Moi!
Olen reilu kolmekymppinen mies ja juuri kävin taas ulkosalla tupakilla muutaman oluen saattelemana ja jälleen alkoi ajatus elämää kohtaan kaivertaa.
Eli miten elämän näkeminen pitää ottaa?
Jos on pessimistisellä kannalla, niin ei näe hyvää elämässä missään, vaan pienetkin hyvät asiat ovat kuin itsestään selvyyksiä.
Jos on optimistinen (tätä ajatusta halutaan jakaa), niin kaikki asiat menee suunnitellusti, loppu tulee kaikille, muttei se niin kamalaa ole (kukaan ei tiedä). Ulos mennessä näkee sateen, harmaan ja liukkauden, mutta mitäs sen väliä kun keli muuttuu. Sukulainen sairastuu ja kuolee, mutta hyvä ettei puolta vuotta pidempään kärsinyt. Jos sairaus kohtaa itseä ja elinaikaa 2 viikkoa, niin hymyillen eteenpäin, sillä se on kuitenkin edessä.
Jos on realisti kuten minä, niin kyllä tosiasioiden suoraan kertominen itselleni alkaa tuntua raskaalta. Siksipä kevennänkin mieltäni optimistisuudella, mutta petänkö itseäni???? Se on se pääkysymys. Vaikeudet, uhat ja kaikki haluan ohittaa optimistisuudella. Se ei ole mielestäni kovin reilua, sillä totuushan on, että ympärillä voidaan hyvin, mutta myös hyvin hyvin huonosti. Ihmisten elämä loppuu aina joskus, eikä niissä ole hyvää sanottavaa. Eikä tietämättömyys sen jälkeisestä helpota. Ainahan voi uskotella lopun jälkeen koittavan hyvän, esim paratiisiin, niin ymmärtää itsemurhaiskujen tuoman hyvän olon tunteen.
Eli miten tämä elämä pitää oikeasti ottaa tietääkö kukaan? Onko hyvä tehdä mitä huvittaa ja kantaa syyt, niinkuin seurauksetkin ? Vai varoa ja olla mallikansalainen?
Ehkäpä tuo tekstini oli todella ristiriitaista "vuodatusta", mutta haluan kuulla jos on viisasta neuvoa miten elämä pitää ottaa kun olo on yksinäinen ja samalla vastuu itsestä ja perheestä????
Olen reilu kolmekymppinen mies ja juuri kävin taas ulkosalla tupakilla muutaman oluen saattelemana ja jälleen alkoi ajatus elämää kohtaan kaivertaa.
Eli miten elämän näkeminen pitää ottaa?
Jos on pessimistisellä kannalla, niin ei näe hyvää elämässä missään, vaan pienetkin hyvät asiat ovat kuin itsestään selvyyksiä.
Jos on optimistinen (tätä ajatusta halutaan jakaa), niin kaikki asiat menee suunnitellusti, loppu tulee kaikille, muttei se niin kamalaa ole (kukaan ei tiedä). Ulos mennessä näkee sateen, harmaan ja liukkauden, mutta mitäs sen väliä kun keli muuttuu. Sukulainen sairastuu ja kuolee, mutta hyvä ettei puolta vuotta pidempään kärsinyt. Jos sairaus kohtaa itseä ja elinaikaa 2 viikkoa, niin hymyillen eteenpäin, sillä se on kuitenkin edessä.
Jos on realisti kuten minä, niin kyllä tosiasioiden suoraan kertominen itselleni alkaa tuntua raskaalta. Siksipä kevennänkin mieltäni optimistisuudella, mutta petänkö itseäni???? Se on se pääkysymys. Vaikeudet, uhat ja kaikki haluan ohittaa optimistisuudella. Se ei ole mielestäni kovin reilua, sillä totuushan on, että ympärillä voidaan hyvin, mutta myös hyvin hyvin huonosti. Ihmisten elämä loppuu aina joskus, eikä niissä ole hyvää sanottavaa. Eikä tietämättömyys sen jälkeisestä helpota. Ainahan voi uskotella lopun jälkeen koittavan hyvän, esim paratiisiin, niin ymmärtää itsemurhaiskujen tuoman hyvän olon tunteen.
Eli miten tämä elämä pitää oikeasti ottaa tietääkö kukaan? Onko hyvä tehdä mitä huvittaa ja kantaa syyt, niinkuin seurauksetkin ? Vai varoa ja olla mallikansalainen?
Ehkäpä tuo tekstini oli todella ristiriitaista "vuodatusta", mutta haluan kuulla jos on viisasta neuvoa miten elämä pitää ottaa kun olo on yksinäinen ja samalla vastuu itsestä ja perheestä????
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi! Juu itekkin olen miettinyt noita asioita aika paljon. Eka fakta mistä lähtisin liikkeelle on se, että me kaikki ollaan täällä käymässä. Käynnistä kannattaa tehdä siis käymisen arvoinen. Eikä sillä ole niin väliä mitä tämän jälkeen. Jos kuitenkin jonkinlaisen varmistuksen haluaa siitä, että kaikki ei lopu, niin kannattaa olla hyvä tyyppi muille ihmisille. Heidän kautta elämä jatkuu muistoissa pitkään. Eli niin kauan, kun jossain on merkintä siitä, että tämä ihminen on elänyt tällöin ja tuolloin, hän on tavallaan jatkanut elämäänsä muiden kera. Lopulta kaikki kuitenkin painuu unholaan, jokainen meistä, jopa hitler ja caesar. Tärkeintä kuitenkin on varmaan se, että vanhana voi todeta, että kannatti elää, oli hauskaa. En usko että silloin tarvitsee enää sen suurempia vakutteluja mistään. Ja se, että kuolema voi tulla milloin tahansa mielestäni vain korostaa elämän ainutlaatuisuutta. Mistä taasen voisi ajatella, että kannattaa elää, kuin viimeistä päivää. Mielestäni kannattaakin, kunhan se ei tapahdu itsensä tai muiden kustannuksella. Kuin viimeistä päivää elämisen ymmärrän niin, että näin elettäessä elämä tuntuu elämisen arvoiselta. En niinkään rinnastaisi sitä esimerkiksi siihen että pitäisi matkustella paljon jne. Helposti voi elää kuin viimeistä päivää rakkaansa kera pälkäneellä peräkammarissa 60 vuotta. Melko suhteellista siis. Nyt en enää muista mistä kaikesta viestissäs puhuit, tällasen maailmanparannusvuodatuksen kuiteski tein :)