pikaisesti neuvoja uhmaikäisen/adhd-lapsen hoitoon

Googlettamalla "haastava käytös" löytyy.
Oletko lukenut Vep-palvelusta?

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000000381&posting=22000000009185525

Ihan tuota samaa elämää on eletty kohta 17 vuotta ja voin luvata, että kyllä jossakin vaiheessa helpottaa, ainakin vähän, älä menetä toivoasi.
Hermoja koettelee kovasti, mutta vastuun jakaminen aikuisten kesken on paras keino kestää ja aikuisten kesken yhteisesti sovitut säännöt, joista pidetään kiinni lapsen kohdalla. Toivon mukaan lapsellasi on muitakin rakastavia aikuiskontakteja ettei pelkästään jää kaikki äidin hartioille. Paremmin itse jaksat, jos saat välillä vapaata "äidin" kokopäivätoimesta ja voit harrastaa ihan omia asioita. Sillävälin lapsi on isän, isovanhempien tai muitten läheisten ihmisten hoidettavana.
Koulunaloitus vaiheessa voit myös kysellä hoitavalta lääkäriltä ylivilkkautta hillitsevän lääkityksen aloittamista (Ritalin, Concerta). Tämä oli meidän lapsen kohdalla suorastaan oppimisen mahdollistaja koulussa, muuten koulupäivät olisivat menneet täysin hulinaksi niin isossa kuin pienemmissäkin ryhmissä.
Hyvää uutta vuotta 2008! Jaksamista äitinä sinulle. Mottoni on ollut, et kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin ja se on paistanutkin jo monta vuotta.
PS. Oletko tutustunut ADHD-liiton koulutuksiin?

70-80% AD/HD:stä on saatu perimällä. Vanhemmilla, joilla on AD/HD, on 20-55 %:n mahdollisuus saada lapsi, jolla on AD/HD. Jos lapsella on AD/HD, on 15-20 %:n mahdollisuus, että äidillä on AD/HD, ja 25-30 %:n mahdollisuus, että isällä on AD/HD ja 10-15 %:n mahdollisuus, että jollain sisaruksista on AD/HD.

Tiedot kirjasta AD/HD nuorilla ja aikuisilla (Michelsson, Miettinen, Saresma ja Virtanen)

Kannattaa hakea apua vaikka perheneuvolasta. Sieltä mekin aloitimme avun haun. Myöhemmin päästiin sairaalaan tutkimuksiin ja pojalla diagnostisoitiin selvä adhd. Onneksi niin, koska meilläkään ei koulusta ilman lääkitystä tulisi mitään. Lapsen isällä on adhd myös ja elämä aivan hirvittävän raskasta hoitamattomuuden vuoksi.
Adhd liitosta saa hyviä neuvoja käytännön tilanteisiin, siis juuri niihin mistä puhuit; kuten esitä lapselle vain yksi pyyntö/asia kerrallaan... Adhd on niin vahvasti kemiallinen asia, että on todella turhaa rankaista asioista, joihin lapsi ei ole todellisuudessa syypää, niinkuin ei vanhemmatkaan. Ajan myötä lapsi vain menettää itsetuntonsa jatkuvista moitteista. Häpeä pois ja apua hakemaan, kun sitä onneksi jo nykyään saa.

Minä en selvinnyt vastaavasta, vaan uuvuin ja luovutin lopulta. Lakkasin rakastamastakin, koska vastakaikua positiivisille tunteille ei koskaan tullut eikä tule. Kirjoitukseni ylempänä palstalla kylmällä otsikolla "inhoan lastani". Lapsi nyt teini, diagnooseina AD/HD ja Asperger.

Meillä poika on nyt 8, eskarin tuplasi kun oli ongelmaa jo sillon, huomasin että tarhassa tuli usein viestiä kun ei ole sosiaalinen ja tulee konflikteja, itse tunsin poikani ja pidin aina hänen puoliaan 100%.
Lopulta ilmenikin että kun poikani ei tykännyt olla muiden leikeissä, niin muut hakivat sitä tilannetta "härnäämällä" että tuli konflikti ja sitten huudettiin kuinka "Tuo kiusaa".
Tarhantätitkin huomasivat tämän ja neuvoivat muita lapsia jättämään poikamme rauhaan kun hän ei itse ollut halukas leikkeihin.

Alussa myös tarhassa oltiin huolissaan kun ei viihdy muiden joukossa, minä en sen antanut häiritä mieltäni, emmehän me kaikki tule kaikkien kanssa toimeen, ja kyllä ne kaverit sieltä löyty sitten lopulta.
ADHD-lapsi vaan selvästi tekee selväksi jos ei viihdy jossain porukassa.
Sisarusten kanssa tykkää olla ja on ne omat kaverit.

Koulu alkoi sitten vuoden myöhemmin mukautetussa luokassa, ja välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa.
Alusta asti olen ollut melko tiukka säännöissä ja kasvatuksessa, toisaalta usein istutaan sylikkäin ja halaillaan, eli sen olen tehnyt selväksi että rakkautta tulee enemmän kun maailmaan mahtuu, mutta säännöissä ja rutiineissa ei jousteta.

Poika tykkää ruuvailla ja "korjailla" kaikenlaista, ja huoneeseen onkin kannettu vanhat imurit, radiot, kellot jne joita tykkää sitten purkaa ja kasata, hyvä näin, sähköjohdot tosin on kaikista revitty pois, ei tule vahinkoja.

On kyllä onnistunut korjaamaankin monia sisarusten leluja jotka ovat rikkoutuneet, johdot katkeilleet jne.

Toimintaterapeuttikin painotti rajoja ja sääntöjä ja niiden tarkkaa noudattamista, ja sanoi että pojatsa kyllä huomaa että on sopiva kuri pidetty, vaikka on kauheasti virtaa ja vauhtia, niin jossain alitajunnassa miettii kuitenkin, kun harvoin teloo itseään, eikä kokeile juttuja jos ei ole varma että on turvallista.

Tyypillistä on se, että kun huonona päivänä ei hommat suju, niin kaikki on muiden syytä, jos joku on hukassa, niin joku muu on sen vienyt tai hukannut. Tästä aina keskustellaan ja olenkin sanonut että muita on aina turha syyttää, kun ne tavarat kuitenkin löytyvät omilta jäljiltä.
Huumoripohjaisesti kysynkin aina että "on se kumma juttu kun joku on vienyt sun taskulampun pöydältä ja tuolta se löytyikin sinun sängystäsi:)" Naureskelee itsekkin jälkeenpäin asioille.

Keskusteluissa olen huomannut, että kun koulussa menee esim huonosti, niin pitää kertoa myös omista tunteista, sanoa miltä itsestä tuntuu, miksi on itse nyt surullinen ja keskustella asiasta, ei saarnata.
Ottaa laspi mukaan ja kuunnella häntä, kertoa kuinka koulu on hänen työ, ja minulla on oma työ, kaikkien pitää työnsä hoitaa jos aikoo maailmassa selvitä.
Joskus tosin on niin huono päivä, että mikään ei mene sisään, että vastaanotto ei pelaa, ja sillon kylmästi sanoo miten asia on, ja siitä ei sen enempää, PISTE.
Kovasti uhmaa käskyjä, ja kokeilee, mutta kun tietää että jää toiseksi, enkä periksi anna niin tottelee kyllä. muutaman kerran ollut muuttamassa kotoakin pois, lupasin auttaa pakkaamisessa, ja käskin laittaa postikortin kun pääsee perille, ei ole vielä lähtenyt:)

Lapsi on erittäin rakastava, ja tykkää piirtää ja tehdä lahjoja perheenjäsenille, kaikissa lapsissa on vain hyvää, miten me sen tuomme vanhempina esiin, tai tukahdutamme, on eri asia.
Viimeviikko meni erittäin hyvin koulussa, joten perjantaina menemme yhdessä isä-poika katsomaan elokuviin uuden röllin.

Kyllä se tästä, jaksamista ja voimia vaan, ja käytä tukiverkostoa hyväksesi, jos sellainen on.
Mummot ja vaarit ovat korvaamattomia.

Itse olin nuorena vilkas ja ongelmainen, ja tiedän kuinka vaikeaa ja turhauttavaa se voi olla pahimmillaan, KUN EI MAAILMA TAJUA:)