Vaikea ero

Seurustelin erään naisen kanssa yli 3 vuotta,hän oli
ensinmäiseni kunnon rakkaus.Ostin hänelle kalliita lahjoja,palvoin häntä enkä koskaan pettänyt tai edes ajatellut muita naisia kuin häntä,Mutta onni loppuu aikanaan eräänä päivänä hän kertoi että se on ohitse,vaikka edellisenä iltana oli vannonut rakkautta ja suhteemme kestävyyttä minulle illalla.Suhteen poikki meneminen oli minulle todella järkytys, en osannut aavistaa. Nyt tapauksesta on kaksi kuukautta ja olen ollut todella masentunut en kestä olla yksin koska yleensä ajattelen häntä, laitan viestiä ja kerron tunteista vaikka siitä ei ole mitään hyötyä.En vain käsitä todellisuutta itse.Aina kun näen hänet
tekisi mieli halata ja suudella häntä ja sanoa että "rakastan sinua kulta" niin kuin ennen
mutta en voi koskettaa häntä tuntuu että välissämme olisi lasiseinä vain muutaman millin ohut mutta silti niin paksu että se erottaa meidät.Asiaa pahentaa se että ihmiset eivät ymmärrä "vielläkö jaksat ajatella sitä naista? elämä jatkuu mene ja etsi uusi". Kumpa se olisi niin helppoa en tahdo ketään muuta kuin hänet, minusta on tullut riippuvainen ja hän on huume jota tarvitsen.Joskus mietin tuhlaanko vaan elämääni tähän yhteen vaikka maailma on muita naisia täynnä. Mutta tässä yhdessä oli niin paljon jotain erikoista.Minäkin lupasin muuttua kun sitä vaadittiin olisin halunnut kovasti muuttua mutta en pystynyt,Jokin sisälläni aina vain nauroi ja sanoi että "miksi muuttuisit?". Joskus saatan vain yksin istua sohvalla juoden kahvia ja poltelen tupakkaa tunteja hiljaa ja katsellen yhteisiä kuviamme ja muistellen aikaa jolloin olin onnellinen. Anteeksi todella paljon aiheen hyppimisestä. Kiitos.

Mies tietää nyt missä mennään. On surullinen, kääntänyt sen vihaksi ja on nyt sairaslomalla masennuksen vuoksi. Tunnen itseni paskiaiseksi.

Suhteeni mieheeni kesti nelisen vuotta ja erosta on tosi lyhyt aika.
Olen niiden vuosien aikana miettinyt eroa monesti, mutta en ole pystynyt
monista eri syistä tekemään päätöstä.
Suhteemme oli aika ajoin todellista kaaosta, mutta jostain syystä halusin
aina uskoa asioiden muuttuvan hänen vannottuaan niin ja
täten myös uskoin niin.
Vaikka hän valehteli minulle kaikenlaisista asioista aika ajoin, löi minua useasti
niin henkisesti kuin fyysisesti.
Myös hänen menneisyytensä on osittain hämärän peitossa.
Myöhemmin hän on kiistänyt tehneensä joitain asioita, mitä oli tehnyt minua
kohtaan ja kiistää edelleen.
Useasti hän myös syytti minua tapahtuneista eli syyllisti minua.
Aivan kuin olisin vastuussa hänen teoistaan.
Ja siksi miksi suheemme oli mitä oli, on suurimmaksi osaksi muka minun syytäni.
Välillä tuntui että hän suorastaan nautti moittia minua eri asioista.
Tunteeni menevät täysin vuoristorataa, enkä oikein osaa suhtautua tilanteeseen. Koen mm. syyllisyyttä kun kun olen kertonut tilanteestani
lähimmäisille,vaikka tiedän ettei tarvitsisi. Tämä suhde vain muodostui vuosien mittaan minulle normaaliksi se oli minun elämääni. Jätin omat tarpeeni ja haluni ja
aloin elämään mieheni elämää.

Meillä meni poikki noin puoltoista viikkoa sitten. Vika päivä jolloin näin hänet, silloin jo puhuttiin siitä kuinka suhde tuntui kankealta, emmenkä oikeen puhuneet ja soitelleet enään toisillemme. Itse en ollut tätä huomannut, mutta näköjään hän oli. Syynä taisi olla myös se että meidän kummankin vapaaaika oli viimeaikoina kulunut vain omien harrastusten parissa. Juuri sillä hetkellä kun hän kysyi minulta mitä me tehtäisiin. "pidettäisiinkö taukoa vai mitä" silloin mietin mielessäni että sanoisi nyt suoraan jos haluaisi erota. Saman päivän aikana asia kuitenkin minun mielestäni muuttui enkä sitten muistanut koko aihettä enää. Seuraavan päivänä illalla kyselin kuulumisia ja tämä lähetti viestin :että tää on kyllä aika kuollutta" Silloin tiesin että tämä olisi tässä. Kyllä sieltä muitakin viestejä tuli kesti vaan vähän aikaa että pystyin vastaamaan niihin. viimeinen viesti oli " vaikka me nyt erottaisiin ei se tarkoita että palattaisiiin vielä yhteen" silloin mä tajusin tosiasiat. Ero tuli voimaan seuraavana päivänä kun olimme nähneet ja voin sanoa, että se oli pahinta mitä voi olla. Musta oli lohdutonta nähdä tyyppi jota rakastin ja jota mietin edelleenkin ikävöiden, siinä hymyillen ja olemassa oma ittensä, ihanniinku kaikki olis hyvin, tai se ainakin yrittäis kertoo mulle niin. Joo erosta on nyt puoltoista viikkoa ja joka ikinen ilta kun olen alkamassa nukkumaan, mulle tulee kamala olo kun mietin et me kummatki jatketaa elämää. Se tyyppi ei oo enää mun vaa tästä lähin kuka tahansa voi tuntea sitä kohtaa saman kun mä silloin. Kuullostaa varmaan ihan typerältä mut siltä musta tuntuu. En tiiä kauanko kestää et pystyn oleen taas oma itteni ja siis oltiin yhessä joku puol vuotta.
Ja voin kyllä lisätä että kaveri piirissä on muutama ihminen kekkä mullekki on tässä tullu sanoo et enkö oikeesti oo päässy tosta jutusta jo yli? Musta se vaa tuntuu loukkaavalta tulla kysyy tollasii :((

Mä niin samastun teihin kaikkiin tällä hetkellä, erosta on nyt 2vko..Ero tuli aivan puun takaa miehen puolelta, ja tuntemukset ovat aivan samat.. Oon aivan rikki henkisesti.. Rakastin miestäni niin paljon..
Ja olen niin loppu myös läheisten sanoihin "kyllä se siitä, kyllä niit miehiä löytyy"
Jos en haluakkaa ketään toista??

Kyllä se murhe ohi menee, pidätte vain itsenne kiireisinä. Ja kun sitä vähiten odotatte niin elämäänne saapuu se uusi valo, tuki ja turva jota yleisemmin sanotaan kumppaniksi.

Ja kokemusta on itselläkin tästä. oma tyttöystävä lähti 2 vuoden suhteen jälkeen menemään jättäen minut pahimpaan ahdinkoon mitä olen koskaan kokenut niin henkisesti kuin rahallisesti. kylmästi vain poikki vaikka olin häntä tukenut ja hillinnyt häirikkö exsät.

Minun ensimmäinen suhteeni oli iso virhe. Koko suhde ei oikeastaan edes syntynyt vapaasta halustani, vaan miehen sinnikkyydestä. Olin tuolloin masentunut 19-vuotias, ja mies tuli laittamaan elämääni kuntoon. Ihastui ja rakastui. Minua tilanne ahdisti, mutta niin ahdisti sekin, että mies ulvoi kuin koira, kun sanoin etten ole varma yhdessäolemisesta. Niin sitä sitten oltiin neljä vuotta yhdessä, ennen kuin sain kerättyä sen verran voimia, että lähdin pois.

Tämä on se ongelma auttamisessa ja mielenterveysongelmissa - ei saisi kuitenkaan syntyä riippuvuutta puoleen tai toiseen, eikä kumpikaan saisi manipuloida tai käyttää herkkää tilaa hyväksi.

Jätin juuri poikaystäväni.. Suhteemme kesti lähes 4 vuotta. Itse olin sinänsä valmistautunut tähän ja päättänyt aikoja sitten, ettei me sovita yhteen.

Olen todella murtunut kuitenkin, koska eksäni oikeasti rakasti minua, ja siksi oli itsekin vaikea jättää hänet. Ja tällä hetkellä hän syyttää minua kaikesta, vaikka lopullinen eropäätös, jonka tein, johtui hänen käytöksestään....

Hän vain jatkuvasti haukkui minua ja syytti ihan kaikesta. En tiedä miksi, koska kuitenkin rakasti minua, niin miksi sitten haukkui koko ajan, alisti ja määräili. Suuttui heti jos en mennyt hänen pillinsä mukaan. Kaikki oli minulle todella stressaavaa, enkä vain jaksanut enää. En jaksanut enää kuunnella arvostelua ja haukkumista, haukkui perhettänikin, ei jaksanu kuunnella minun mielipiteitäni yms.

Tiedän että tämä oli oikea päätös, vaikka sattuu, ja menetin ystävän ja oikeastaan muita ystäviä minulla ei ole.

Ajattele vain omaa parastasi.