Psykosomatiikka

-
p s y k o|s o m a t i i k k a

(kr. psykhe sielu, mieli; soma alkuaan kuollut ruumis, myöhemmin kuollut tai elävä, so. keho). Termin esitti vuonna 1818 Heinroth.

1) Ruumiin ja mielen yhteyksiä koskeva.

2) Psykodiagnostiikassa: DSM-I:sä psykofysiologiset autonomiset ja viskeraaliset häiriöt, DSM-II:sa psykofysiologiset häiriöt, DSM-III:sa, DSM-III-R:ssä, DSM-IV:sä ja DSM-IV-TR:ssä somatisaatiohäiriö tai differentioitumaton somatoforminen häiriö (ym.). ICD-10:ssä elimelliset (somatoformiset) autonomiset toimintahäiröt. Myös nimityksiä vegetatiiviset neuroosit ja (varsinkin psykoanalyysissä) elin- eli orgaani-neuroosit on käytetty. Kansanomaista nimitystä psykosomaattiset häiriöt, joka syntyi vasta 1940-luvulla, on haluttu välttää.

3) Psykosomaattinen lääketiede syntyi 1920-luvulla. Yksi suunta eteni tietoisten ja mitattavissa olevien prosessien linjalla (Cannon, Selye). Toisen suunnan, psykoanalyyttisen psykosomatiikan, pioneereja olivat mm. saksalainen lääkäri Walter Georg Groddeck (1866-1934), yhdysvaltalainen psykiatri ja psykoanalyytikko (Helen) Flanders Dunbar (1902-1959), ranskalainen psykiatri ja psykoanalyytikko (École psychosomatique de Paris) Pierre Marty (1918-1993) ja varsinkin ”Mr. Psykosomatiikka”, Frans Gabriel Alexander. konversio vrt. psykosomaattinen.
.

-
"maatiainenmies" kysyy:
"Kuka osaa selittää, miksi oireilen ruumiillisesti enkä henkisesti?"

Tuohon ei pysty vastaamaan. Yleisesti voitaneen kuitenkin sanoa, että "henkisemmät" tyypit oireilevat enemmän psyykkisesti.

-
Minulla on tässä kohdassa viittaus(*) Varhaegheen ja sitä kautta aleksitymiaan (erillisenä hakusanana).