Ystäväni vanhempien avioliitto on ollut vaikea, sillä isä petti hänen äitiä jatkuvalla syötöllä ja ystäväni lapsena oli tietoinen asiasta. Kotona kyllä paljon riideltiin, muttei ääneen puhuttu asiasta. Lapsi vaistoaa kuitenkin.
Aika oli sitä (sotaikäpolvi), että erottu ei missään nimessä, vaikka mikä oli.
Nyt ystäväni on niin "isän tyttö" ja huolissaan vanhasta isästään ja ihmettelee miten äitinsä ei tunnu olevan yhtä huolissaan? (Onkohan ne tunteet kuolleet pettämisiin aikoinaan?).
Itseäni häiritsee ystävässäni se, että hän on niin isänsä puolella ja tuntuu halveksivan äitiään? Onko tämä jotain käänteis/kieltämistä että syytetään "uhria" eikä tekijää? Kun vastuun siirtää uhrille, niin kamalakin teko ei enää ole niin kamala? Ja voi tyytyväisenä pitää kuvitelman siitä, että elää rakastavassa kodissa?
Kun en itse ole tuollaisessa perheessä elänyt niin oma looginen suhtautuminen on se, että ymmärrän äidin vihaamisen, koska äiti ei jättänyt pettävää miestään. Toki aika oli silloin eri ja äitikin saattoi olla liian hajalla asian vuoksi päätöstä tehdäkseen. MUTTA vihaisin myös isääni, koska hän on mennyt tekemään noin pahasti ja aiheuttamaan koko kuvion.
Sitä en pysty ymmärtämään, että miten tuo isä on niiiin ihana (ei edes läsnä kun lapset pieniä)? Vai sekö se onkin, että kun isä ei ollut läsnä (vaan ulkomaan komennuksella "suhteensa" kanssa), niin hänestä on lapsen mielessä tullut yli-ihana? Eikä sitä kuviota saa rikkoa mikään.
Aika oli sitä (sotaikäpolvi), että erottu ei missään nimessä, vaikka mikä oli.
Nyt ystäväni on niin "isän tyttö" ja huolissaan vanhasta isästään ja ihmettelee miten äitinsä ei tunnu olevan yhtä huolissaan? (Onkohan ne tunteet kuolleet pettämisiin aikoinaan?).
Itseäni häiritsee ystävässäni se, että hän on niin isänsä puolella ja tuntuu halveksivan äitiään? Onko tämä jotain käänteis/kieltämistä että syytetään "uhria" eikä tekijää? Kun vastuun siirtää uhrille, niin kamalakin teko ei enää ole niin kamala? Ja voi tyytyväisenä pitää kuvitelman siitä, että elää rakastavassa kodissa?
Kun en itse ole tuollaisessa perheessä elänyt niin oma looginen suhtautuminen on se, että ymmärrän äidin vihaamisen, koska äiti ei jättänyt pettävää miestään. Toki aika oli silloin eri ja äitikin saattoi olla liian hajalla asian vuoksi päätöstä tehdäkseen. MUTTA vihaisin myös isääni, koska hän on mennyt tekemään noin pahasti ja aiheuttamaan koko kuvion.
Sitä en pysty ymmärtämään, että miten tuo isä on niiiin ihana (ei edes läsnä kun lapset pieniä)? Vai sekö se onkin, että kun isä ei ollut läsnä (vaan ulkomaan komennuksella "suhteensa" kanssa), niin hänestä on lapsen mielessä tullut yli-ihana? Eikä sitä kuviota saa rikkoa mikään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
että, faijan kanssa vuorovaikutusongelmia. Lähinnä ihmettelen, miksi niin kovasti olet huolissasi ystäväsi omaan vanhempansa ihailusta. Tai en tiedä oletko, mutta kuulosti vaan siltä.
Olen kokenut voimakastakin kateutta, kun jotkut kollegoistani ovat olleet avoimen ylpeitä isistään ja isäinrakkaudestaan.
Niinhän sen pitäisi olla, mutta kun en pysty. Tulee voimakas vaillejäämisen tunne vielä aikuisenakin. Mutta jos asia on todella noin, että jollakulla toisellakin on onkelmia faijan kanssa, niin sittenhän en ole ainoa. Ja sittenhän voi tosiaan olla niinkin, että kollegani ovat teeskennelleet. Ehkei se heilläkään ole ollut niin auvoista.
Tässä hyvä ketju avioeropalstalta tähän aiheeseen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000032007166