tapasin aikoinaan maailman mukavimman miehen. Juuri kun surin vielä menetettyä suurinta rakkauttani. Hän rakastui minuun heti, musta oli hienoa että mulla oli tukija. silti kaipasin tunnetta, edes jotain. mies piti karulla tavallaan mua kuin kukkaa kämmenellään, en vain koskaan saanut hellyyttä tai sellaista rajua intohimoa. ja silti mies teki kaiken. koskaan ei ole lyönyt ja juopon vikaa ei hänessä ole. koskaan ei arvostellut mitään. vaan halusi aina että mulla olisi hyvä olla.
eli lakastuin suhteessa. musta tuli nalkuttaja ja epämukava ihminen.mies ei osannut koskaan mitään tehdä oikein. korjasin kaiken hänen tekemänsä uudelleen. mies teki kaiken väärin ja vilkuilin salaa muita uroksia, mutten kuitenkaan vaihtanut, koska hän oli se ystävä joka aidosti välitti.
aloin käydä usein tyttöystäväni kanssa viihteellä. en ilmoitellut tai kysellyt töksäytin vain että nyt meen ja sitä rataa. miehen menoja taas en hyväksynyt.
no mentiin naimisiin vuoden tuttavuuden jälkeen, ja aloin odottamaan esikoistamme. liian pian sillä nuoruuteni jäi elämättä, mies oli omansa jo elänyt. mies ei tehnyt mitään oikein. arvostelin häntä kaikesta. kaikki oli huonosti.
arvostelin häntä isänäkin. ja sain hänet näyttämään lasten silmissä varmasti tosi huonona. äitihän osasi hoitaa kaikki tilanteet.
tuli seuraava lapsi ja aina vähemmän yöunta, ja mies silti jaksoi veemäisyydestäni huolimatta. koskaan ei pahaa sanaa sanonut. estin hänen menonsa enhän itsekään päässyt mihinkään.
mutta tulipa lapsikuume, ja tuli tehtyä se kolmas lapsi, ilmoituksella etten nyt voi tulla raskaaksi. mutta raskaaksi tulin, ja mies sulatteli asiaa kertauharjoituksissa. olen kiero ja läpimätä ja lupasin harkita jaksanko itsekään tätä lasta. salaa olin niin onnellinen.
seurasi muuttoja isompiin asuntoihin. mutta tää rouva oli tottunut olemaan kotona, joten kotona sitä halusin olla, ja taas tuo sama laulu, etten voi tulla raskaaksi. mies mietti synkissä ajatuksissa yhden päivän, ja suunniteltiin taas muuttoa jne.
sitten tein elämäni virheen. viimeinen lapsi oli iso ja repesin pahasti synnytyksessä, ja ajattelin että mies saa huolen kantaa ehkäisystä. joten patistin hänet vasektomiaan.
perhe-elämä jatkui samana. mun puolelta välillä erouhkailuna ja taas helkutinmoisena ilkeytenä.
menin töihin vuodeksi, ja iskihän se vauvakuume sitten vuosien jälkeen. miestä uhkailin, kiristin ja itkin, ja suostuihan se sitten purkuun. mutta sitten masennuin pahasti ja jouduin sairaalahoitoon missä sain sähköshokkeja.
palasin sieltä täysin uutena ihmisenä. rakastuin mieheeni ja meillä oli tasan ihana vuosi. kunnes sairaus uusiutui ja taas sairaalaan. kolmannen kerran jouduin vielä sairaalaan valtavan itsetuhoisuuden vuoksi,
sähköhoito ja masennus vei osin muistiani, ja ne vauvajutut eivät tuntuneet enää tärkeältä, kunnes muisti ja ahdistus palasi rajusti. miehelleni oli ilmeisesti stressistä puhjennut vatsahaava, sekä heti tuon leikkauksen myötä vasta-aineet eli veri ja sperma sekoittuneet niin että lapsi on lähes mahdoton haave. kun masennus alkoi nämä testaukset jäivät ja miehen oma kunto leikkauksen jälkeen jäi tosi huonoksi.
minä lupasin aikoinaan että puheet jää tuohon purkuun, jos ei onnistu niin thats it. mutta niinhän se ei mennyt. mies lupautui lähtemään kanssani lapsettomuushoitoihin, ainakin kuulemaan olisiko meillä millään hoidolla mahdollisuus raskautua. mutta ahdistelin masenuuksissani enkä antanut hänen olla. ja tuo ahdistus täytti niin päiväni että se oli mielessä aamusta iltaan kuten miehelläni.
oli erouhkailuja puoleltani, kunnes mies ei enää ottanut minua tosissaan. kunnes eräänä päivänä hommasin asunnon, laitoin eropaperit päälle. aloin suunnitella tuttua miestä luovuttajaksi. koko ajan mielessäni etten koskaan niin pystyisi tekemään. ja kaiken tämän salasin mieheltäni huonon omantunnon valvottaessa minua.
sain asunnon ja kun ilmoitin siitä miehelleni niin esitin reipasta ja kylmää. mutta menin kuin shokissa. terve ihminenhän ei moista tekisi. itkin jo samana iltana puhelimessa. kuulin päässäni kaikki meidän laulut. kävelin tuttujen paikkojen ohi. päässäni pyöri vain ne hyvät hetket.
minulle oli tosi paha paikka kun mieheni torjuikin minut. viimeisen vuoden hän muutenkin on jaksanut muistuttaa hänen elämänsä pilaamisesta. selän takana olen toiminut ja pahasti. mutta kuinka koskikaan huomata miehen helpotus että poistuisi taakka minusta. ja se syyttely että odotin kuulemma tunteenpurkausta ja pyyntöä että älä lähde. mutta satuttihan se huomata että toiselle oli ihan sama. mä olen vain niin helkutin paha ihminen....
mieheni kysyikin että miten itse suhtautuisin, jos hän olisi edes hitusenkaan tehnyt vastaavaa. Vaikea kysymys, mutta olenhan häntä syyttäkin ollut ajamassa pois yhteisestä kodista. Jolloin hänen pelkonsa oli ette katkeroituisi tai hänellä oli pelko etä jaksaisin ja selviäisin.
mutta jouduin sairaalaan taas masennuksen vuoksi. sillä aikaa koko totuus oli rävähtänyt mieheni silmille. olin muutaman päivän sairaalassa ja mun oli pakko päästä sieltä pois. nyt meni kaikki haaveet. ei lasta, koska jos asetin arkielämän vastakkain miehen kanssa tai yksinhuoltajuuden ja uuden ihmisen elämän halun, ajatus tuntui mahdottomalta.eli koskaan en voisi kantaa toisen miehen lasta. mutta vaikka tein tuon päätöksen tiesin että se kaduttaa. kuten kaduttanut olisi jääminen yksin, koska mies oli koko elämäni ollut se iso ja turvallinen käsi joka suojeli mua kaikelta pahalta.
juuri siksi satuttaakin kun hän sanoo ettei mikään voi koskaan palata takaisin. hänellä ei ole tunteita mua kohtaan, korkeintaan vain sääliä. ja mä olen tyhmyyksissäni pistänyt hänet sellaisen mankelin läpi, pahimman mitä voi olla...
vuosikaudet on ollut päiviä että väärät päätökset seuraavat elämääni. ja olisinko onnellinen mistään ratkaisuista mitä tekisin. syyllisyys tuska ja epätoivo vain lisäävät ahdistustani.
pahalta tuntuu että mies sanoi ettei mikään voi palata entiselleen. mutten pysty häntä jättämäänkään, nyt vain nöyryytän itseäni ja kiusaan miestäni jäämällä. ehkä ne kauniitkin muistot tuhoutuu.
tiedän vain että minulla oli jotain suurta mitä en osannut arvostaa. itsekunnioitus pitäisi säilyttää molemmilla, mutta minusta vain ei ole lähtijäksi.
perhettä en pysty hajoittamaan, ja tiedän että mikä vain olisi elämäni jatkumo tämä ahdistus seuraa mukanani.
vedin mukaani tuohon soppaan niin monta ihmistä, nuorta sekä vanhaa. jotka ihmettelevät minua. hulluhan minä olen. ihmettelevät että mitä mä oikein haluan kun kaikki vain haluavat auttaa.
mua inhoittaa kaikki mitä olen tehnyt ja inhoan itseäni. ehkä mun paikka vain olisi sairaalassa tai autuaammilla metsästysmajoilla.
mun elämäni pilasi vain haave joka ei enää voinut toteutua, ja ihan omaa syytäni. nyt tavallaan sairauden myötä syytän miestäni, sekä myös itseäni.
mutta mua pelottaa elämä ja huominen. ja tämä valtava ahdistus. ja se taakka jonka ole aiheuttanut miehelleni.
osa minusta käskee lähtemään koska mulla olis se asunto. mutta mies ei ole mua ajamassa pois, mutta se kylmäkiskoisuus ja satuttavat sanat, no ehkä olen ansainnut ne.
nyt vain kyräillään toisiamme.
arvostakaa rakkaat ihmiset toisianne. ja punnitkaa päätöksenne. koska ne ovat asioita joiden kanssa on vai pakko elää, mulle se on asia johon en pysty.
surun määrä on henkilökohtainen, mutta mun tilanteeni on kuin hiljainen kuolema. halusin kaiken, tuhosin kaiken. enkä arvostanut ihmistä joka olisi sen kuunkin jopa tuonut taivaalta.
nyt hän kehäraakki, jota ei kiinnosta mikään. ilo ja poikamaisuus on kadonnut kasvoilta. hän on vanhentunut 20 vuotta viimeisen neljän vuoden aikana.
jos olisin vahva, niin lähtisin. jos en olisi masentunut, okei siitä voi kaikkea syyttää mutta silti, niin moni asia olisi jäänyt tapahtumatta. mies välillä sanonut etten voi aina piiloutua masennuksen taakse. mutta vain toinen msentunut voi ymmärtää toista. en kuule harhoja en näe harhoja. en ole väkivaltainen korkeintaan henkisesti. mulla on vain koko ajan paha olla sekä itsetuhovietti sekä saakutin huono itsetunto.
kumpa mua ei olis olemassakaan, ja sanon tän ilman säälinkalastelua. kumpa olisin pitänyt hänet vain ystävänä. koska jonkinlainen syväänuurrettu viha mulla kait on miehiä kohtaan. sekä olen niin helposti vietävissä. harrastukseni oli testata miestäni, mikä satutti eniten.
mutta olen niin surullinen. jospa jostain löytyisi se taikasauva mikä voisi korjata kaiken. tai voisimme matkustaa ajassa taaksepäin.
mies väittää että haave lapsesta on mulle pakkomielle. ja että hän ei sitä enää haluaisi, koska pitää itseään liian vanhana. luonnottomana hän myös pitää hoitoja.
tilanteeni on sellainen jota en toivo kellekkään. olemme ylivelkaantuneita. koko perhe voi huonosti. pelkään että tulee päivä jolloin mieskään ei enää jaksa.
hän lupautui tulemaan kanssani hoitosuunnitelmiin mun mielenrauhan vuoksi,tietäen ettei raskaus koskaan ole mahdollista.koska se kuulemma oli ainut keino saada mulle mielenrauha. nyt tuntuu ettei millään ole enää väliä. pahalta tuntui kuulla että mies kuulemma rauhoitteli mieltäni muttei koskaan halunnutkaan enempää kuin selvittää että onnistuisiko raskaus. mutta jos en olisi sekoillut ja olisin jaksanut, niin ehkäpä meille se pienokainen olisi vielä suotu. vain ihminen joka potee vauvakuumetta voi ymmärtää edes tämän lauseen.
mies jaksaa sanoa kuinka olen vienyt häntä kuin koiraa narussa. tai että olen vain hyväksikäyttänyt häntä. sanoi itse mulle, että hän sieti mun temput viimeisen kerran. ettei enää tunnu missään. elämä se on nyt vain sarja kaukaisia muistoja, jotka pilaantuvat kuin mätä omena jonne mato on tehnyt kolon.
minä tuhosin sen henkisesti vahvan tukipilarin joka halusi mulle vain hyvää...
ja nyt voitte haukkua jos haluatte. olen tällä hetkellä jo kaikkien hyljeksimä. ihminen joka haluaisi vain herätä ja todeta kaiken olleen vain pahaa unta.
tiedän että on ihmisiä joilta on lapsi kuollut. tai puoliso menehtynyt. tai on vain pakko jaksaa yksin eron tullessa, että ratkaisu olisi nyt oikea. mutta kun en voi tietää onko se asia joka parantaisi mut. olisiko se asia että tekisin palveluksen kummallekkin. olisiko se asia joka saisi mut tuntemaan jotain tyydytystä, että osaan itsekkin tehdä jotain. koska yleensä mies säästi mut kaikelta "pahalta". ehkä elin pumpulissa. pilalle passaatu en koe olevani, mutta mies ehkä teki siinä väärin että taputti ja ymmärsi. ehkä olisin sen ison potkun tarvinnut perseelleni jo kauan sitten.
mutta kun menen sinne asnnolle alkaa itku ja vapina. ei tule tunnetta että tuntisin sen omakseni. olen itkenyt jo niin paljon, että välillä tuntuu että olen pohjaton kaivo. itku on puhdistavaa, mutta ahdistus se on viholliseni. sekä juuri nuo itsetuhoaikeet.
ehkä petän taas itseäni enkä tiedä mitä huomenna taas teen.
surullinen tarina
17
4443
Vastaukset
- Keikenlaisia.
Kylläpä on tosiaan tossukka mieheksi kun antaa vetää itseään ihan miten sattuu.
Miehellesi sanoisin, että parasta tapa kostaa toisen poislähtö, on antaa hänen mennä. Ilman pienintäkään merkkiä siitä että haluaisi toisen takaisin.
Ala mennä ja jätä lapset isälleen! - kölökölö
Pahimmalta tuntuu, että olet käyttänyt ihmistä.
Et ole koskaan rakastanut miestäsi, käyttänyt vain omiin sekaviin tarkoituksiisi.
Olet saanut paljon hyviä asioita, mutta mikään sulle ei ole riittänyt.
Olet todella sairas. En voi auttaa. Kaipa sinunkin elämälläsi joku tarkoitus on... - fanny
Tilanteesi ei ole parhaimmasta päästä, mutta älä vain haaveile lapsesta sen takia, että se toisi helpotusta elämääsi. On väärin lasta kohtaan, että hän joutuisi sinun haavojesi paikkaajaksi ja haaveittesi täyttäjäksi!!
Ei ole tarvis haukkua sinua, sillä elämäsi on ollut raskasta muutenkin, samoin miehesi. Oletko saanut keskusteluapua, jossa olisit voinut selvittää syitä toiminnallesi ja tätä kautta tiedostaa tekemisiäsi ja valintojasi paremmin? Miksi olet toiminut niin, mitä tarkoitusta tekosi ovat palvelleet ja mitä voisit tehdä vastaisuudessa toisin? Tutustu itseesi ja siihen mitä haluat. Et voi elää elämääsi toisten ihmisten varassa vaan päättää siitä itse. Perheellisenä ihmisenä sinun täytyy nyt vain huomioida se, että päätöksesi vaikuttavat myös mieheesi ja lapsiisi. Keskustelkaa siitä, mitä te kummatkin haluatte? Voisiko vielä yrittää vai olisiko teidän hyvä muuttaa erilleen? Sopikaa yhteisistä pelisäännöistä. Kertomasi perusteella miehesi vaikuttaa luotettavalta. Pystyisitkö sinä pitämään kiinni niistä asioista mitä saatte sovittua? Lastenkin takia teidän olisi hyvä selvittää asiat, koska kodin ilmapiirillä ja puolisoiden välisillä suhteillä on merkitystä.
Kasvaminen henkisesti on rankkaa, ahdistavaa ja kivuliasta hommaa, eikä omien virheiden huomaaminen ja myöntäminen ole helppoa. Siitä voi kuitenkin selvitä. Tarvitsette molemmat tukea ja aikaa levätä ja koota ajatuksia.
Tekstistäsi voisi jotenkin rivien välistä lukea, että olet elämässäsi vain ajelehtinut tilanteesta toiseen, tietämättä mitä oikeastaan haluat ja miksi. Omaa epätietoisuutta ja pahaa oloa on helppo purkaa puolisoon, mutta todelliset syyt ja ongelmat eivät ratkea muuta kuin itseenä ja omiin toiveisiinsa tutustumalla ja asioita läpikäymällä.
Miehesi suhteen et voi juuri nyt tehdä mitään. Toista ei voi muuttaa tai pakottaa tekemään jotain, mitä tämä ei halua. Itseäsi ja asennoitumistasi voit muuttaa. Anna miehesi hengähtää ja miettiä rauhassa omia ratkaisujaan. Kun pystyy hyväksymään itsensä, voi olla onnellinen parisuhteessa. Puolison "käyttäminen" oman itsen jatkeena ja pönkittäjänä sen sijaan ei pitkälle kanna, vaan molemmat ovat onnettomia.
Voimia teille, koko perheelle!- mutta tosi
Piti vielä lisätä että ole pitkälti elänyt mieheni kautta.Ja saanut häneltä voimaa, ja hän on potkinut kiviä pois tieltäni Mutta tätä ongelmaa ei hänkään ratkaise. Tuntuu pahalta kun se tuki turva ja lämpö on poissa. Olenhan ihminen kehen hän ei enää luota. Ja oloa ei paranna hänen satuttavat sanansa.
Tiedän etten voi tehdä mieheni suhteen mitään. Pitäisi antaa hänen hengäghtää, mutta kun mulla ei maailmasa ole muita kuin hän. Enkä voi pakottaa häntä senki tiedän, mutta olo on nin tyhjä kun se entinen tukija vain tiuski sekä kohtelee mua kui koiraa tällä hetkellä. Ei häntä edes kiinnosta mun paha oloni. Ja onetomia ollaan molemmat, mutta ajattelisin että saisimme edes toisistame voimaa. Mutta kun toinen vain vetäytyy omiin oloihinsa, ei puhu ei kuuntele. Tuntuu että olen niin arvoton tällä hetkellä, ja mies kokee sen itsesäälin kalasteluna. - röppä
mutta tosi kirjoitti:
Piti vielä lisätä että ole pitkälti elänyt mieheni kautta.Ja saanut häneltä voimaa, ja hän on potkinut kiviä pois tieltäni Mutta tätä ongelmaa ei hänkään ratkaise. Tuntuu pahalta kun se tuki turva ja lämpö on poissa. Olenhan ihminen kehen hän ei enää luota. Ja oloa ei paranna hänen satuttavat sanansa.
Tiedän etten voi tehdä mieheni suhteen mitään. Pitäisi antaa hänen hengäghtää, mutta kun mulla ei maailmasa ole muita kuin hän. Enkä voi pakottaa häntä senki tiedän, mutta olo on nin tyhjä kun se entinen tukija vain tiuski sekä kohtelee mua kui koiraa tällä hetkellä. Ei häntä edes kiinnosta mun paha oloni. Ja onetomia ollaan molemmat, mutta ajattelisin että saisimme edes toisistame voimaa. Mutta kun toinen vain vetäytyy omiin oloihinsa, ei puhu ei kuuntele. Tuntuu että olen niin arvoton tällä hetkellä, ja mies kokee sen itsesäälin kalasteluna.Pyrit saamaan huomiota mieheltäsi vain negatiivisten asioiden kautta. Miehesi tuntuu tosi ymmärtäväiseltä, mutta edes hänen ei tarvitse jaksaa kuunnella pelkkää valitusta. Siispä hän sulkee korvansa, jottei itse tulisi hulluksi. Keskityt liiaksi itseesi. Katsoisit ja tarkastelisit välillä miestäsi ihan oikeasti ihaillen ja keskittymättä siihen sairauteen ja pahaan oloon joka sinulla on. Hoida miestäsi. Se on vaikeaa, mutta luulen, että se on ainut tie löytää kadonnut yhteys. Etsi kivoja sanoja, pirteää äänensävyä, keksi kivaa tekemistä, suo miehelle mukava huomaamaton hyväksyvä kosketus, vaikka alkuun yksi asia päivässä. masennus se on, joka elämäsi tuhosi, et sinä, muista se. Sinun tulee taistella masennusta vastaan, ei miestäsi vastaan, joka yhä on kanssasi, joten ei hän kait voi sinua vihatakaan. Onhan sulla muuten lääkehoito käynnissä?
- minä kun luulin
jossain vaiheessa että minun elämäni on onnetonta.Kun luin tekstisi tulin todella onnelliseksi siitä,kuinka hyvin minulla ja meidän perheellä asiat ovat!Huomasin siis asioiden oikean laidan.Kiitos sinulle siitä!
On tietysti typerää tässä hehkutella kun sinun asiasi ovat noin huonosti,mutta kaitpa tämä sentään kommenttina kelpaa.
Nyt on kaikki kuultu,enää en pelkää mitään,mitä elämä tuokin eteeni.- Voimia sinulle
Tuossa kerrot että haaveilet uudesta lapsesta. Tässä tilaanteessa suosittelisin nauttimaan ajasta jo olevien lasten kanssa koska on hyvä muistaa että lapset ovat vain lainassa. Aika kulkee uskomattoman nopeasti ja ne lentävät kohta jo kotoa pois.
Näin voisi olla mahdollisuus korjata tai ainakin parantaa välit mieheesi. Keskitä voimasi lapsiin. Heistä saa uskomattomasti voimavaroja. - gos
Voimia sinulle kirjoitti:
Tuossa kerrot että haaveilet uudesta lapsesta. Tässä tilaanteessa suosittelisin nauttimaan ajasta jo olevien lasten kanssa koska on hyvä muistaa että lapset ovat vain lainassa. Aika kulkee uskomattoman nopeasti ja ne lentävät kohta jo kotoa pois.
Näin voisi olla mahdollisuus korjata tai ainakin parantaa välit mieheesi. Keskitä voimasi lapsiin. Heistä saa uskomattomasti voimavaroja.Kyllä alkoi itkettämään, kun luin viestisi. Oma tilanteeni ei ehkä niin paha, mutt paljon samanlaisia asioita ja varmasti tunnetiloja olen läpikäynyt.
Jospa kertoisin hieman... Tapasin mieheni ollessani 20 v, siitä on nyt 12 vuotta. Se ei ollut todellakaan rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tuntui, että se välittäminen kuitenkin kasvoi ajan myötä - jopa rakkaudeksi (mitä se sitten oikeasti onkaan).
Joka tapauksessa - mies oli ja on paljolti samanlainen kuin oma kuvauksesi omasta miehestäsi; luotettava, vankka tukipilari sekä lähes kaikessa minua myötäilevä. Hän on myös rauhallinen, hiljainen ja ujo sekä hyvin tasainen luonteeltaan.
Olen nuorena kärsinyt huonosta itsetunnosta ja kärsin siitä ajoittain vieläkin. Tämä mieheni oli ensimmäinen oikea seurustelukumppanini ja se kai silloin myös osaltaan tuntui niin "kivalta", että en osannut luopuakaan... Olen kuitenkin alusta lähtien pettänyt miestäni vehtaamalla muiden miesten kanssa (ihan loppuun asti en ole mennyt, mutta "sellaista pientä" on ollut). Olen myös lähes kaiken aina kertonut miehelleni ja osasta tuntenut oikeasti myös katumusta - en valitettavasti kaikesta... Hän on saattanut suutahtaa, mutta on aina kuitenkin antanut anteeksi...! Minulla on myös suhteemme aikana ollut kaksi vakavampaa ihastusta ja nämä miehet ovat edustaneet kaikkea sitä, mitä omasta miehestäni puuttuu...kuten, herkkyyttä, luovuutta ja ehkä kaikkein tärkeimmän, heillä on ollut kyky keskustella henkevästi ja nähdä asioita aivan uusilla tavoilla!
No, nyt meillä on mieheni kanssa neljä v. lapsi ja takana on jälleen ollut ihastuminen toiseen..
Vielä - sairastuin masennukseen noin viisi vuotta sitten ja oireet vain pahenivat lapsen syntymän jälkeen... Vielä tänä päivänä syön lääkkeitä, joista tosin haluaisin jo eroon. Oloni on jo parempi ja on itse alkanut tuntumaan siltä, että pakenen ongelmiamme masennukseni taakse...
Joo, olen kertonut miehelleni ihastumisestani ja myös uskottomuudesta, mihin se johti. Taas sama reaktio... ensin hiukan suututaan, mutta sitten ollaan valmiita jatkamaan elämää aivan kuten mitään ei olisi tapahtunut!!! Ja jo monen vuoden ajan olen myös ollut se kamala akka hänelle, joka vain purnaa; seksin vähyydestä tms... Enkä todellakaan ole kohdellut häntä kovin hyvin muutenkaan. Tosin - usein tuntuu, että ei hänkään minua tarvitse kuin lapsemme äidiksi ja keiton hämmentäjäksi... :( Tuntuu vain, että hän on valmis ottamaan vaikka mitä lokaa päällensä, kunhan en vain jätä häntä. Eihän se voi näin toimia!
Minulla on kämppä hakusessa, mutten ole kuitenkaan varma voinko koskaan liitostamme oikeasti koskaan lähteä - aikalisä voisi kuitenkin olla paikallaan, tiedä sitten...
Olen myös lähestulkoon koko ajan ahdistunut - enemmän tai vähemmän. Tosin lapsen kanssa osaan kuitenkin nauttia yhdessäolosta.
No, olemme päättäneet yrittää, käymme terapiassakin. En vain ole ollenkaan varma, että haluanko kaiken edes jatkuvan... En halua sortaa ja alistaa taikka pettää miestäni enää koskaan.. Kuitenkin, jos suhteemme jatkuu, en voi olla varma itsestäni, ettenkä taas voisi ihastua johonkin "parempaan"...
Kirjoitukseni oli sekavaa, toivottavasti saat ongittua siitä edes joitakin "pointteja"...
Hmmm... onnellisuuteen en usko, vain tasapainoon. Kunpa voisi elää niin, että olisi itsellään hyvä olo, eikä satuttaisi muita. Lapsen hyvinvointi olisi tärkeintä ja häntä kyllä jaksan rakastaa. Hän on elämän valo! - mutta tosi
gos kirjoitti:
Kyllä alkoi itkettämään, kun luin viestisi. Oma tilanteeni ei ehkä niin paha, mutt paljon samanlaisia asioita ja varmasti tunnetiloja olen läpikäynyt.
Jospa kertoisin hieman... Tapasin mieheni ollessani 20 v, siitä on nyt 12 vuotta. Se ei ollut todellakaan rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tuntui, että se välittäminen kuitenkin kasvoi ajan myötä - jopa rakkaudeksi (mitä se sitten oikeasti onkaan).
Joka tapauksessa - mies oli ja on paljolti samanlainen kuin oma kuvauksesi omasta miehestäsi; luotettava, vankka tukipilari sekä lähes kaikessa minua myötäilevä. Hän on myös rauhallinen, hiljainen ja ujo sekä hyvin tasainen luonteeltaan.
Olen nuorena kärsinyt huonosta itsetunnosta ja kärsin siitä ajoittain vieläkin. Tämä mieheni oli ensimmäinen oikea seurustelukumppanini ja se kai silloin myös osaltaan tuntui niin "kivalta", että en osannut luopuakaan... Olen kuitenkin alusta lähtien pettänyt miestäni vehtaamalla muiden miesten kanssa (ihan loppuun asti en ole mennyt, mutta "sellaista pientä" on ollut). Olen myös lähes kaiken aina kertonut miehelleni ja osasta tuntenut oikeasti myös katumusta - en valitettavasti kaikesta... Hän on saattanut suutahtaa, mutta on aina kuitenkin antanut anteeksi...! Minulla on myös suhteemme aikana ollut kaksi vakavampaa ihastusta ja nämä miehet ovat edustaneet kaikkea sitä, mitä omasta miehestäni puuttuu...kuten, herkkyyttä, luovuutta ja ehkä kaikkein tärkeimmän, heillä on ollut kyky keskustella henkevästi ja nähdä asioita aivan uusilla tavoilla!
No, nyt meillä on mieheni kanssa neljä v. lapsi ja takana on jälleen ollut ihastuminen toiseen..
Vielä - sairastuin masennukseen noin viisi vuotta sitten ja oireet vain pahenivat lapsen syntymän jälkeen... Vielä tänä päivänä syön lääkkeitä, joista tosin haluaisin jo eroon. Oloni on jo parempi ja on itse alkanut tuntumaan siltä, että pakenen ongelmiamme masennukseni taakse...
Joo, olen kertonut miehelleni ihastumisestani ja myös uskottomuudesta, mihin se johti. Taas sama reaktio... ensin hiukan suututaan, mutta sitten ollaan valmiita jatkamaan elämää aivan kuten mitään ei olisi tapahtunut!!! Ja jo monen vuoden ajan olen myös ollut se kamala akka hänelle, joka vain purnaa; seksin vähyydestä tms... Enkä todellakaan ole kohdellut häntä kovin hyvin muutenkaan. Tosin - usein tuntuu, että ei hänkään minua tarvitse kuin lapsemme äidiksi ja keiton hämmentäjäksi... :( Tuntuu vain, että hän on valmis ottamaan vaikka mitä lokaa päällensä, kunhan en vain jätä häntä. Eihän se voi näin toimia!
Minulla on kämppä hakusessa, mutten ole kuitenkaan varma voinko koskaan liitostamme oikeasti koskaan lähteä - aikalisä voisi kuitenkin olla paikallaan, tiedä sitten...
Olen myös lähestulkoon koko ajan ahdistunut - enemmän tai vähemmän. Tosin lapsen kanssa osaan kuitenkin nauttia yhdessäolosta.
No, olemme päättäneet yrittää, käymme terapiassakin. En vain ole ollenkaan varma, että haluanko kaiken edes jatkuvan... En halua sortaa ja alistaa taikka pettää miestäni enää koskaan.. Kuitenkin, jos suhteemme jatkuu, en voi olla varma itsestäni, ettenkä taas voisi ihastua johonkin "parempaan"...
Kirjoitukseni oli sekavaa, toivottavasti saat ongittua siitä edes joitakin "pointteja"...
Hmmm... onnellisuuteen en usko, vain tasapainoon. Kunpa voisi elää niin, että olisi itsellään hyvä olo, eikä satuttaisi muita. Lapsen hyvinvointi olisi tärkeintä ja häntä kyllä jaksan rakastaa. Hän on elämän valo!No eihän mua ihan lyttyyn lyöty. Olen vain vuosia ollut kotiäitinä, ja työhön palaaminen on ollut sellainen pelottava asia ja uhka. Ja onnellinen olen joka lapsestani ollut, Ja toki mieskin riskit on tietänyt kun ilman ehkäisyä ollaan oltu. Olen vain aina ollut äiti sekä pitänyt lapsista ympärilläni. On vain tuntunut että heille olen ja pystyn olemaan jotain mitä en koskaan pysty olemaan miehelleni. Hän on aina tavallaan ollut täydellinen kaikessa. Omalla osaamisellaan ja haasteellisuudellaan saanut tuntemaan oloni kurjaksi. Oloni on aina tuntunut kuin olisin vapaamatkustaja ja vieras omassa kodissani. Ehkä sekin ollut syy miten olen käyttäytynyt häntä kohtaan.
Tuo eilinen kirjoitus lähti syvän ahdistuksen pohjalta. Sekä viikkoja valvotuista öistä. Toki unettomuuskin on pahentanut oloa, mutta levottomat yöt ovat olleet seurana jo viikkoja. Ne vie voimat jopa unilääkkeistä.
Enkä koskaan voinut uskoa että suhteessamme tultaisiin tähän pisteeseen. Tavallaan roikutaan vanhassa. Mutta onko meillä tulevaisuutta. Ja onko mitään yhteistä kun nykyäänkään tai koskaan ei ole ollut kahdestaan aikaa rakentaa sitä suhdetta. Suhteessa missä ei puhuta, ei tehdä mitään yhdessä. Sekä että mies kokee että olen rajannut hänen olemistaan niin vahvasti. Ehkä olen vain ollut läheisriippuvainen, ja olen halunnut kuitenkin pitää hänet lähelläni. Tai kun itse en osannut lähteä kodin ulkpuolelle, niin ehkä se ajatus vain tuntui oudolta hänen menemisestään. Olen vain ollut niin yksin, tarkoitan parisuhteessa.
Joskus tuntuu että hänen mottonsa, että sitä saa mitä tilaa. Tai kun aikansa hoetaan sitä epäpätevyyttä, niin alkaa jo itsekin uskoa omaan huonommuuteensa. Että pakko hänessä on jotain vikaa olla kun tähän ollaan päädytty. valtavasti noita itseensä ja toisiinsa kohdistuvia syytöksiä.
Kirjoitin eilen itseni tosi huonossa valossa, koska siltä tuntuu. Musta vain on aina tuntunut että kotiäitiys ja äitiys yleensä ovat asioita jotka osaan. Kun lapset kasvoivat sylistä pois tuntui kui olisin yksin tässä maailmassa, kuin kukaan ei tarvitsisi mua lainkaan, mikä ei tosiaan pidä paikkaansa. Mutta se kaipuu tulla äidksi saada kokea ne vauvahaaveet vielä kerran.
Toki nautin lapsistani, enkä hakenut uudella lapsella pönkitystä ololleni. Tai että väkisin haluaisin kokea jo kertaalleen koetut asiat. Lääkettä en hae tähän olooni.
Eikä se ole pakkomiellettä, kuten eilen kirjoitin että vauvakuume on vain asia minkä toinen samanhenkinen vain voi ymmärtää.
Tiedän ettei mulla olisi ollut edes oiketta vaatia mieheltäni mahdottomia, mutta kun saisin vain pahan olon pois. Mies ei ymmärtänyt että viemällä asiaa aina vain edemmäs se oli asia mikä vaivasi. Eli kun asiat olisi selvitetty ja mahdollinen hoito tehty, niin oloni olisi vapaampi. Tuo odottelu oli asia mikä söi ja kalvoi sydäntäni, ja sai mut päivä päivältä surullisemmaksi. Ja tekemään vääriä ratkaisuja.
Kuten mieskin asian ilmaisi että se paistoi kilometrien päähän. Ja aina se asia hiersi välejä.
Jäin niin yksi tämän asian kanssa. Öisin vain seinät seuranani ja päivisin talsitut kadut. Sekä etääntyminen ja puhumattomuus. Tunne että mies haluaa kaikin tavoin eristyä minusta.
Tilanne on siis todella hankala. Onhan paljon uusioperheitä, ja suhtesta on lähdetty monestakin syystä. Mutta olisinko sitten onnellinen jos löytäisin itselleni täysin uuden elämän ja ehkä mahdollisesti sen pienokaisen. Se toki ei olisi ainut syy lähtööni. Tuntuu vain etten itse ole kotona saanut mitään näkyvää aikaiseksi. Suhde missä toinen on vahva ja toinen heikko. Ehkä lähden sitten yksin, ehkä musta ei enää ole edes näiden nykyistenkään äidiksi. Oli päätös mikä tahansa niin tulee unettomia öitä sekä ahdistusta, Ja aivan sama kun se ahdistus seuraa missä vain olisin.
Voihan se olla että tämä masennus on tullut pikkuhiljaa suhteeseen, kun toinen eli minä koen olevani kaikessa niin huono. Voisinhan saada voimaa lähtemällä. Mutta haluaisin säilyttää välit silti mieheeni, ajatus jostain lopullisuudesta, vihasta ja katkeruudesta on pelottava.
Ja näitä miettiesäni ja sillä ettei mies kestä asiasta puhumista, ahdistaa. Ja saa mut entistä enemmän epätoivon valtaan. Kun näkisi nyt jollain kaukoputkella tulevaisuuteen, niin toimisi sen pohjalta. Lapsetkin kohta ovat muuttamassa pois kotoa. ja onko tämä koti heillekkään hyvä missä jokainen vaistoaa sen pahan olon.
Jos nyt päättäisin lähteä, niin mulla ei ole enää nykyiseen paluuta. Kun päätin kaikesta huolimatta jäädä, tuli tunne että päätös oli oikea. Nyt vain en enää olekaan varma. Senkin pohjalta olisi sama missä olen, koska ahdistus on yhtä paha. Ehkä se uuden kodin laittaminen voisi viedä ajatuksia pois, täällä kaiki vain muistuttaa ajasta ennenkuin onnistuin lähes pilaamaan kaiken.
Haluaisin lähteä ajatuksella, että tulisi se sopiva hengähdystauko. Ja haluaisin kerrankin pärjätä omillani, täällä kotona sitä mahdollisuutta ei koskaan ole ollut. Koska olen aina elänyt vai äitiyteni kautta.
Miehen mielestä en henkisesti kestäisi uutta lasta. Mutta nitä syitä tulee niin paljon. Mutta häne pelkonsa on mun oma jaksamattomuus, että hän sitten yksin olisi vastuussa asiasta. Mutta pahinta on että hän itse on hämmentänyt mua suostumalla, ja rauhoittelemalla mieltäni. Nyt en edes uskalla ottaa asiaa puheeksi. Koska hänen mielestään roikun hänessä vain sen vuoksi, että ajatus uudesta lapsesta pitää mut kotona. Mikä ei kyllä tottakaan ole. Kumpa mieheni edes hiukan ymmärtäisi mun näkökantoja. Ehkä ymmärtää, mutta ei täysin hyväksy niitä.
Mutta ehkä pitäisi nyt keksiä 24h/vrk tekemistä ettei olisi sitä aikaa miettiä. Nyt sitä aikaa on aivan liian vähän. ja aivan liian vähän ihmisiä kenelle puhua.
Eihän kukaan ole korvaamaton edes mieheni. Eikä kaikki voi onnistua, ja tulee niitä pettymyksiä. Mutta tämä ahdistyus, suru ja pettymys ovat vain niin vaikeita asioita. Olisi edes kohtalotoveri joka voisi jakaa näitä haaveita.
Tiedän että on paljon lapsettomia. Sekä tiedän että on paljon pariskuntia missä toinen osapuoli ei vain halua sitä lasta. uskon että selviytyisin jos tää masennus ei olisi takana. Tai olisin hiukan enemmän vahvempi. Mutta miksi tämä suru on niin voimakas joka vie mukanaan. Siihen ei riitä aika. Ei puhuminenkaan, koska käyn terapeutilla säännöllisesti. Ehkä jonkinsortin lobotomia olisi kohdallani oikea ratkaisu.
Nyt pitäisi iloita. Laset ovat terveitä. Kukaan ei ole kuollut. Mulla itselläni vain on paha olla, mikään ei rauhoita mieltä. En usko että edes vahvoista mielialallääkkeistä olisi apua.
Ennen surin kun olin lihava. Tai surin ettei mulla ole edes urahaaveita. Tai tulisi joku asia joka veisi tän olon mennessään. Kuinka pieniä nuo murheet olivatkaan ennen.
Mutta helpottaa edes tämä kirjoittaminen, hetkeksi :( - fanny
mutta tosi kirjoitti:
No eihän mua ihan lyttyyn lyöty. Olen vain vuosia ollut kotiäitinä, ja työhön palaaminen on ollut sellainen pelottava asia ja uhka. Ja onnellinen olen joka lapsestani ollut, Ja toki mieskin riskit on tietänyt kun ilman ehkäisyä ollaan oltu. Olen vain aina ollut äiti sekä pitänyt lapsista ympärilläni. On vain tuntunut että heille olen ja pystyn olemaan jotain mitä en koskaan pysty olemaan miehelleni. Hän on aina tavallaan ollut täydellinen kaikessa. Omalla osaamisellaan ja haasteellisuudellaan saanut tuntemaan oloni kurjaksi. Oloni on aina tuntunut kuin olisin vapaamatkustaja ja vieras omassa kodissani. Ehkä sekin ollut syy miten olen käyttäytynyt häntä kohtaan.
Tuo eilinen kirjoitus lähti syvän ahdistuksen pohjalta. Sekä viikkoja valvotuista öistä. Toki unettomuuskin on pahentanut oloa, mutta levottomat yöt ovat olleet seurana jo viikkoja. Ne vie voimat jopa unilääkkeistä.
Enkä koskaan voinut uskoa että suhteessamme tultaisiin tähän pisteeseen. Tavallaan roikutaan vanhassa. Mutta onko meillä tulevaisuutta. Ja onko mitään yhteistä kun nykyäänkään tai koskaan ei ole ollut kahdestaan aikaa rakentaa sitä suhdetta. Suhteessa missä ei puhuta, ei tehdä mitään yhdessä. Sekä että mies kokee että olen rajannut hänen olemistaan niin vahvasti. Ehkä olen vain ollut läheisriippuvainen, ja olen halunnut kuitenkin pitää hänet lähelläni. Tai kun itse en osannut lähteä kodin ulkpuolelle, niin ehkä se ajatus vain tuntui oudolta hänen menemisestään. Olen vain ollut niin yksin, tarkoitan parisuhteessa.
Joskus tuntuu että hänen mottonsa, että sitä saa mitä tilaa. Tai kun aikansa hoetaan sitä epäpätevyyttä, niin alkaa jo itsekin uskoa omaan huonommuuteensa. Että pakko hänessä on jotain vikaa olla kun tähän ollaan päädytty. valtavasti noita itseensä ja toisiinsa kohdistuvia syytöksiä.
Kirjoitin eilen itseni tosi huonossa valossa, koska siltä tuntuu. Musta vain on aina tuntunut että kotiäitiys ja äitiys yleensä ovat asioita jotka osaan. Kun lapset kasvoivat sylistä pois tuntui kui olisin yksin tässä maailmassa, kuin kukaan ei tarvitsisi mua lainkaan, mikä ei tosiaan pidä paikkaansa. Mutta se kaipuu tulla äidksi saada kokea ne vauvahaaveet vielä kerran.
Toki nautin lapsistani, enkä hakenut uudella lapsella pönkitystä ololleni. Tai että väkisin haluaisin kokea jo kertaalleen koetut asiat. Lääkettä en hae tähän olooni.
Eikä se ole pakkomiellettä, kuten eilen kirjoitin että vauvakuume on vain asia minkä toinen samanhenkinen vain voi ymmärtää.
Tiedän ettei mulla olisi ollut edes oiketta vaatia mieheltäni mahdottomia, mutta kun saisin vain pahan olon pois. Mies ei ymmärtänyt että viemällä asiaa aina vain edemmäs se oli asia mikä vaivasi. Eli kun asiat olisi selvitetty ja mahdollinen hoito tehty, niin oloni olisi vapaampi. Tuo odottelu oli asia mikä söi ja kalvoi sydäntäni, ja sai mut päivä päivältä surullisemmaksi. Ja tekemään vääriä ratkaisuja.
Kuten mieskin asian ilmaisi että se paistoi kilometrien päähän. Ja aina se asia hiersi välejä.
Jäin niin yksi tämän asian kanssa. Öisin vain seinät seuranani ja päivisin talsitut kadut. Sekä etääntyminen ja puhumattomuus. Tunne että mies haluaa kaikin tavoin eristyä minusta.
Tilanne on siis todella hankala. Onhan paljon uusioperheitä, ja suhtesta on lähdetty monestakin syystä. Mutta olisinko sitten onnellinen jos löytäisin itselleni täysin uuden elämän ja ehkä mahdollisesti sen pienokaisen. Se toki ei olisi ainut syy lähtööni. Tuntuu vain etten itse ole kotona saanut mitään näkyvää aikaiseksi. Suhde missä toinen on vahva ja toinen heikko. Ehkä lähden sitten yksin, ehkä musta ei enää ole edes näiden nykyistenkään äidiksi. Oli päätös mikä tahansa niin tulee unettomia öitä sekä ahdistusta, Ja aivan sama kun se ahdistus seuraa missä vain olisin.
Voihan se olla että tämä masennus on tullut pikkuhiljaa suhteeseen, kun toinen eli minä koen olevani kaikessa niin huono. Voisinhan saada voimaa lähtemällä. Mutta haluaisin säilyttää välit silti mieheeni, ajatus jostain lopullisuudesta, vihasta ja katkeruudesta on pelottava.
Ja näitä miettiesäni ja sillä ettei mies kestä asiasta puhumista, ahdistaa. Ja saa mut entistä enemmän epätoivon valtaan. Kun näkisi nyt jollain kaukoputkella tulevaisuuteen, niin toimisi sen pohjalta. Lapsetkin kohta ovat muuttamassa pois kotoa. ja onko tämä koti heillekkään hyvä missä jokainen vaistoaa sen pahan olon.
Jos nyt päättäisin lähteä, niin mulla ei ole enää nykyiseen paluuta. Kun päätin kaikesta huolimatta jäädä, tuli tunne että päätös oli oikea. Nyt vain en enää olekaan varma. Senkin pohjalta olisi sama missä olen, koska ahdistus on yhtä paha. Ehkä se uuden kodin laittaminen voisi viedä ajatuksia pois, täällä kaiki vain muistuttaa ajasta ennenkuin onnistuin lähes pilaamaan kaiken.
Haluaisin lähteä ajatuksella, että tulisi se sopiva hengähdystauko. Ja haluaisin kerrankin pärjätä omillani, täällä kotona sitä mahdollisuutta ei koskaan ole ollut. Koska olen aina elänyt vai äitiyteni kautta.
Miehen mielestä en henkisesti kestäisi uutta lasta. Mutta nitä syitä tulee niin paljon. Mutta häne pelkonsa on mun oma jaksamattomuus, että hän sitten yksin olisi vastuussa asiasta. Mutta pahinta on että hän itse on hämmentänyt mua suostumalla, ja rauhoittelemalla mieltäni. Nyt en edes uskalla ottaa asiaa puheeksi. Koska hänen mielestään roikun hänessä vain sen vuoksi, että ajatus uudesta lapsesta pitää mut kotona. Mikä ei kyllä tottakaan ole. Kumpa mieheni edes hiukan ymmärtäisi mun näkökantoja. Ehkä ymmärtää, mutta ei täysin hyväksy niitä.
Mutta ehkä pitäisi nyt keksiä 24h/vrk tekemistä ettei olisi sitä aikaa miettiä. Nyt sitä aikaa on aivan liian vähän. ja aivan liian vähän ihmisiä kenelle puhua.
Eihän kukaan ole korvaamaton edes mieheni. Eikä kaikki voi onnistua, ja tulee niitä pettymyksiä. Mutta tämä ahdistyus, suru ja pettymys ovat vain niin vaikeita asioita. Olisi edes kohtalotoveri joka voisi jakaa näitä haaveita.
Tiedän että on paljon lapsettomia. Sekä tiedän että on paljon pariskuntia missä toinen osapuoli ei vain halua sitä lasta. uskon että selviytyisin jos tää masennus ei olisi takana. Tai olisin hiukan enemmän vahvempi. Mutta miksi tämä suru on niin voimakas joka vie mukanaan. Siihen ei riitä aika. Ei puhuminenkaan, koska käyn terapeutilla säännöllisesti. Ehkä jonkinsortin lobotomia olisi kohdallani oikea ratkaisu.
Nyt pitäisi iloita. Laset ovat terveitä. Kukaan ei ole kuollut. Mulla itselläni vain on paha olla, mikään ei rauhoita mieltä. En usko että edes vahvoista mielialallääkkeistä olisi apua.
Ennen surin kun olin lihava. Tai surin ettei mulla ole edes urahaaveita. Tai tulisi joku asia joka veisi tän olon mennessään. Kuinka pieniä nuo murheet olivatkaan ennen.
Mutta helpottaa edes tämä kirjoittaminen, hetkeksi :("ota" sinulta pahaa oloa pois. Se lievittyy vain sillä, kun opit olemaan enemmän sinut itsesi kanssa. Pakkomieleteinen lapsen haluaminen on vain keino paeta, ei todellinen ratkaisu ongelmaan. Keskity siihen, mitä sinulla nyt on. Olet muutakin kuin äiti. Olet nainen, ainutlaatuinen yksilö, jolla on omat toiveet ja tahto. Sinun pitäisi vain tunnistaa ne itsessäsi. Ja usko mua, lapsen hankkiminen ei tätä ongelmaa ratkaise. Elämässä on muutakin sisältöä. Ei sinun tarvitse urasuunnitelmien puutetta surra. Kaikki eivät ole uraihmisiä, eikä tarvitsekaan olla.
Kun olit pieni tyttö, mitä toivoit, mistä haaveilit? Mitä niistä asioista voisit toteuttaa tulevaisuudessa tai peräti nyt? Entä mikä on estänyt haaveiden toteutumisen? Mitä todellisia esteitä sinulla on toteuttaa niitä nyt ja tulevaisuudessa? Mitä muuta haluaisit tehdä? Onko sinulla ystäviä? Jos olet vain lasten kanssa kotona, ajatukset alkavat kiertää kehää väkisinkin. Välillä tarvitset omaa aikaa ja harrastuksia. Tiedän, ettei oo helppoo, mut yritä suuntautua ulospäin ja etsiä elämääsi uusia, piristäviä asioita. Jos et tiedä mitä haluaisit harrastaa tai tehdä, kokeile jotakin. Se mikä tuntuu hyvältä, jatka sitä.
Joku fiksu on joskus sanonut, ettei uutta voi saada luopumatta menneestä. Ethän roiku liian hanakasti menneissä muistoissa. Irti päästäminen tekee kipeää ja uudet asiat ovat pelottavia ja ahdistuminen muutostilanteissa on normaalia. Älä anna sen vaikuttaa niin, ettet pysty tekemään ratkaisua mihinkään suuntaan.
Oletteko muuten käyneet parisuhdeneuvonnassa/terapeutilla. Voisi olla hyvä paikka aukoa parisuhteen solmuja. Jos ei onnistu, voitte todeta, että ainakin yritetty on.
Jaksamisia:) - mutta tosi
fanny kirjoitti:
"ota" sinulta pahaa oloa pois. Se lievittyy vain sillä, kun opit olemaan enemmän sinut itsesi kanssa. Pakkomieleteinen lapsen haluaminen on vain keino paeta, ei todellinen ratkaisu ongelmaan. Keskity siihen, mitä sinulla nyt on. Olet muutakin kuin äiti. Olet nainen, ainutlaatuinen yksilö, jolla on omat toiveet ja tahto. Sinun pitäisi vain tunnistaa ne itsessäsi. Ja usko mua, lapsen hankkiminen ei tätä ongelmaa ratkaise. Elämässä on muutakin sisältöä. Ei sinun tarvitse urasuunnitelmien puutetta surra. Kaikki eivät ole uraihmisiä, eikä tarvitsekaan olla.
Kun olit pieni tyttö, mitä toivoit, mistä haaveilit? Mitä niistä asioista voisit toteuttaa tulevaisuudessa tai peräti nyt? Entä mikä on estänyt haaveiden toteutumisen? Mitä todellisia esteitä sinulla on toteuttaa niitä nyt ja tulevaisuudessa? Mitä muuta haluaisit tehdä? Onko sinulla ystäviä? Jos olet vain lasten kanssa kotona, ajatukset alkavat kiertää kehää väkisinkin. Välillä tarvitset omaa aikaa ja harrastuksia. Tiedän, ettei oo helppoo, mut yritä suuntautua ulospäin ja etsiä elämääsi uusia, piristäviä asioita. Jos et tiedä mitä haluaisit harrastaa tai tehdä, kokeile jotakin. Se mikä tuntuu hyvältä, jatka sitä.
Joku fiksu on joskus sanonut, ettei uutta voi saada luopumatta menneestä. Ethän roiku liian hanakasti menneissä muistoissa. Irti päästäminen tekee kipeää ja uudet asiat ovat pelottavia ja ahdistuminen muutostilanteissa on normaalia. Älä anna sen vaikuttaa niin, ettet pysty tekemään ratkaisua mihinkään suuntaan.
Oletteko muuten käyneet parisuhdeneuvonnassa/terapeutilla. Voisi olla hyvä paikka aukoa parisuhteen solmuja. Jos ei onnistu, voitte todeta, että ainakin yritetty on.
Jaksamisia:)Ahdistaa vain päivittäin. Ku olo ei missään ole hyvä. Edelleenkään kotona en mitän saa tehtyä. Yksinolo kaataa seinät päälle. Tää masenus tuli ja rytinällä. Tekisi mieli hakea apua, mutta olisiko sairaalahoito oikea ratkaisu. Miehellä jo ihan tarpeeksi vaikeaa. Tuskin hän edes kestäisi moista tilannetta enää. Hänen pitäisi ratkoa muo mun ongelmat siinä välissä. Voinko vaatia häneltä moista. Mutta ei musta ole nyt asioiden hoitajaksi tai edes olemaan äiti lapsilleni. Ymmärrän miehen kylmäkiskoisuude mua kohtaan. Mutta olen aivan rikki ja hajalla. Itsetuhoiset ajatukset pyörivät päässä kaiken päivää. Miksi mä pilasin kaiken. Olen niin paha ja kiittämätön. Miehen kylmäkiskoisuus ja sanat ettei mikään palaudu entiselleen. ja hänen oma huono olonsa, ollut jo pidemmän aikaa. Mitä mä hyvä ihminen olen mennyt tekemään toiselle. Monen mielestä sairaalaan meno on pako kun ei kestä tehtyjä virheitä, mutta kun nytkään ei ole hyvä. Enkä tiedä kuinka paljon loppupeleissä se edes mua auttaisi. Sähköhoidot saavat kyllä elämänhalun takaisin, mutta kun tää masennus on aina iskenyt takaisin. ja pelottaa lääkerumba. Sekä tiedän että mies hajoaa päivä päivältä enemmän. Mutta kun ei jaksa. Mikään ei tee oloa tällä hetkellä hyväksi. Mies ei edes suostu puhumaan kanssani, koska hän on niin katkeruutta mua kohtaan. Tosin hänen paha olonsa alkoi jo aikaisemmin. Mutta nuo asunnon haut ja vehkeilyt selän takana pilasivat kaiken. Kunpa edes itse tietäisi mitä haluaa. ja se vauvahaave ei poistu vaan kaikki asiat tulevat yöllä uniinkin, sen hetken kun torkahdan. Kun ihminen on näin sairas en silti uskalla repiä itseäni täältä kotoa. ja aloittaa uutta alkua. Musta vain ei ol edes siihenkään. Itse ajatteli että voisin parantua kun miettisin hetken ja olisin omillani, muta kun missään ei ole hyvä. Kyllä se niin on että ymmärtää sen kaikenvasta kun sen menettää. Eikä se auta että läheiset ihmiset sanovat että koeta piristyä. Kun ei ole voimaa nähdä mitään kunnon valossa. Niin moni asia pyörii tällä etkellä päässä, ja tämä olo on niin helkutin vaikeaa. Mä en edes uskalla puhua miehelle näistä itsetuhoisista ajatuksista. kuka noita lapsia edes hoitaisi jos sairalaan joutuisin. Kamalaa että täytyy vain jaksaa koska pelkään että mies romahtaa jos puhuisin sille näitä ajatuksiani. Hän ei välttämättä edes halua että sanon tuota asuntoa irti. mies pärjää ilman mua, mutta mä en pärjää ilman tätä kodin turvaa. Mutta olo on niin sairas ja huono. Kävelen vain edestakaisin ja itken. Eikä kukaan lähelläoleva ymmärrä että miksei mun ole hyvä olla. se vauvahaave kytee siellä välissä sekä kaikki nuo tehdyt asiat tuossa välissä. ja kun itse tietää että on asiansa pilannut, että mulla ei ole edes oikeutta vaatia toiselta mitään. muta ku ei ole halua elä, ja saada itseään ryhtiin. Öisin vai kaikki asiat pyörivät ja pyörivät. ää tilanne on saanut mut iha hulluksi, ja mietin vain että haluan kuolla. samperi että sitä ihminen osaa sekoittaa asiansa. Kun ei ole ketään kelle puhuisi. ja miehelleni läsnäoloni ja läheisyyteni on kiusallista. Oikein pitää kerjätä ja se o nöyryyttävää, että toinen edes hetkeksi suostuu kuuntelemaan murheitani tai olemaan lähelläni. vaistoan kuinka vastenmielinen olen hänelle. Iha säälistä hän pitää mut tässä. Ja kuitenkin itse rakastan häntä, ja hän vain tivaa että aika outo tapa näyttää se. Häntä ei huvita mitään, työssäolokin on vain asia mikä pitää tehdä. Moni asia on hänelle se asia kun on vain pakko. Häneltä on vuosien aikana mennyt kaikki voimat, ja vielä oletan että hänellä olisi jonkinlainen kiintymys auttaa mua. Nyttenkin istun yksin kotona, mies myöhään töissä. kuinka haluaisin etä tehtäisiin yhdesä niitä arjen asioita. Hän itse on sanonut etten voi aina piiloutua tuon masennuksen taakse tai selittää sillä asioitani. Kamalaa kun ympärillä oleva maailma on iloinen, ja ihmiset osaavat iloita pikkuasioistakin. Mulle vain se aurinko ei paista, ja hal vain nukkua pois on päällimmäisenä. Mä en vain jaksa..
- mutta tosi
mutta tosi kirjoitti:
Ahdistaa vain päivittäin. Ku olo ei missään ole hyvä. Edelleenkään kotona en mitän saa tehtyä. Yksinolo kaataa seinät päälle. Tää masenus tuli ja rytinällä. Tekisi mieli hakea apua, mutta olisiko sairaalahoito oikea ratkaisu. Miehellä jo ihan tarpeeksi vaikeaa. Tuskin hän edes kestäisi moista tilannetta enää. Hänen pitäisi ratkoa muo mun ongelmat siinä välissä. Voinko vaatia häneltä moista. Mutta ei musta ole nyt asioiden hoitajaksi tai edes olemaan äiti lapsilleni. Ymmärrän miehen kylmäkiskoisuude mua kohtaan. Mutta olen aivan rikki ja hajalla. Itsetuhoiset ajatukset pyörivät päässä kaiken päivää. Miksi mä pilasin kaiken. Olen niin paha ja kiittämätön. Miehen kylmäkiskoisuus ja sanat ettei mikään palaudu entiselleen. ja hänen oma huono olonsa, ollut jo pidemmän aikaa. Mitä mä hyvä ihminen olen mennyt tekemään toiselle. Monen mielestä sairaalaan meno on pako kun ei kestä tehtyjä virheitä, mutta kun nytkään ei ole hyvä. Enkä tiedä kuinka paljon loppupeleissä se edes mua auttaisi. Sähköhoidot saavat kyllä elämänhalun takaisin, mutta kun tää masennus on aina iskenyt takaisin. ja pelottaa lääkerumba. Sekä tiedän että mies hajoaa päivä päivältä enemmän. Mutta kun ei jaksa. Mikään ei tee oloa tällä hetkellä hyväksi. Mies ei edes suostu puhumaan kanssani, koska hän on niin katkeruutta mua kohtaan. Tosin hänen paha olonsa alkoi jo aikaisemmin. Mutta nuo asunnon haut ja vehkeilyt selän takana pilasivat kaiken. Kunpa edes itse tietäisi mitä haluaa. ja se vauvahaave ei poistu vaan kaikki asiat tulevat yöllä uniinkin, sen hetken kun torkahdan. Kun ihminen on näin sairas en silti uskalla repiä itseäni täältä kotoa. ja aloittaa uutta alkua. Musta vain ei ol edes siihenkään. Itse ajatteli että voisin parantua kun miettisin hetken ja olisin omillani, muta kun missään ei ole hyvä. Kyllä se niin on että ymmärtää sen kaikenvasta kun sen menettää. Eikä se auta että läheiset ihmiset sanovat että koeta piristyä. Kun ei ole voimaa nähdä mitään kunnon valossa. Niin moni asia pyörii tällä etkellä päässä, ja tämä olo on niin helkutin vaikeaa. Mä en edes uskalla puhua miehelle näistä itsetuhoisista ajatuksista. kuka noita lapsia edes hoitaisi jos sairalaan joutuisin. Kamalaa että täytyy vain jaksaa koska pelkään että mies romahtaa jos puhuisin sille näitä ajatuksiani. Hän ei välttämättä edes halua että sanon tuota asuntoa irti. mies pärjää ilman mua, mutta mä en pärjää ilman tätä kodin turvaa. Mutta olo on niin sairas ja huono. Kävelen vain edestakaisin ja itken. Eikä kukaan lähelläoleva ymmärrä että miksei mun ole hyvä olla. se vauvahaave kytee siellä välissä sekä kaikki nuo tehdyt asiat tuossa välissä. ja kun itse tietää että on asiansa pilannut, että mulla ei ole edes oikeutta vaatia toiselta mitään. muta ku ei ole halua elä, ja saada itseään ryhtiin. Öisin vai kaikki asiat pyörivät ja pyörivät. ää tilanne on saanut mut iha hulluksi, ja mietin vain että haluan kuolla. samperi että sitä ihminen osaa sekoittaa asiansa. Kun ei ole ketään kelle puhuisi. ja miehelleni läsnäoloni ja läheisyyteni on kiusallista. Oikein pitää kerjätä ja se o nöyryyttävää, että toinen edes hetkeksi suostuu kuuntelemaan murheitani tai olemaan lähelläni. vaistoan kuinka vastenmielinen olen hänelle. Iha säälistä hän pitää mut tässä. Ja kuitenkin itse rakastan häntä, ja hän vain tivaa että aika outo tapa näyttää se. Häntä ei huvita mitään, työssäolokin on vain asia mikä pitää tehdä. Moni asia on hänelle se asia kun on vain pakko. Häneltä on vuosien aikana mennyt kaikki voimat, ja vielä oletan että hänellä olisi jonkinlainen kiintymys auttaa mua. Nyttenkin istun yksin kotona, mies myöhään töissä. kuinka haluaisin etä tehtäisiin yhdesä niitä arjen asioita. Hän itse on sanonut etten voi aina piiloutua tuon masennuksen taakse tai selittää sillä asioitani. Kamalaa kun ympärillä oleva maailma on iloinen, ja ihmiset osaavat iloita pikkuasioistakin. Mulle vain se aurinko ei paista, ja hal vain nukkua pois on päällimmäisenä. Mä en vain jaksa..
Tää on niin hiton vakeata. Mies huusi mulle eilen päin näköä että hän haluaa mut pois elämästään. Että mee hoitoon ja mee sinne kämpällesi. Että hän ei enää halua jatkaa jne jne. Kaivo sitten vuosien takaisia asioita. sanoi että olen säälittävä, ja on pelannut vain aikaa tuon asuntoasian kanssa. yritin menä lähele mutta työnsi mut pois ja kertoi inhoavansa mua. Mitään ei halua enää tehdä ydesä, ja yhtenä päivänä sanoo toista ja toisena taas toista.
Mulla olisi haluja jatkaa mutten tiedä onko nyt kaikki menetetty. Mulla on pää ja sydän ihan pirstaleina. Mies ei kestä yhtään mun kosketusta tai lähelläoloa, ja mitä enemmän se torjuu sitä enemmän halua lähelle. Haukkui eilen mut samaan maanrakoon mun sukulaisten kanssa, että kaikki ovat saanet miehensä hulluiksi, ettei hälle kuulemma tule käymään samalla tavalla
Että häne on nyt pakko alkaa ajattelemaan itseään. Olisiko kellään hyvä antaa vinkkejä.
Auttaako aika edes tähän tilanteeseen, vai onko kaikki menetetty. Tiedän että luottamus meni ja kaikki lopui siinä vaiheessa kun se asuntoasian laitoin vireille, mutta ku sitä ihminen on tyhmä ja asioiden sopkaisema.
No kehonkielestä huoma paljon, ja säälistä tuli mu viereen eile hetkeksi. Mutta kyllä mä huomasin, sanoiha se itsekkin että olen onnistunut kaiken ilon viemään se elämästä.
se lupailee mulle yhteä päivänä toista ja toisena päivänä taas peruu ne. Tiedän ettei mitään sano niin suutuksissaan ttei siinä ole hive tottakin. Tuo lapsiasiakin ei ole enää tärkeä, mutta tuntuu pahalta jakaa sama osoite ilman tunteita.
Kuinka paljon sille toiselle pitäisi antaa sitä aikaa. Itse ehdotin yksi päivä että koetan menä sinne asunnole jos tilanne rauhoittuis, mutta se sano etten mä siellä yksin pärjää.
Voi taivas että ahdistaa. Näin ne hyvät suomalaiset miehet menetetään, kun iskee jokin asia minkä yli ei pääse. Toimin kuin robotti, ja tää masenus ei paranna asiaa.
Mies väittää että olisi aikoinaan pitänyt puhua tästä pakkomieleteestä, etten ole kehdanut. Mutta kun välilä se on mennyt pois, ja välillä tullut takaisin. Mies nyt ei halua minkäänlaista kontaktia muhun. Voi että ahdistaa. Tekisi mennä toisen viereen, mutta kun toinen sanoo ettei halua ettei mahdu jne jne. Sälistä sitten kerjään kuin koira toisen läheisyyttä.
Niinhän sitä on että asiat tajuaa vasta kun ne menettää. Lasten takia pitäisi jaksaa, mutta ku on niin rikki sisältä että. Meillä oli ennen kaikenlaisia mukavia jutuja. Nyt mies kohtelee mua kuin alinta pohjasakkaa, ja mä kerjään sitä huomiota.
Musta vain ei ole lähtijäksi, koska en pärjää omillani. Mutta pahalta tuntuu että säälistä toinen katselee vieressä. Ku saisi asiat jotenkin palautettua ennallen, mutta ei.
Hyvät neuvot olis nyt tarpen, koska mä hajoan kohta totaalisesti. Miten sitä ihminen voi olla näin sairas ja hullu, miehen sanojen mukaan....
Tuntuu niin pahalta kuulla kuinka olen vienyt kaiken ilon hänen elämästään. Ja kaikista asioista jopa läheisyydestä sen tärkeimmän... - röppä
mutta tosi kirjoitti:
Tää on niin hiton vakeata. Mies huusi mulle eilen päin näköä että hän haluaa mut pois elämästään. Että mee hoitoon ja mee sinne kämpällesi. Että hän ei enää halua jatkaa jne jne. Kaivo sitten vuosien takaisia asioita. sanoi että olen säälittävä, ja on pelannut vain aikaa tuon asuntoasian kanssa. yritin menä lähele mutta työnsi mut pois ja kertoi inhoavansa mua. Mitään ei halua enää tehdä ydesä, ja yhtenä päivänä sanoo toista ja toisena taas toista.
Mulla olisi haluja jatkaa mutten tiedä onko nyt kaikki menetetty. Mulla on pää ja sydän ihan pirstaleina. Mies ei kestä yhtään mun kosketusta tai lähelläoloa, ja mitä enemmän se torjuu sitä enemmän halua lähelle. Haukkui eilen mut samaan maanrakoon mun sukulaisten kanssa, että kaikki ovat saanet miehensä hulluiksi, ettei hälle kuulemma tule käymään samalla tavalla
Että häne on nyt pakko alkaa ajattelemaan itseään. Olisiko kellään hyvä antaa vinkkejä.
Auttaako aika edes tähän tilanteeseen, vai onko kaikki menetetty. Tiedän että luottamus meni ja kaikki lopui siinä vaiheessa kun se asuntoasian laitoin vireille, mutta ku sitä ihminen on tyhmä ja asioiden sopkaisema.
No kehonkielestä huoma paljon, ja säälistä tuli mu viereen eile hetkeksi. Mutta kyllä mä huomasin, sanoiha se itsekkin että olen onnistunut kaiken ilon viemään se elämästä.
se lupailee mulle yhteä päivänä toista ja toisena päivänä taas peruu ne. Tiedän ettei mitään sano niin suutuksissaan ttei siinä ole hive tottakin. Tuo lapsiasiakin ei ole enää tärkeä, mutta tuntuu pahalta jakaa sama osoite ilman tunteita.
Kuinka paljon sille toiselle pitäisi antaa sitä aikaa. Itse ehdotin yksi päivä että koetan menä sinne asunnole jos tilanne rauhoittuis, mutta se sano etten mä siellä yksin pärjää.
Voi taivas että ahdistaa. Näin ne hyvät suomalaiset miehet menetetään, kun iskee jokin asia minkä yli ei pääse. Toimin kuin robotti, ja tää masenus ei paranna asiaa.
Mies väittää että olisi aikoinaan pitänyt puhua tästä pakkomieleteestä, etten ole kehdanut. Mutta kun välilä se on mennyt pois, ja välillä tullut takaisin. Mies nyt ei halua minkäänlaista kontaktia muhun. Voi että ahdistaa. Tekisi mennä toisen viereen, mutta kun toinen sanoo ettei halua ettei mahdu jne jne. Sälistä sitten kerjään kuin koira toisen läheisyyttä.
Niinhän sitä on että asiat tajuaa vasta kun ne menettää. Lasten takia pitäisi jaksaa, mutta ku on niin rikki sisältä että. Meillä oli ennen kaikenlaisia mukavia jutuja. Nyt mies kohtelee mua kuin alinta pohjasakkaa, ja mä kerjään sitä huomiota.
Musta vain ei ole lähtijäksi, koska en pärjää omillani. Mutta pahalta tuntuu että säälistä toinen katselee vieressä. Ku saisi asiat jotenkin palautettua ennallen, mutta ei.
Hyvät neuvot olis nyt tarpen, koska mä hajoan kohta totaalisesti. Miten sitä ihminen voi olla näin sairas ja hullu, miehen sanojen mukaan....
Tuntuu niin pahalta kuulla kuinka olen vienyt kaiken ilon hänen elämästään. Ja kaikista asioista jopa läheisyydestä sen tärkeimmän...Niin, luinkin että sulla ei ole lääkitystä. Ehkä kannattais alottaa ihan sillä se maailmanparannus. Ei ne lääkkeet tee ihmistä sairaaksi, eivätkä ole edes vaarallisia nykyajan masennuslääkkeet. Vaarallisempaa on elää tuhoisaa kierrettä. Itse järkeilemällä et selviä tosta sotkusta, usko se! Teet niin tai näin ni sulla on paha olla, kunnes saat kuriin ton masennuksen. Turha on sen sairauden taa piiloutua, ja sillä asioita selitellä, jollet kuitenkaan ole valmis itseäsi hoitamaan millään lailla. Älä syytä itteäs, älä miestäs, älä vauvattomuuttas. Eti hyvä lääkäri, joka osaa neuvoa sulle sopivat lääkkeet, näin aluksi. Sitten vasta pystys mielessäs pohtimaan asioita järkevämmin. Sillä noi sun kirjoituksetkin on aika sekavia, jos saan sanoa.
Masennus on mielisairauksista helpoiten hoidettavissa, joten ihmettelen suuresti, jos joku ei tahdo hoitoa vastaanottaa. Mikään ei ole elämässä tärkeämpää kuin hyvä olo ja terveys. Jos sulla ois syöpä, niin ottaisithan sä siihenkin lääkkeitä! Alkuepäröinnin jälkeen tuut olemaan ylpeä päätöksestä aloittaa lääkitys, lupaan sen. Sitten kun sulla on hyvä olo, voit tehdä ihan mitä sä tykkäät, mutta nyt et voi tehdä mitään, koska et tykkää mistään.
Mun miehellä on sama (ja ehkä asteen vielä pahemmanlaatuinen) sairaus kun sulla, ja on meilläkin joskus vaikeata. Mutta kaikki pysyy kuitenkin hanskassa ja me rakastetaan toisiamme kaikesta huolimatta. Sillä mun mies ymmärtää, että ilman lääkkeitä se ois ihan pulassa enkä mä vois sitä sillon mitenkään auttaa. Kesti aikansa löytää parhaiten hänelle sopivat lääkkeet, mutta sinnikkyys palkittiin!
Mun miehellä on siis ahdistuneisuushäiriö, määrittelemätön persoonallisuushäiriö ja neuroottisuutta. Kaikki on lähtenyt liikkeelle hoitamattomasta masennuksesta, joten toivon, ettet sinä anna sairautes mennä niin pitkälle. Hällä toimii vahva annos masennuslääkettä ja pieni annos mielentasaajalääkettä. Suosittelen sulle samaa. Ei se paha olo täysin poistu pelkillä lääkkeillä, eikä muutenkaan hetkessä tapahdu ihmeitä. Se vaatii myös aikaa ja työtä. Pikkuhiljaa ollaan mekin huomattu, että ollaan kokoajan menossa parempaan suuntaan.
Kaikkea hyvää ja rohkeutta päätökseesi alkaa hoitamaan itseäsi! Sitä tuskin tulet koskaan katumaan! - mutta tosi
röppä kirjoitti:
Niin, luinkin että sulla ei ole lääkitystä. Ehkä kannattais alottaa ihan sillä se maailmanparannus. Ei ne lääkkeet tee ihmistä sairaaksi, eivätkä ole edes vaarallisia nykyajan masennuslääkkeet. Vaarallisempaa on elää tuhoisaa kierrettä. Itse järkeilemällä et selviä tosta sotkusta, usko se! Teet niin tai näin ni sulla on paha olla, kunnes saat kuriin ton masennuksen. Turha on sen sairauden taa piiloutua, ja sillä asioita selitellä, jollet kuitenkaan ole valmis itseäsi hoitamaan millään lailla. Älä syytä itteäs, älä miestäs, älä vauvattomuuttas. Eti hyvä lääkäri, joka osaa neuvoa sulle sopivat lääkkeet, näin aluksi. Sitten vasta pystys mielessäs pohtimaan asioita järkevämmin. Sillä noi sun kirjoituksetkin on aika sekavia, jos saan sanoa.
Masennus on mielisairauksista helpoiten hoidettavissa, joten ihmettelen suuresti, jos joku ei tahdo hoitoa vastaanottaa. Mikään ei ole elämässä tärkeämpää kuin hyvä olo ja terveys. Jos sulla ois syöpä, niin ottaisithan sä siihenkin lääkkeitä! Alkuepäröinnin jälkeen tuut olemaan ylpeä päätöksestä aloittaa lääkitys, lupaan sen. Sitten kun sulla on hyvä olo, voit tehdä ihan mitä sä tykkäät, mutta nyt et voi tehdä mitään, koska et tykkää mistään.
Mun miehellä on sama (ja ehkä asteen vielä pahemmanlaatuinen) sairaus kun sulla, ja on meilläkin joskus vaikeata. Mutta kaikki pysyy kuitenkin hanskassa ja me rakastetaan toisiamme kaikesta huolimatta. Sillä mun mies ymmärtää, että ilman lääkkeitä se ois ihan pulassa enkä mä vois sitä sillon mitenkään auttaa. Kesti aikansa löytää parhaiten hänelle sopivat lääkkeet, mutta sinnikkyys palkittiin!
Mun miehellä on siis ahdistuneisuushäiriö, määrittelemätön persoonallisuushäiriö ja neuroottisuutta. Kaikki on lähtenyt liikkeelle hoitamattomasta masennuksesta, joten toivon, ettet sinä anna sairautes mennä niin pitkälle. Hällä toimii vahva annos masennuslääkettä ja pieni annos mielentasaajalääkettä. Suosittelen sulle samaa. Ei se paha olo täysin poistu pelkillä lääkkeillä, eikä muutenkaan hetkessä tapahdu ihmeitä. Se vaatii myös aikaa ja työtä. Pikkuhiljaa ollaan mekin huomattu, että ollaan kokoajan menossa parempaan suuntaan.
Kaikkea hyvää ja rohkeutta päätökseesi alkaa hoitamaan itseäsi! Sitä tuskin tulet koskaan katumaan!Nyt olen tullut tieni päähän. Olen henkisesti ja fyysisesti niin loppu. Halu nukkua pois tästä elämästä on suuri, mutta pelottaa tehdä se lopullinen. Olen niin ihmisraunio tällä hetkellä etten jaksa mitään. kaikki toiveet yhteenpalamisesta ovat loppu. iskuja solvauksia tulee, ja ehkä anelen niitä kuin koira. väärin on yrittää pitää toista, mutta yksin en jaksa, en niin millään. lääkkeitä syön pahaan olooni että edes huomiseen jaksaisin. houkuttaa tuo lääkekassi tuolla kaapissa. kirjoitin jäähyväiskirjeenkin ja miehelle lähetän tekstiviestin. mulla on vain niin valtavat itsesyytökset kaikista teoistani...
- HerranJestas
mutta tosi kirjoitti:
Nyt olen tullut tieni päähän. Olen henkisesti ja fyysisesti niin loppu. Halu nukkua pois tästä elämästä on suuri, mutta pelottaa tehdä se lopullinen. Olen niin ihmisraunio tällä hetkellä etten jaksa mitään. kaikki toiveet yhteenpalamisesta ovat loppu. iskuja solvauksia tulee, ja ehkä anelen niitä kuin koira. väärin on yrittää pitää toista, mutta yksin en jaksa, en niin millään. lääkkeitä syön pahaan olooni että edes huomiseen jaksaisin. houkuttaa tuo lääkekassi tuolla kaapissa. kirjoitin jäähyväiskirjeenkin ja miehelle lähetän tekstiviestin. mulla on vain niin valtavat itsesyytökset kaikista teoistani...
Vielä jatketta....
"mulla on vain niin valtavat itsesyytökset kaikista teoistani...." viimein lauseesi,, olet sairas koko lukemani perusteella! toivottavasti tunnet valtavan omantunnon tuskan!
Mitenhän lapsesi voivat tänä päivänä,,???
- Honkasen
Toivottavasti olet jo kuollut hullu itsekäs akka!!!
- HerranJestas
Mitä minä mahdoin lukea?! Pitäisikö aloittajan saada mitalli vielä saada vai ihan pokaali ,,
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Miehille kysymys
Onko näin, että jos miestä kiinnostaa tarpeeksi niin hän kyllä ottaa vaikka riskin pakeista ja osoittaa sen kiinnostukse1323837- 851895
Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap151761Haluaisin jo
Myöntää nämä tunteet sinulle face to face. En uskalla vain nolata itseäni enää. Enkä pysty elämäänkin näiden kanssa jos541412Ylen uutiset Haapaveden yt:stä.
Olipas kamalaa luettavaa kaupungin irtisanomisista. Työttömiä lisää 10 tai enempikin( Mieluskylän opettajat). Muuttavat1271301Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi371279VENÄJÄ muuttanut tänään ydinasetroktiinia
Venäjän presidentti Vladimir Putin hyväksyi tiistaina päivitetyn ydinasedoktriinin, kertoo uutistoimisto Reuters. Sen mu971260- 701156
- 691033
Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k103999