Olen pohtinut jo pitkään mahdollista eroa avovaimostani. Olemme olleet kihloissa 18 vuoden ajan, suhteemme alkoi nuorina(olimme kakskymppisiä kun yhteinen taival alkoi). Olen epäillyt kumppanini "sopivuutta" vuosien varrella moneen kertaan. Ensimmäiset 10 vuotta meni hyvin opiskellessa ja uriamme rakentaessa. Mutta sitten kun kaikki perusasiat (raha, omkotitalo, työpaikat) olivat molemmilla kunnossa, alkoivat ongelmat. Olisin kaikkien asioiden tavallaan luullut helpottuvan kun perusasiat ovat kunnossa ja voi ryhtyä suunnittelemaan perhettä ja tulevaisuutta ilman perusmurheita. Kriisit eivät olleet lyhyitä turhautumisesta johtuvia asioita, vaan jopa vuoden mittaista aktiivista mietintää, mikä meille olisi hyvä ja mitä meidän pitäisi tehdä. Meillä ei koskaan ole keskustelukanava toiminut kuten olisi ollut tarpeellista. Avovaimoni ei ole koskaan oikein avautunut asioistaan minulle ja ryhdyimme pitämään murheet sisällämme, ettei toista turhaan niillä tulisi rasitettua. Itse haluaisin asioista keskustella ja ensisijaisesti avovaimoni murheista, toiveista, odotuksista, tarpeista ja toki tietenkin sitten omistanikin. Olen ehdottanut pariterapiaa, yksittäisterapiaa ym...mitä vain olen keksinyt, mutta avovaimoni ei näihin ole suostunut. Pelkään että tein jo alkuaikoina suuren virheen, koska kummallakaan ei ollut ennestään vakavampia parisuhteita takana ja itse rakastuin syvästi avovaimooni ja tavallaan hänen rakkautensa vasta kasvoi suhteen myötä....olinko liian rakastunut...olen vahva tunne ihminen...ehkä liiankin...
Suurin ongelma parisuhteessamme minulle on yksinkertaisesti avovaimoni luonne. Vaikka tulemme loistavasti juttuun, huumori oli yhteistä ja harrastuksia löytyy, olemme luonteeltamme täysin erilaisia. Itse olen aktiivinen, sosiaalinen ja perusoptimistinen luonne, joka ei pelkää tehdä repäiseviä asioita elämässäni. Kaipaankin niitä... Kaipaan muutosta. Jos pysähdyn pitkäksi aikaa paikalleni, kyllästyn. Janoan uusia ympäristöjä, uusia ihmisiä ja uusia kokemuksia. Tästä huolimatta en janoa uusia parisuhteita!!! Mutta haluaisin, että elämänkumppanini olisi osittain samaa maata, eikä pelkäisi tehdä yllättäviäkin asioita murehtimatta liikaa. Avovaimoni taas on hyvin harkitsevainen, murehtii asioita etukäteen ja varsinkin jälkikäteen, ei viihdy vieraampien ihmisten seurassa ja olisi onnellinen jos hänellä olisi oma pieni maailmansa: koti. Hänelle riittää me kaksi.
Meillä kahdella ei ole arkielämässä mitään vikaa. Keskenämme meillä on hauskaa, ei mitään merkittäviä riitoja. Kummituksena on sulkeutunut seksielämämme, josta ei puhuta (tämä muuttui tuon 10 vuoden jälkeen). Suhteen alkuaikoina siitä sai vielä puhua ja kysellä, mutta kun mielipiteitä ei toiselta puolelta ole tullut, on keskustelu lähes täysin loppunut. Nykyäänkin aina välillä yritän keskustelua aktivoida...mutta avovaimoni sivuttaa sen sujuvasti tai närkästyy asiasta. Niinpä seksielämästä tullut pakkopullaa ja tylsää. Kumppanini ei ole kiinnostunut minusta enää lainkaan seksuaalisessa mielessä, jopa suukottelu tuntuu hänestä vastenmieliseltä. Halit ja kainalossa löhöilyt sen sijaan ovat mieleen ja läheisyyttä onkin niiden kautta runsaasti, joskin tässäkin minä olen aina antavana/aloitteen tekevänä osapuolena, vaikka haluaisin itsekkin kokea tuon tunteen toisen läheisyyden tarpeesta. Seksi on todella harvinaista.
Nyt olen elämässäni siinä pisteessä, että yritän epätoivoisesti miettiä mikä sitten on hyvän parisuhteen pohja. Ennen suhteessani oli niin paljon hyvää... Arkielämä oli todella kevyttä ja mukavaa, mutta tunsin aina olevani jotenkin vahvempi osapuoli (mikä ei todellisuudessa pidä edes paikkaansa...sillä pidän itseäni todella tunteellisena suomalaiseksi mieheksi) . Tunnen/tiedän omaavani paremman itsetunnon ja toisen ikäänkuin "roikkuvan" minussa. Vaikka hän ei olekkaan täysin tyytyväinen itseensä (tässäkin asiassa olen yrittänyt häntä tukea), on hänellä kuitenkin hyvä omanarvon tunto, eikä hän koskaan "roikkuisi" kenessäkään. Hänen tapansa elää parisuhteessa vain on niin erilainen, kuin mitä itse kaipaan.
Suurin ongelma parisuhteessamme minulle on yksinkertaisesti avovaimoni luonne. Vaikka tulemme loistavasti juttuun, huumori oli yhteistä ja harrastuksia löytyy, olemme luonteeltamme täysin erilaisia. Itse olen aktiivinen, sosiaalinen ja perusoptimistinen luonne, joka ei pelkää tehdä repäiseviä asioita elämässäni. Kaipaankin niitä... Kaipaan muutosta. Jos pysähdyn pitkäksi aikaa paikalleni, kyllästyn. Janoan uusia ympäristöjä, uusia ihmisiä ja uusia kokemuksia. Tästä huolimatta en janoa uusia parisuhteita!!! Mutta haluaisin, että elämänkumppanini olisi osittain samaa maata, eikä pelkäisi tehdä yllättäviäkin asioita murehtimatta liikaa. Avovaimoni taas on hyvin harkitsevainen, murehtii asioita etukäteen ja varsinkin jälkikäteen, ei viihdy vieraampien ihmisten seurassa ja olisi onnellinen jos hänellä olisi oma pieni maailmansa: koti. Hänelle riittää me kaksi.
Meillä kahdella ei ole arkielämässä mitään vikaa. Keskenämme meillä on hauskaa, ei mitään merkittäviä riitoja. Kummituksena on sulkeutunut seksielämämme, josta ei puhuta (tämä muuttui tuon 10 vuoden jälkeen). Suhteen alkuaikoina siitä sai vielä puhua ja kysellä, mutta kun mielipiteitä ei toiselta puolelta ole tullut, on keskustelu lähes täysin loppunut. Nykyäänkin aina välillä yritän keskustelua aktivoida...mutta avovaimoni sivuttaa sen sujuvasti tai närkästyy asiasta. Niinpä seksielämästä tullut pakkopullaa ja tylsää. Kumppanini ei ole kiinnostunut minusta enää lainkaan seksuaalisessa mielessä, jopa suukottelu tuntuu hänestä vastenmieliseltä. Halit ja kainalossa löhöilyt sen sijaan ovat mieleen ja läheisyyttä onkin niiden kautta runsaasti, joskin tässäkin minä olen aina antavana/aloitteen tekevänä osapuolena, vaikka haluaisin itsekkin kokea tuon tunteen toisen läheisyyden tarpeesta. Seksi on todella harvinaista.
Nyt olen elämässäni siinä pisteessä, että yritän epätoivoisesti miettiä mikä sitten on hyvän parisuhteen pohja. Ennen suhteessani oli niin paljon hyvää... Arkielämä oli todella kevyttä ja mukavaa, mutta tunsin aina olevani jotenkin vahvempi osapuoli (mikä ei todellisuudessa pidä edes paikkaansa...sillä pidän itseäni todella tunteellisena suomalaiseksi mieheksi) . Tunnen/tiedän omaavani paremman itsetunnon ja toisen ikäänkuin "roikkuvan" minussa. Vaikka hän ei olekkaan täysin tyytyväinen itseensä (tässäkin asiassa olen yrittänyt häntä tukea), on hänellä kuitenkin hyvä omanarvon tunto, eikä hän koskaan "roikkuisi" kenessäkään. Hänen tapansa elää parisuhteessa vain on niin erilainen, kuin mitä itse kaipaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
nuo tunteesi. Kun mennään nuorena yhteen, kumpikin vasta etsii ja rakentaa omaa minuuttaan. Ei silloin vielä osaa ajatella tai suunnitella sitä miten haluaa elää elämänsä ja halutaanko samoja asioita. Isot asiat, kuten perhe ja lapset, niistä voidaan kyllä keskustellakin, mutta esimerkiksi se mitä halutaan yhdessä tehdä, miten elää yhteistä arkea jää keskustelematta.
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että nuorena alkanut parisuhteeni kaatui siihen, että huomasimme aikuisemmaksi kasvettuamme olevamme vain liian erilaisia ja halusimme elää elämää eri tavoin. Seksi on iso asia onnellista parisuhdetta ja mielestäni myös seksin suhteen molempien halujen on kohdattava.
Olet tuntenut avovaimosi 18 vuotta ja nyt alat monkumaan ettei homma toimi. Eikö tuollaiset asiat jo huomaa lyhyemmässä ajassa? ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja teille arki onkin jo tuttu käsite. Ero ei ole ratkaisu ellet ala häntä pettämään toisten kanssa. Sitten eroa ensin. Ei se kuule vaihtamalla parane.
Erillaisuus tukee suhteessa. Jos kumpikin olisitte menossa kokoajan kuka teillä laittaisi kotia? et kai pidä puolisoasi itsestäänselvyytenä? niin miehet usein tekevät ja se on eka virhe.
Tämmöstä tällä kertaa.
OIKEESTI???? jo olet saamaton jässikkä. Oikeesti, tohon se on seksikin kuollut.
nähdä kuinka vuosi vuodelta nainen on pettynyt enemmän ja enemmän. -Tässäkö tämä nyt sitten oli?
Olin vain pissiskihlauksen arvoinen, -joo.