Totuus, hyvyys, kauneus

Aloitan uudelleen keskustelun totuudesta kauneudesta ja hyvyydestä, koska aikaisempi keskustelu jäi pinnalliseksi. Otan siitä vastuun. Minun olisi pitänyt alustaa se.

Esim. terapiassa oman kokemukseni mukaan ja lisäksi N.Keppe on sanonut, että olkoon terapia mikä hyvänsä, jos se on saanut totuutta esille, on se onnistunut, koska totuus vapauttaa. Myös Jeesus sanoi: totuus on tekevä teidät vapaiksi. Totuutta myös pelätään. Usein ihminen pidättää totuuden sanomista niin kauan, että se lopulta purkautuu vihalla ja näin vaikeuttaa sen vastaanottamista. Ihmisellä on taipumus sanoa totuus vihalla ja valhe rakkaudella. Työpaikoilla ihmiset muodostavat patologisia liittoja, joissa he puolustavat toistensa virheitä ja katsovat auttavansa toisiaan. Totuutta käytetään myös lyömäaseena. Totuus on ainoa, mikä auttaa ihmistä, koska valhetta ei itse asiassa ole olemassa.

Hyvyys kuluu rakkauteen eli se on vahvuutta. Käytännössä hyvyyttä pidetään kuitenkin heikkoutena. Tämä näkyy esim. kiusaamisessa: uhria ei uskalleta puolustaa, koska kiusaaja nähdään vahvana. Ihminen on invertoinut hyvän ja pahan. Ihmisen hyvän vastaisuus näkyy esim. siinä, kun elämässä menee hyvin, alamme sabotoida sitä vaikka kehittämällä sairauksia. Hyvinvointivaltion sairaudet tunnetaan.

Kauneus tulee parhaiten esille luonnossa, koska luonto on sataprosenttista todellisuutta. Siellä kauneutta voi pitää täydellisenä. Luonto myös opettaa kauneuden tärkeyden. Tarvitsemme kauneutta henkiseen hyvinvointiimme. Se inspiroi taiteita ja tieteitä. Joku on sanonut, paras todiste Jumalan olemassaololle on juuri kauneus. Ihminen invertoi myös kauneutta kääntämällä sen rumaksi uskoen, että se tehoaa paremmin. Kauneuden puute näkyy myös kielenkäytössämme alatyylinä, jota joskus pidetään ansiona. Kun katsomme kansalliskirjailijamme A. Kiven ilmaisua, huomaamme kauneuden voiman.

Elämme invertoituneessa yhteiskunnassa, eli käännämme arvot päälaelleen.