun joka olisi ollut meille kaikille paras - hän ei halunnut /ollut valmis.
En mennyt naimisiin erotakseni , mutta olen todella tyytyväinen kun pystymme olemaan parhaat kaverit exäni kanssa erottuamme.
Toivoisin monelle muulle samaa ...
Vaikkei meillä ole enää kuin yksi alaikäinen lapsi niin hänkin voi takuuvarmasti paremmin kun vanhemmat tulevat toimeen keskenänsä.
t. Nancy
Monet kirjoituksista ovat kuin omasta elämästäni; eli vanhempani elävät yhä yhdessä toisiaan inhoten.
En ole koskaan, siis ikinä - nähnyt heidän edes hipaisevan toisiaan saati että olisivat joskus halanneet tms.
Kyllä se jälkensä jättää lapsiin vaikka ulospäin kaikki on olevinaan kunnossa.
Ei se ole kuitenkaan.
Meillä tunnekylmyyttä.
Pahaa mieltä.
Syvää ahdistusta =
me lapset lähdimme kotoa, heti kun pystyimme.
Vanhemmat sinnittelevät kahdestaan.
Erota eivät muka " voi".
Kotona oli sellaista että äiti ja isä olivat ihan kuin ventovieraat toisilleen.
Minä ja veljeni lähdimme, heti kun vaan pystyimme.
Vanhemmat saavat kärventyä ihan rauhassa.
Olin joskus vähän kateellinen, serkuilleni joilla ei ehkä ollut kaikkea mitä meillä mutta heidän vanhempansi suukottelivat toisiaan, halasivat ja olivat ystävällisiä.
meillä on kolme ala-asteikäistä lasta ja jotenkin meen suhde on jopa parempi eron jälkeen. Siis meidän kahden välinen suhde, lapset ikävöivät välillä isäänsä, mutta harvoin, sillä harvoin hän oli kotona ennen eroakaan. Mutta omat odotukseni ovat vähentyneet ja sitä myötä olen kai hieman rentoutuneempi jokapäiväisessä elämässä, nyt tietää että pitää selviytyä yksin, ei odota aina jonkun apua ja sitä vaan selviytyy yksinkin, Niinkuin ennekin, mutta ei enää odota turhaan.
Teet suurenmoisen homman kun viet lapsiasi eteenpäin.
Näinhän se elämässä menee; mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että avioero oli paras päätös vuosikymmeniin ja elämänlaatu parani.