Hei, minä olen 15-vuotias tyttö. Enkä todellakaan tiedä mitä haluaisin.
Ilmastonmuutos tuntuu ahdistavalta, mutta mitä minä tiedän, ihmisen osuuttaa liioitellaan.
Minulla ei ole unelmia eikä haaveita, eikä mitään tavoiteltavaa. Maailmassa on tuhottomasti ongelmia, mutten kiellä etteikö olisi jotakin miellyttävääkin. Olen melkein kympin oppilas, mutta nyt motivaationi ihan kaikkeen on laskussa. Olen hyvä laulaja ja soitan pianoa, muttei se tunnu missään. Minulla on siedettävä perhe, muttei sekään tuo kuin väliaikaista tyydytystä.
Tyttöystäväni kanssa tahtoisin olla koko loppuelämäni, mutten tiedä missä. Kamala stressi koulusta ja tulevaisuudesta koko ajan, ja hirveä kiire.
Minusta olisi sankariksi. Voisin jopa sanoa että varmasti pääsisin historiankirjoihin jos yrittäisin! Minusta olisi siihen. Mutta olen itselleni liian tärkeä, jotta uhraisin itseni maailmalle. Kukaan ei arvosta sankareita, ja vaikka arvostaisikin, ei siitä jää silti itselleen mitään.
Tuntuu, että tahtoisin vain nauttia luonnosta, syömisestä, nukkumisesta ja rakastamisesta. Mutta koko ajan revitään muualle. En jaksa enää. Tahtoisin tehdä jotain mielekästä, mutten keksi mitä se voisi olla. Missään ei ole mitään. Millään ei ole arvoa.
En tiedä omasta identiteetistäni sen enempää kuin ideologiastanikaan, paitsi sen etten voi uskotella uskonnon olevan ratkaisu mihinkään. Uskonto on itselleen huijaamista.
Ennen kaikki tuntui niin selvältä. Enää mikään ei ole varmaa. Johtuneeko sitten murrosiästä vai mistä, mutta olen aivan hukassa. On niin monta vaihtoehtoa elää. Murrosiästä huolimatta uskon, että pohdinta jatkuu läpi elämän.
Silti, yksi on melko varmaa. Se että minun on kuunneltava itseäni, mitä minä haluan, miten haluan elää ja olla. Kukaan muu ei voi sitä sanella. Tämä tuottaa pientä mielihyvää minulle.
Ihminen on itse se, joka pystyy ajatuksillaan ja teoillaan rakentamaan itselleen elämän, johon hän on tyytyväinen.
Kun ajattelee omaa elämäänsä ja onnellisuuttaan ja pohtii asioita, se on itsessään jo arvokasta. Enemmän minä sitä arvostan (vaikkei kaikki asiat selviäisikään elämän aikana, tuskin selviävätkään) kuin sitä, että elää elämänsä ajattelematta sitä, totellen muiden asettamia ehtoja hyvälle elämälle.
Ilmastonmuutos tuntuu ahdistavalta, mutta mitä minä tiedän, ihmisen osuuttaa liioitellaan.
Minulla ei ole unelmia eikä haaveita, eikä mitään tavoiteltavaa. Maailmassa on tuhottomasti ongelmia, mutten kiellä etteikö olisi jotakin miellyttävääkin. Olen melkein kympin oppilas, mutta nyt motivaationi ihan kaikkeen on laskussa. Olen hyvä laulaja ja soitan pianoa, muttei se tunnu missään. Minulla on siedettävä perhe, muttei sekään tuo kuin väliaikaista tyydytystä.
Tyttöystäväni kanssa tahtoisin olla koko loppuelämäni, mutten tiedä missä. Kamala stressi koulusta ja tulevaisuudesta koko ajan, ja hirveä kiire.
Minusta olisi sankariksi. Voisin jopa sanoa että varmasti pääsisin historiankirjoihin jos yrittäisin! Minusta olisi siihen. Mutta olen itselleni liian tärkeä, jotta uhraisin itseni maailmalle. Kukaan ei arvosta sankareita, ja vaikka arvostaisikin, ei siitä jää silti itselleen mitään.
Tuntuu, että tahtoisin vain nauttia luonnosta, syömisestä, nukkumisesta ja rakastamisesta. Mutta koko ajan revitään muualle. En jaksa enää. Tahtoisin tehdä jotain mielekästä, mutten keksi mitä se voisi olla. Missään ei ole mitään. Millään ei ole arvoa.
En tiedä omasta identiteetistäni sen enempää kuin ideologiastanikaan, paitsi sen etten voi uskotella uskonnon olevan ratkaisu mihinkään. Uskonto on itselleen huijaamista.
Ennen kaikki tuntui niin selvältä. Enää mikään ei ole varmaa. Johtuneeko sitten murrosiästä vai mistä, mutta olen aivan hukassa. On niin monta vaihtoehtoa elää. Murrosiästä huolimatta uskon, että pohdinta jatkuu läpi elämän.
Silti, yksi on melko varmaa. Se että minun on kuunneltava itseäni, mitä minä haluan, miten haluan elää ja olla. Kukaan muu ei voi sitä sanella. Tämä tuottaa pientä mielihyvää minulle.
Ihminen on itse se, joka pystyy ajatuksillaan ja teoillaan rakentamaan itselleen elämän, johon hän on tyytyväinen.
Kun ajattelee omaa elämäänsä ja onnellisuuttaan ja pohtii asioita, se on itsessään jo arvokasta. Enemmän minä sitä arvostan (vaikkei kaikki asiat selviäisikään elämän aikana, tuskin selviävätkään) kuin sitä, että elää elämänsä ajattelematta sitä, totellen muiden asettamia ehtoja hyvälle elämälle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet ajatellut paljon asioita nuoresta iästäsi huolimatta.
Itse koin elämänpelkoja vielä 25v. Opiskele rennolla otteella lisää.
Yleensä erilaiden asioiden pohtiminen ja muu saattaa auttaa, minulle se on tehnyt niin. Olen ajatellut paljon ilmastonmuutosta, mutta tullut siihen tulokseen, että yksi ihminen ei voi tehdä asialle mitään. Vielä.
Samaa sanon kuin äskeinen. Ole kavereiden ja tyttöystäväsi kanssa, ja pidä huoli, ettet "ajaudu pimeälle puolelle". Liika erakoituminen on vähän tylsää...
Vau!
Erittäin syvällistä tekstiä nuoresta iästäsi huolimatta - tai siitä johtuen.
Olet oikeassa: johtuu pitkälle murrosiästä.
Ihminen on biologinen kokonaisuus; asioiden miettimisellä pääse vain tiettyyn pisteeseen.
Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan.
Ehkä sinun on helpompi olla mikäli rentoudut pikkuhiljaa - sankariunelmat kannattaa jättää.
Nimittäin:
- Omat ambitiot ovat levottomuutta. Aivojemme neurobiologian ja ympäristön vuorovaikutuksessa syntyvä paine. Hermoston ilotulitusta. Tietystä näkökulmasta täysin mielivaltaista toimintaa.
(usko mikäli haluat, jos et niin voit esim. yrittää todistaa väiteen vääräksi.)
Mistä löytäisit tarkoituksen elämääsi?
Uskonnosta vai muiden auttamisesta?
Ehkä elämästä? Tyyli on vapaa.
Kirjoittamasi perusteella olet hyvin ajattelevainen tyttö.
Uskonnot voit siis unohtaa - olit jälleen oikeassa. Henkisyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin Uskonto. (Saat ihan itse miettiä mitä tämä tarkoittaa.)
Kirjoitit todella upeasti, voisit ehkä panostaa siihen - ryhtyä kirjailijaksi. Kirjoita mistä haluat ja miltä tuntuu...
Sen verran vielä että pientä pikku-tyttömäisyyttä tekstissäsi on. ;)
EN tarkoita mitään pahaa. Toivottavasti sinulla riittää kärsivällisyyttä ottaa selvää mitä haluat tehdä - on tärkeää että löydät etsimäsi.
Omat kokemukseni viittaavat siihen että mielekäs tekeminen ja oleminen on onnellisen elämän salaisuus - yllätys ;)>.
Sen saavuttaminen vaan on vaikeampaa kuin osaa kuvitellakkaan. Ja älykkyydestä vain on haittaa tässä tapuksessa.
Jos en itse ajattelisi asioita jonkin verran, niin sanoisin "älä ajattele niin hirveästi" - tiedän että se ei mene niin...
Omalla kohdallani luonnontieteet ovat auttaneet ymmärtämään etten voi omalle itselleni mitään - oppinut hyväksymään sen.
Ja sen että luonto toimii hyvin itsekkäästi, halusimme tai emme. Se pitää huolen itsestään. Ei siis kannata ahdistua asioista joille ei voi tehdä mitään.
(Vanha itämainen sanonta: Älä murehdi, jos et aio tehdä asialle mitään.)
Henkinen mietiskely esim. meditoiminen voi auttaa siirtämään ajatukset taka-alalle, ei enää liian suuria tunteita - hyvässä ja pahassa.
Tästä seuraa muutamia paradokseja.
Summa summarum: Yritä olla onnellinen, mutta ole kärsivällinen. Pidä huolta itsestäsi, ja voimiesi mukaan läheisistäsi.
Sen onnellisuuden tavoittelun suhteen mielipiteet voivat hiukan hajaantua!
Mitä on onnellisuus?
Ihmiset eivät koe mielihyvää huvikseen, eikä onnellisuus ole puhdas psyykkinen mielentila.
Kun ihminen tekee ja toimii mielekkäällä tavalla saattaa hän päästä lähelle mielentilaa, jota voi kutsua onneksi...
Onko tasapainoinen ihminen onnellinen?
Mielestäni on...
Voiko olla tasapainossa ja onneton? Enpä usko. Yleensä aivotoiminta on liikaa "oikealla" mikäli ei pysty olemaan onnellinen tai kokemaan mielihyvää jostain...
Tasapainoinen mielentila perustuu siis aivotoimintamme harmoniaan, joka korreloi elimistömme toiminta - biologista kokonaisuutta.
PS. Ajatukset manifestoituvat vasta useamman sadan millisekunti viiveellä...