Tuomo Polvinen J.K. Paasikivi, Valtiomiehen elämäntyö

Polvisen suururakka viisiosainen Paasikivi teosten sarja, joista esittelyssä osat neljä ja viisi.
Paasikiven ansiot olivat niin kiistattomat että häntä oltiin asettamassa presidentin virkaan vielä
hänen jo saavutettuaan kunnioitetun 85 vuoden iän.


http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Vastassa kaksi kovaa itä ja äärivasemmisto/HS20031029SI1KU020ry


Vuosi 1948 - siis Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerran viidennen eli viimeisen osan alkuvuosi - oli käännekohta länsivaltain ja Neuvostoliiton suhteissa.

Kommunistien otettua vallan käsiinsä Tshekkoslovakiassa länsivallat alkoivat koota voimiaan pysäyttääkseen Neuvostoliiton etenemisen. Britannian ulkoministeri Ernest Bevin lausui Naton syntysanat. Jugoslavian diktaattori Tito irrotti maansa Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. Pohjoismaissa alettiin neuvotella puolustusliitosta. Stalin asettui puolustuskannalle.

"Tshekkoslovakian kaappaus oli tärkein tapaus vuonna 1948", presidentti J. K. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa vuoden viimeisenä päivänä. "Se herätti koko maailman ja myös meidän kansamme huomaamaan, mistä oli kysymys."


Lännessä oletettiin laajalti, että Suomi oli jo lähes menetetty, mutta todellisuudessa Suomi käytti Paasikiven johdolla hyväkseen kansainvälisten voimasuhteiden muutosta. Yya-sopimuksesta tuli "Paasikiven diktaatti", niin kuin Urho Kekkonen Stalinin päivällisillä rohkeni huomauttaa.

Huhut kommunistien vallankaappaushankkeesta antoivat presidentille aiheen määrätä sotaväki valmiustilaan. Eduskunta antoi epäluottamuslauseen Skp:n johtajiin kuuluneelle sisäministerille Yrjö Leinolle, jonka Paasikivi välittömästi erotti hallituksesta.

Heinäkuun eduskuntavaaleissa Skdl kärsi raskaan tappion, ja kun hallitusneuvotteluissa ilmeni, että kommunistit vaativat edelleen itselleen tärkeitä ministerinpaikkoja, presidentti nimitti K. -A. Fagerholmin johdolla sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen, joka ensi töikseen lakkautti kommunistien johtaman valtiollisen poliisin Valpon ja perusti sen tilalle Suojelupoliisin Supon.


Paasikivi laati elo-syyskuussa 1948 itselleen "ohjelman", jonka Polvinen on julkaissut kirjansa liitteenä. Tämä historiallinen asiakirja kertoo meille, minkälainen oli Paasikiven näkemys Suomen asemasta ja suhteestamme Neuvostoliittoon.

"Olemme suhteissamme Neuvostoliittoon menneet niin pitkälle kuin meille on mahdollista", Paasikivi kirjoitti. "Olemme tyydyttäneet Venäjän sotilaalliset intressit sata-prosenttisesti. Minä en näe, missä asioissa nyt voisimme mennä pitemmälle ja antaa perään."

Paasikivi katsoi, että kauppaa Neuvostoliiton kanssa voitaisiin vielä kehittää, mutta "emme saa tulla taloudellisesti riippuvaisiksi Neuvostoliitosta".


Mitä kulttuuriin tulee, Paasikivi kirjoitti, että "Venäjän kieli on - onneksi - meille tuntematon". Neuvostoliitto oli meille vieras maailma: "Me kuulumme Pohjoismaihin ja länsimaihin."

Tärkeintä oli Paasikiven mielestä se, että "me itse eli eduskunta ja presidentti, mutta ei Moskova, määrää, kutka henkilöt tulevat hallituksen jäseniksi". Jos tässä annetaan perää, "niin se on meidän loppumme". Ainoastaan jossakin vähäisessä määrässä voitiin ottaa huomioon venäläisten mielipiteet.

Paasikiven käsityksen mukaan Neuvostoliiton hallituksen taholta ei Suomeen kohdistunut mitään konkreettista uhkaa. Neuvostoliiton intressi Suomen suunnalla oli puhtaasti sotilaallinen - siitä hän oli vakuuttunut. Sen sijaan pahin vaara uhkasi "meidän omien kommunistiemme taholta".

Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että jossakin vaiheessa muodostettaisiin jälleen kolmen suuren puolueen hallitus eli siis sosiaalidemokraattien, Maalaisliiton ja Skdl:n, mutta kommunisteja ja muita, jotka toimivat heidän ohjeidensa mukaan, ei saisi päästää hallituksen viiteen tärkeimpään paikkaan, jotka olivat pääministeri, sisäministeri, puolustusministeri, ulkoministeri ja kauppaministeri.

Ohjelmansa loppukappaleessa Paasikivi totesi, miten raskasta oli miettiä valtakunnan ja kansan tulevaisuuden turvaamista, kun ei voinut luottaa koko kansan lojaalisuuteen. Hän kirjoitti toivovansa, että myös kommunistit joskus tulevaisuudessa saataisiin liitetyksi yhteiskuntaan, mutta vuonna 1948 se ei vielä ollut ajankohtaista.

Nyt tiedämme, että vasta vuonna 1966 Kekkosen toisella presidenttikaudella kommunistit pääsivät hallitukseen. Silloin kansainvälinen tilanne oli muuttunut, liennytys vallitsi idän ja lännen välisissä suhteissa ja Neuvostoliitto pyrki aktiivisesti lähentämään Euroopan kommunistipuolueita sosiaalidemokraatteihin.

Skdl pysyi hallituspuolueena Kekkosen valtakauden loppuun saakka. Mutta Paasikiven mainitsemat viisi ministerinsalkkua jäivät Skdl:n ulottumattomiin.


Suhtautuminen kommunisteihin johti ristiriitaan Paasikiven ja Urho Kekkosen välillä.

Kekkonen arvioi kansainvälistä tilannetta toisin kuin Paasikivi. Hänen mielestään se muistutti kesää 1939. Siksi hän piti Fagerholmin vähemmistöhallituksen muodostamista erehdyksenä, joka herätti Moskovassa epäluuloja ja voisi kansainvälisen tilanteen kiristyessä koitua Suomelle kohtalokkaaksi.

Paasikivi oli jyrkästi toista mieltä. Hän uskoi kansainvälisten suhdanteiden muutoksen olleen Suomelle päinvastoin edullisen. Länsi oli vahvistunut, eikä Neuvostoliitto olisi voinut turvautua aseelliseen voimaan Suomen kommunistien tukemiseksi.

Paasikivi oli oikeassa: Kekkosen pelko uuden maailmansodan syttymisestä oli aiheeton.

Neuvostoliitto varoi sellaisia toimenpiteitä, jotka olisivat voineet kiristää idän ja lännen välistä jännitystä. Siksi Suomessa voitiin "leikata kommunisteilta siivet" tarvitsematta pelätä Neuvostoliiton voimatoimia. Moskovan lehdet vain soimasivat Paasikiveä suorastaan karkeaan sävyyn.

Paasikiven ja Kekkosen suhteiden vaihtelut kuuluvat Polvisen kirjan keskeisiin teemoihin.


Vuoden 1950 presidentinvaalin aattona "vanha herra", joksi Polvinen häntä kirjassaan nimittää, leimasi Kekkosen itsekkääksi ja kunnianhimoiseksi mieheksi, joka venäläisiin nähden osoitti "liiallista notkeutta". Hän arvosteli Kekkosen "amerikkalais-mallista vaalikampanjaa": Suomen presidentti ei hänen mielestään tarvinnut "kansanpuhujan taitoa".

Mutta tultuaan uudelleen valituksi Paasikivi alkoikin kehua Kekkosta, joka oli "päätään pitempi" muita poliitikkoja.


Polvinen puolestaan kohtelee Kekkosta suhteellisen hienotunteisesti. Hän pitää Kekkosen KGB-yhteyksiä "osittain kyseenalaisena menettelynä", mutta korostaa hänen korkeatasoista intelligenssiään.

Polvinen huomauttaa, että Kekkosen jäljittelijöiltä puuttui tämän älyllinen kapasiteetti, mistä johtui, että "ulkopolitiikan, sisäpolitiikan ja henkilökohtaisen vallan tavoittelun rajat alkoivat yhä enemmän mennä sekaisin, mistä vähitellen oli seurauksena suomettumisena tunnettu ilmiö".

Paasikiven kuusivuotinen presidenttikausi oli jatkuvaa valtataistelua Kekkosen puolesta ja Kekkosta vastaan, mutta vanha herra pyrki pitämään ulkopolitiikan käsissään. Se ei kuitenkaan aina onnistunut. Polvinen mainitsee hänen yrittäneen useita kertoja saada hallituksen ryhtymään toimenpiteisiin Suomen puolustuskyvyn vahvistamiseksi, mutta ne jäivät tuloksettomiksi. Puolustusvoimat pääsivät nousemaan alennustilastaan vasta 1960-luvun kuluessa.


Iän mukana Paasikiven asenne Neuvostoliittoa kohtaan tavallaan "pehmeni" - kuten Kekkosenkin hänen presidenttikautensa viimeisinä vuosina. Stalinin kuolema ei juuri muuttanut Paasikiven käsitystä Neuvostoliiton Suomen-politiikasta.

Kuvaavaa oli, että kun marraskuussa 1954 Suomen hallitukselle tuli ulkoministeri Molotovin kutsu Euroopan turvallisuuskonferenssiin, johon oli kutsuttu kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kiina, Paasikivi oli aluksi sitä mieltä, että olisi vastattava myönteisesti, jotta suhteet Neuvostoliittoon eivät vahingoittuisi.

Koska kuitenkin tiedettiin etukäteen, että länsivallat torjuisivat kutsun , hallitus oli yksimielisesti sillä kannalla, että Suomenkin oli se torjuttava, koska muuten joutuisimme kytketyksi neuvostoblokkiin.


Lopulta Paasikivi alistui hallituksen päätökseen, ja Moskovaan lähetettiin taitavasti muotoiltu vastaus, joka suomeksi sanottuna tarkoitti, että Suomi osallistuisi konferenssiin vain siinä tapauksessa, että kaikki muutkin valtiot siihen osallistuisivat. Konferenssista muodostuikin Varsovan liiton perustava kokous.

Kun sitten saapui ruotsalaiselta journalistilta Arvid Fredborgilta kirje, jossa hän ennusti Neuvostoliiton palauttavan Porkkalan Suomelle, Paasikivi ei pitänyt sitä mahdollisena. Eikä juuri kukaan Suomessa vielä uskonut, että Stalinin perilliset Nikita Hruštšev etunenässä suorittaisivat lännen suuntaan äkkikäännöksen, josta samalla Suomikin pääsisi hyötymään.


Mutta tietenkin Porkkalan palautus kruunasi Paasikiven pitkän uran.

Paasikiven presidenttikausi päättyi kuitenkin nolosti. Presidentinvaalin ratkaisuvaiheessa Kekkosen vastustajat pelkäsivät hänen tulevan valituksi ja samaan aikaan Moskovassa pelättiin, ettei Kekkosta sittenkään valittaisi. Seurauksena syntyi epäpyhä allianssi - Moskovassa Molotov, Helsingissä kokoomuksen Tuure Junnila - Paasikiven valitsemiseksi uudelleen, vaikka hän silloin oli jo 85-vuotias.

Aivan viime hetkellä Kekkosen KGB-suosikit Kotov ja Vladimirov saivat kuitenkin Nikita Hruštševin hyväksymään yrityksen Kekkosen valitsemiseksi, mikä sitten toteutuikin yhdellä äänellä.

Paasikiven maine ei tästä tahraantunut. Viimeisen elinvuotensa aikana hän toimi edelleen seuraajansa Urho Kekkosen neuvonantajana. Hänen testamentinomainen ohjeensa kuului:

"Meidän on hoidettava politiikkaamme niin, että Venäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita."


Polvinen päättää oman osuutensa lainaukseen Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon kirjoituksesta:

"Paasikivi ei koskaan toiminut kättentaputusten toivossa eikä edeltäpäin kuulostellen, mitä ns. yleinen mielipide asiasta sanoisi. Hänen ainoana silmämääränään oli johtaa maan asioita niin, että kansakunnan kalleimmat arvot voitaisiin hetkellisten uhrausten hinnallakin säilyttää tulevaisuuteen."

Polvinen on tapansa mukaan tehnyt tarkkaa työtä. Hänen kuvauksensa Paasikiven toiminnasta vuosina 1948-56 on viileän asiallinen maustettuna aika ajoin hienoisella ironialla. Lukija tuntee vaistomaisesti luottamusta: näinhän sen on täytynyt tapahtua!

Näinhän sen on täytynyt tapahtua!"



Jukka Tarka on tyylilleen uskollinen esittäessään arvionsa teoksesta.

http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/44-2003 Suomen kuvalehti.htm



Erkki Tuomiojan ja hänen stilistinen arviointinsa teoksesta osa 4.

http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=216&category=3