Äitisuhde..jaksaako joku lukea??

Mulla hyvin saman tyyppinen äiti.

Mulle tuli myös varsinainen kriisi kun sain ekan lapseni. (Erilaista psyykkistä oireilua mulla ollut kyllä melkein koko ikäni.)

Sit lapsen ollessa muutaman kk:n vanha, oli mulla niin paha olo et hakeuduin psykologin puheille neuvolan kautta. Siitä oli tosi paljon apua. Siellä mä tätä äitisuhdettani kävin läpi ja sen avulla pyrin varmistamaan etten siirrä tätä samanlaista suhtautumistapaa seuraavalle sukupolvelle. Ja tulipa siinä samassa löydettyä syy sille minun aiemmalle psyykkiselle oireilullenikin.

Ymmärrän sua oikein hyvin. Jos sulla ton asian suhteen paha olo tulee kovin voimakkaaksi niin siihen kannattaa hakea apua.

sinulla on ollut vaikea, "outo" lapsuus. olet kylläkin kaikesta huolimatta kasvanut ihmisenä varmaankin enemmän kuin joku toinen samanlaisissa oloissa kasvanut olisi.
kuinka paljon tiedät äitisi omasta lapsuudesta? tunnetko isovanhempasi? ehkä kuitenkin on niin että äitisi ei ole vaan itse kasvanut aikuiseksi?
minun toiseksi elämän mietelauseeksi on tullut:
"et voi antaa eteenpäin mitään mitä sinulla ei ole".
tuntuu että olet kuitenkin, kaikesta huolimatta saanut jotakin että sinusta on tullut noin vastuullinen ja ajatteleva ihminen.
yritä miettiä niitä hyviä asioita joita olet kokenut lapsuudessasi.
koska kuitenkin olet noin tietoinen tilanteesta niin mieti että haluatko jatkaa olla äidin kanssa tekemisissä olemista taikka sitten et? voitko antaa anteeksi äidillesi vai et?
voisitko ymmärtää äitisi taustaa?

minulla on hiukan sama tausta ja nyt olen kuitenkin jo aikaa sitten hyväksynyt että äitini lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. hän ei siis myöskään osannut olla äiti sillä tavalla kun olisin tarvinnut. (hänen oma äitinsä kuoli jo kun hän oli pieni lapsi).

myöskin minun äitini on kovasti kiintynyt lapsiini mutta huomaan että ei osannut olla oikeudenmukainen heitä kohtaan. lopuksi en tavannut äitiäni vuosiin. puhuimme vaan puhelimessa.
mutta aikojen kuluessa aloin enemmän miettimään ja ymmärtämään asioita. sain myös ihan suoraan sanottua äidilleni asioita mitkä mietitytti.
en tietenkään koskaan tule unohtamaan kuinka hän minua kohteli, mutta anteeksi olen antanut ja oppinut vielä rakastamaankin äitiäni.
ikävä kyllä lapseni eivät hirmusti mummistaan pidä mutta käyvät kyllä joskus.

joillekkin ihmis-suhteet on ihan utopiaa ja joillekkin taas selvempiä. jotkut ei vaan ymmärrä. ja jos ei ymmärrä niin sitten ei. se ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö äitisi sinua rakastaisi vaan ehkä sitä että hän ei vaan tiedä kuinka tehdään?

sinulla on ollut vaikea, "outo" lapsuus. olet kylläkin kaikesta huolimatta kasvanut ihmisenä varmaankin enemmän kuin joku toinen samanlaisissa oloissa kasvanut olisi.
kuinka paljon tiedät äitisi omasta lapsuudesta? tunnetko isovanhempasi? ehkä kuitenkin on niin että äitisi ei ole vaan itse kasvanut aikuiseksi?
minun toiseksi elämän mietelauseeksi on tullut:
"et voi antaa eteenpäin mitään mitä sinulla ei ole".
tuntuu että olet kuitenkin, kaikesta huolimatta saanut jotakin että sinusta on tullut noin vastuullinen ja ajatteleva ihminen.
yritä miettiä niitä hyviä asioita joita olet kokenut lapsuudessasi.
koska kuitenkin olet noin tietoinen tilanteesta niin mieti että haluatko jatkaa olla äidin kanssa tekemisissä olemista taikka sitten et? voitko antaa anteeksi äidillesi vai et?
voisitko ymmärtää äitisi taustaa?

minulla on hiukan sama tausta ja nyt olen kuitenkin jo aikaa sitten hyväksynyt että äitini lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. hän ei siis myöskään osannut olla äiti sillä tavalla kun olisin tarvinnut. (hänen oma äitinsä kuoli jo kun hän oli pieni lapsi).

myöskin minun äitini on kovasti kiintynyt lapsiini mutta huomaan että ei osannut olla oikeudenmukainen heitä kohtaan. lopuksi en tavannut äitiäni vuosiin. puhuimme vaan puhelimessa.
mutta aikojen kuluessa aloin enemmän miettimään ja ymmärtämään asioita. sain myös ihan suoraan sanottua äidilleni asioita mitkä mietitytti.
en tietenkään koskaan tule unohtamaan kuinka hän minua kohteli, mutta anteeksi olen antanut ja oppinut vielä rakastamaankin äitiäni.
ikävä kyllä lapseni eivät hirmusti mummistaan pidä mutta käyvät kyllä joskus.

joillekkin ihmis-suhteet on ihan utopiaa ja joillekkin taas selvempiä. jotkut ei vaan ymmärrä. ja jos ei ymmärrä niin sitten ei. se ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö äitisi sinua rakastaisi vaan ehkä sitä että hän ei vaan tiedä kuinka tehdään?

sivut aina jänkäää....

Etkö ole tarpeeksi kiitollinen lapsi äidillesi?

Unohda tämä klisee. Joskus on vaan kertakaikkiaan otettava henkinen ero omasta vanhemmasta, taidat olla siinä pisteessä ollut jo kauan sitten. Et ole äidillesi mitään velkaa!

Onko sisälläsi sittenkin syyllisyyttä? Sillä syvään se on istutettu ja sitkeä kitkeä pois. Olen lähinnä huolissani siitä, mitä tuhoa noin huono äiti on sulle tehnyt, sillä ihminen muokataan 0-3 vuotiaana lähes valmiiksi...

Sori, kiire töissä, halusin kirjottaa edes jotain.

Kuulosta samantapaiselta äiti-tytär suhteelta toki eroavaisuuksinkin kuin minulla on. Minun äitini on marttyyri, jonka elämä meni pilalle 25 vuotta sitten kun "isäsi pilasi hänen elämänsä" ja he erosivat. Hauskaa ei voi olla tänä päivänäkään kun "silloin aikannan isäsi pilasi meidän kaikkien elämät". Vain toisilla voi olla hauskaa koska heillä on hyvä avioliitto. Äitini on käyttänyt minua henk.kohtaisena psykologinaan koko ikäni eikä mitään ole jäänyt varmasti epäselväksi. Jos hänelle uskaltaa sanoa edes ystävällisesti mitään poikkipuolista, hän heittääntyy marttyyriksi, alkaa itkeä, lyö luurin korvaan tms. Lapsuudesta muistan lähinnä, että hän aina huusi.

Mielellään hän antaa ohjeita minulle (siis 45 v:lle!) puhelimitse viikoittain tyyliin "muistathan ottaa vitamiinisi".
Meiltä "lapsilta" ei ole koskaan myöskään kysytty, mitä me todella haluaisimme, vaan meille on kerrottu jatkuvan ohjeistuksen myötä, mitä meidän pitäisi haluta.

Siinä vaiheessa kun äitini alkoi vaatia, että minun pitää pistää välini isääni poikki kun hän on niin saanut kärsiä "ja on muillakin ihmisillä lapsia, jotka ovat panneet välit isäänsä poikki", niin päädyin psykologin luo. Tärkein ahaa-elämykseni psykologin luona oli lause "miksi sinun äidilläsi on sinun mielestäsi oikeus aiheuttaa sinulle pahaa mieltä, mutta sinä vältät viimeiseen asti aiheuttamasta pahaa mieltä äidillesi"? Tämä kyllä avasi silmiä, mutta en siitä huolimatta osaa kerta kaikkiaan panna mitenkään kampoihin.

Tämä tapahtui silloin, kun keskimmäisen lapseni ristiäiset olivat tulossa ja olisi pitänyt saada iloita vauvasta (ja silloinkin oli isäni ja äitini erosta kulunut jo noin 20 vuotta eli ihan tuoreesta jutusta ei ollut kyse). Vanhempani eivät ole juuri olleet tekemisissä sen jälkeen eli kyse ei ole siitä, että juuri silloin olisi sattunut jotain.

Kun sanoin hänelle, että nyt saa kaikki isä-jutut loppua ja en halua enää kuulla asiasta mitään, hän sanoi, että hän ei voi ymmärtää kantaani "kun hän on kerrankin päättänyt tulla kaapista ulos". Täh - hän oli ollut viimeiset 45 vuotta kaapista ulkona!

Pahinta on, että hän on alkanut jauhaa näitä samoja juttuja minun ja sisareni lapsille.

Omaa jo kuollutta äitiään (91 v kuollessaan) hän mollaa edelleen toistuvasti, veljensä on hänen mielestään luuseri eikä veljen perheessä ole mitään hyvää. Yksi siskoistaan on hänen mielestään omituinen, jota ei tahdo jaksaa kuunnella. Ja niin edelleen ja edelleen. Elämästä löytyy joka asiasta jotain ikävää ja sitä samaa juttua pitää jauhaa uudelleen ja uudelleen ihan kuin levy pyörisi katkeamatta.

Kun äitini on ollut meillä kylässä, oloni on aivan tyhjiin imetty ja minulta kestää jonkin aikaa toipua ihan kuin flunssan jälkeen.

Pahinta on, että olen alkanut huomata itsessäni samanlaisia käyttäytymismalleja. APUA!

Olen sitä mieltä, että hän on todennäköisesti yksinäinen ja ehkä masentunut, eikä tekemistä riitä varsinkaan näin eläkkeellä. Masentunut ihminenhän ei tahdo jaksaa nähdää hyvää missään. Psykologi ihmetteli myös, mitä minä teen hänen luonaan ja miksi äitini ei ole siellä minun sijastani. Sanoin, että äitini ei usko psykologeihin vaan pitää niitä humpuukina. Huokaus...

Olet aikuinen nainen ja äiti. Sinun ei tarvitse eikä pidä sietää mitä tahansa käyttäytymistä. Et myöskään ole velkaa mitään äidillesi.

Meillä aikuisilla ihmisillä on oikeus ja velvollisuus itseämme kohtaan (ja lapsiamme) valita ihmissuhteemme ja lähimmäisemme. Jos kärsit äiti-suhteestasi, miksi pidät sitä yllä?

Minulla elämä alkoi vasta sitten kun uskalsin katkaista kaikki välini äitiini.- En myöskään halunnut lsteni saavan huonoja ja inhottavia vaikutteita äitini ajatusmaailmasta. Yhä edelleen äitini levittää valheita minusta mutta en välitä niistä ja luulempa etteivät muutkaan.

Elän onnelista ja tasapainoista elämää kun ei tarvitse turhia taakkoja kantaa mukanaan.

mä sain vasta nyt kuulla tästä narsistijutusta, ja musta tuntuu että meidänkin mutsilla olis tämmönen häiriö.

mulla oli ihan jees lapsuus, koska en ajatellut sinänsä mitään, tein vaan kaiken mitä äiti halus. kun yläasteella aloin muuttumaan omanlaiseksi persoonaki, vaikeudet alkoi. mutsi haukkui mun tyyliä, musiikkia mitä mä kuuntelin ja etten muka keskity kouluun tarpeeksi. seiska-kasi kesällä aloin käymään psykologilla, ja nyt oon tajunnu et ihan vääristä syistä. ehkä se en ookkaan minä kenes on vikaa, vaan se on mutsi, joka ei oo kannustanut mua koko mun yläasteen aikana, vaan haukkunut ja vienyt kaiken vapaa-ajan, rahat tms pois.

mä pääsen nyt peruskoulusta pois ja mä haluan amikseen. mutsi ei oikeen lämmenny mun ajatukselle, se vaan selittää kuinka kunnon ihmiset kirjottaa ylioppilaaks ja plääplää.

mun tietääkseni mutsilla ei oo ollu paha lapsuus, mistä ihmeestä tää käytös voi johtua? mä oon karannu pari kertaa himastakin koska en kestä olla kotona mutsin ja kodin ilmapiirin takia. nytkin oottelen että mutsi tulee kotiin ku oon ollu koko yön pois, enkä oo vastannu puhelimeen... huutoja odotellessa.

On inhottavaa huomata, että oma äiti ei kykene rakastamaan terveellä tavalla. Silloin ei kuitenkaan auta kuin suojella itseään ja vetää rajat sellaisiin puoliin äidin käytöstä, jotka ovat tuhoavia. Ei äidin kanssa yhdessäoloa ehkä tarvitse lopettaa, mutta ei pidä päästää häntä niskan päälle, eikä antaa hänelle valtaa alueilla, joilla hän olisi tuhoava. Jos rohkeutta riittää, kannattaa myös antaa äidille palautetta ja kertoa, millä tavalla hän on paha tai tekee pahaa.

Jos hän loukkaantuu, se on hänen oma asiansa. Kukaan ei saa edes äitiyden varjolla rikkoa lastensa elämää ja lapsella on oikeus puolustautua ja alkaa omaa elämäänsä. Äitien on myös kannettava vastuu omista pahoista teoistaan riippumatta siitä, kykenevätkö he kohtaamaan ne tai ei.

Onnea matkaan kohden aikuisuutta ja riippumattomuutta. Aina äidit eivät osaa rakastaa, vaikka haluaisivat tai eivät tahdo rakastaa, vaikka osaisivat. Sellaiselle äidille pitää vain kertoa totuus hänestä itsestään.

MInun äitini olisamanlainen itsekäs valittaja ja kaatoi kaikki huolensa
lastensa niskaan ja leikki marttyyria ja mykkäkoulua eikä ollut ikinä
väärässä,joskus pyysi kylläkin anteeksi.


Kyllä se siitä sinullakin suttaantuu,älä syyllisty tunnevammaisen
äitisi takia ja yritä antaa anteeksi

Tuollainen lapsuus herättää kyyneleet silmiini. Ei voi käsittää miten joku äiti voi olla tuollainen. En ole itse joutunut tuollasita kokemaan. Hyvä ystäväni valitettavasti on. Hän yritti parikymppisenä sanoa äidilleen lapsuudestaan ja saada selityksiä ja anteeksipyyntöä. Äiti oli pitkään marttyyri ja sitten varasi ajan tyttärelleen psykiatrille, koska tytär on kuulemma liian herkkä ja kuvittelee asioita. Ja voin sanoa, ettei kuvittele, ollaan oltu kavereita ala-asteelta asti ja on siinä vieressä noloa ollut lapsena kun toinen sanoo omalle lapselleen: "voi kunpa sinäkin olisit yhtä kaunis kuin kaverisi". Psykiatri onneksi auttoi kaverini yli masennuksestaan, tosin sekin vei kaksi vuotta.

Omaan äitiin välien katkaisut on monesti tosi vaikeita ihmisille ja harva sitä tekee vaikka olisi kuinka huono äiti ollut. Minusta kannattaa tehdä kuten tuossa aiemmin olikin, ettei vain missään nimessä anna äidin tulla niskan päälle. Minä myös rajoittaisin lastenlasten näkemisiä niin, että olisin aina itse paikalla. Tämä siksi, että haluaisin välttää kaikin mahdollisin tavoin oman lapsen mollaamista. Ettei äitisi vain tekisi samaa sinun lastesi kanssa.

Omalla äidilläni oli sama juttu ja vasta nyt vanhemmalla iällä hänelle todettiin skitsofrenia, harmittaa vain ettei sairautta löydetty jo paljon ennemmin koska niin paljon harmia sai aikaan ja lääkitys auttoi todella paljon hyvään suuntaan.

Mitä Te, joilla on ollut narsisti vanhempi olisitte ajatelleet, jos teille olisi kerrottu lapsena siitä, että vanhempi käyttäytyy väärin? Olisiko se aiheuttanut lisää tuskaa?

Oon itse äiti, meillä on kaksi lasta 10 ja 9-vuotiaat. Erosimme kun lapset olivat taaperoita. Isä on erittäin taitava sosiaalinen narsisti ja kova syyllistämään lapsia. Minä olen saanut elämäni ihan ok. kuntoon, tavallinen parisuhde ja ihan kiva työ. Pelkään sitä, että lapseni alkavat ajattelemaan että valehtelu, manipulointi ja 'teatteri' ovat normaaleja keinoja selvitä erilaisista tilanteista. He näkevät kuinka isä näillä keinoin saa vierailta ihmisiltä sosiaalista ihailua. Ex-mieheni onkin melkoinen Don Juan , jutunkertoja ja aina esillä.

Isä saattaa itkeä lapsille puhelimeen ja lyödä luurin lapsen korvaan, jos he eivät halua mennäkään isälleen. Olen päättänyt, etten koskaan puhu lapsille isästään pahaa ja ajatellut, että huomaavat sitten itse joskus, mutta nyt minua on alkanut huolestuttamaan se, ettei lapset ime käytösmallia itseensä..

Ps. Rihanna, mun mielestäsulla on TÄYSI oikeus tuntea itsesi kaltoinkohdelluksi. Äidin pitäisi olla tuki ja turva tässä maailmassa. Ei se joka pahiten mollaa!! Tiedän että on vaikeaa, mutta sun pitäisi koittaa ajatella asioita niin, ettei äitisi vaikuta sun nykyiseen elämään. Kuulostat täyspäiseltä, tosi hienoa, vaikka on ollut tuollainen lapsuus! Olet vahva!

Minun mielestäni ei tarvitse suhteita ylläpitää, jos siitä saa vain pahaa oloa itselleen. On olemassa vanhempia, joista ei taida olla kuin haittaa lapsilleen. Minä en usko anteeksiantoon, vaan asioiden rehelliseen selvittämiseen itselleen. Jos on kärsinyt lapsena, voi valita olla kärsimättä aikuisena. Minulle valinta oli helppo, katunut en ole kertaakaan. Minusta ei ole 'pahaa puhumista', jos selvittää että toisen käytös on anteeksiantamatonta, vaikka tämä ei itseään hallitse, mitä tahansa ei tarvitse lastenkaan sietää. Jos luurista tuli huutamita tai marttyyrivalitusta, luuri vain kiinni. Vingu itseksesi.

Muutaman vuoden päästä sain diagnoosin, että minulla on Aspergerin syndrooma. Nyt ymmärrän, miksi äidin kierot yritykset, vihjailut ja manipuloinnit menivät hukkaan, hah.

Äiti se sulle on silti oli mikä hyvänsä.Vanhempiaan ei voi valita.Arvosta sitä, että olet siinä ja nyt.Mikään ei ole täydellistä.Eikä tarvitse valittaa kun on huonompiakin tarinoita!
Itseäs täynnä olet.

Kuulostaa narsistiselta ihmiseltä. Narsisteilla on tapana polkea muut alas sanomisillaan, ja täten tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi. Monissa tapauksissa myös valehtelu ja väkivaltakin liittyvät kuvioihin hyvin vahvasti.

Ja sinulle ed. kirjoittaja ;

Olet oikeassa, kukaan ei voi vanhempiaan valita. Mutta ei se ole oikein, että lapsi joutuu kuulemaan tuollaisia sanoja ihmiseltä, jonka kuuluisi olla tuki ja turva ja taata lapselleen mahdollisimman tasapainoinen elämä. Tuollaisen henkisesti epätasapainoisen ihmisen kanssa se on täysi mahdottomuus.

Syy löytyy aivoista. Luonteenpirteet ovat pohjimmillaan kemiaa ja kun aivojen kemia toimii tavalla jota kutsutaan narsistinen persoonallisuus häiriö, niin ihminen käyttäytää noin.

Ei sinun tarvitse viedä lastasi äidille. Miksi pitäisi?

Hän pyytää lasta muodon vuoksi ja innostuksen vallassa, mutta kun lapsi todella olisi hänen kontollaan huomaisi nopeasti, että lapsesta on paljon enemmän vaivaa kuin omista koskaan.

Älä ikinä jätä lastasi hänelle tuntia pitemmäksi aikaa, jos hän nyt välttämättä haluaa lapsenlikkana toimia. Mutta älä koskaan pyydä häntä apuun.
Muutenkin on aina parempi, että perheet hoitavat lapsensa ilman isovanhempien työpanosta. Kiitollisuudenvelka kun voi olla paljon isompi haitta. Kirjoituksesi perusteella arvelisin, että äitisi saisi uuden lyömäaseen lastenhoidosta. Älä anna sitä hänelle.

Narsistin kanssa ei pysty saamaan täydellistä yhteiymmärrystä siitä, että narsistissa olisi jotain vikaa. Kun narsisti ei kykene näkemään koskaan mitään vakavempaa vikaa itsessään, (Narsistinen persoonallisuushäiriö) sellasen kanssa ei kannata edes yrittää.
Jos sanot, että "(narsisti), sinun itsesi syystä sinun elämässä on ollut sitä sinun kutsumaasi "epäonnea" ", hän pyörittelee silmiään ja vähättelee ja mitätöi koko jutun. Syy on aina jossain muussa, kuin itsessään. Kyllä vähäpätöisiä juttuja voi myöntää virheiksi, jotta oma "inhimillinen erehtyväisyys" olisi muka itselläänkin tiedostettua. Esimerkiksi: "Kyllähän minä kykenen myöntämään inhimillisyyteni. Jäihän mulla ostamatta vessapaperia kaupasta, vaikka vartavasten sitä menin ostamaan, oma vika... Minun syy. Saat syttää minua."
Kroonisesti laskeutuvan itsetunnon vuoksi narsisti tarvii voitelua. Kehuja, kannustusta, palvontaa, imartelua. Kun se ei riitä, tai sitä ei saa, tapa pönkittää itsetuntoa tulee muulla menetelmällä. Silloin otetaan silmätikku ja muilta salaa tai jopa muiden edessä aletaan musertamaan tämän uhrin itetuntoa ja tehdään uhrista sätkynukke. Manipuloitava marionettinukke. Kun tilanne näyttää menevän narsistin silmissä yli, uhrista aistii, että tämä haluaisi eroon narsistista, alkaakin lahjominen ja erittäin hyvin näytelty katuvaisuus ja lupaus tapojen lopullisestamuuttamisesta. Kunnioitus on kieroutunut käsite narsistille. Yleensä narsistit osaavat puhua uhrin takaisin... Mutta kun pöly laskeutuu, narsisti iskee takaisin, mutta astetta petollisempana. Tietoisena uhrinsa rajat.

Rihanna
kyllä sinulla on oikeus ihan omaan elämään perheesi kanssa, oikeus myös omiin tunteisiin, vihaakin voi tuntea omia vanhempiaan kohtaan samoin kuin anoppia/appeakin kohtaan, jos tunnet itsesi väärinkohdelluksi lapsena ja nuorena äitinäkin.
Johonkin se vihakin täytyy purkaa " sosiaalisesti", ettei sillä vahingoita itseään tai läheisiään, -- ravista ja tomuuta joskus vaikka mattoja, niin että Tuntuu.. ))

Sinunkin vanhempasi olivat nuoria silloin kun olit lapsi. Heidänkin elämässään varmasti oli kipupisteitä, niin kuin Sinulla nyt kun lapsien kanssa vanhempana vaaditaan selviytymistä ja voimien riittämistä moneen asiaan.
Ehkä elämä vanhemmillasi ei mennyt unelmien ja odotusten mukaan, mukaan tuli myös kärsimystä, voimien uupumista ja ihan sairauttakin ja tuskaiselta kuulostavaa oireilua joka rasitti kaikkia perheenjäseniä.

Ei se sinun syytäsi ollut eikä syntipukkeja tartte hakea. Ihan kuin maailmassa on monta erilaista maailmaa niin kaikissa ihmisissä on monia "kerrostumia" eri aikakausia ja kulttuurin ja yhteiskunnan perinteitä -- jokainen ihminen on oman aikansa lapsi. Välillä kehittyy eteenpäin aikuisemmaksi, välillä varsinkin jos tulee sairautta, taantumiskausia, jolloin tulee pienemmäksi ja avuntarpeessa olevaksi.

Tunteet tulevat ja menevät. Yleensä henkinen kehitys ja ymmärryskyky on kuitenkin paljon myöhemmin saavutettavissa kuin fyysinen kasvu aikuiseksi.

Elämä pienten lasten kanssa on henkisesti rikasta aikaa, joskus myös tosi uuvuttavaa, kun yleensä äiti perheessä joutuu olemaan koko kodin voimavara.

Skitsofreniaan sairastuneet ovat hyvin herkkiä ihmisiä -- ei vieläkään ole selvinnyt miksi ihmisen mieli pirstaloituu. Lääkkeistä on yleensä apua ihmisen toimintakyvyn säilyttämiseksi ja kärsimyksentunteen vähentämiseksi.

Voimia ja iloa Sinulle ja perheellesi, joskus tulee aika irrota kaikesta menneestä,
unohtaa ja antaa anteeksi. Päästää vanhukset rauhaan menemään ja alkaa täysillä elämään omaa elämää.

Olen ollut 5-vuotta naisen kanssa, joka on nyt 47. Hänellä ei ole ollut ennen minua muutamia kuukausia pidempiä suhteita. Ulospäin hän on kirjoittamasi äidin täydellinen vastakohta, mutta siinä että muut ovat syyllisiä hänen tilanteisiin ja täydellinen kyvyttömyys myöntää tai pyytää anteeksi yhdistää. En ole jostain syystä vain voinut tuoda omia lapsiani suhteeseen, on ollut lähes fyysinen este siihen. Joitain lyhyitä hetkiä on ollut. nainen on kertonut ja muut vahvistaneet kuinka hyvä hän on lasten kanssa. Mutta nyt alkaa selkiytymään hänen, nyt nuoren aikuisen, llapsensa kautta. Maallikkona katson että joku pahasti mättää, kun tämä lapsi viettää usein enemmän aikaa sängyn pohjalla kuin ylhäällä ja arjen hoitaminen on usein hankalaa,etenkin talous. Sanoin vähän aikaa sitten, että olisiko syytä oikeasti tutkia mikä narsistinen vamma on periytynyt naisen omalta äidiltä,koska hän on hyvin paljon kritisoinut ja syyttänyt äitiään elämänsä toimimattomuudesta, joka on ollut alkoholi ja miespitoinen. Jatkoin ja sanoin että voit ehkä olla hyvä lasten kanssa hetkittäisissä suhteissa, mutta mitä nyt kun oma lapsi, oltuaan 16-vuotta, alkaa oireilemaan noin. Seurauksena oli raivokas puolustautuminen ja minun syyttäminen. En puhunut aiheesta enempää. Mutta jokin vakavampi persoonallisuushäiriö on, en usko että muuten tuonkaltainen kielto iskisi päälle. Ehdotan omasta kokemuksesta että et anna lastasi eteenpäin, kuin hallitusti.
Tv Mies

Tarinasi nosti hiukset pystyyn, se on niin lähellä omaani. Luojan kiitos lapsuusmuistot ovat pikku hiljaa kadonneet - muistan kuitenkin ne marttyyrikohtaukset aikuistuessani, kun mukaan tuli tupakka, alkoholi tai poikaystävä normaalien teini-iän kokeilujen muodossa.

Minä en saanut olla vihainen enkä näyttää negatiivisia tunteita kotona, ne laukaisivat äidin huuto/itkukohtauksen. Henkinen alistaminen on tuttua äidin kehuessa itseään esim. kasvattajana. Erityisen koville hänellä otti avioeroni, sain kuulla huorittelua ja huutoa sekä sen, että veljeni saa tehdä mitä vaan, koska hän on mies, minun on alistuttava.

Hän on myös yrittänyt välisin hakea lapseni mummolaan. Kuulosta oudolta, mutta vaihdevuodet tekivät hänestä harhaisen hirviön, jonka pääasiallinen kuvitelma oli se, että lapsillani on jokin hätä kotona ja heidät täytyy pelastaa. Mukana oli myös uskonnollisia ylilyöntejä ja itsensä kurittamista.

En saanut hänelle apua sen paremmin sosiaalitoimesta kuin kriisipsykiatriastakaan, joten haastoin hänet oikeuteen. Kertoo jotakin siitä, millainen tilanne oli pahimmillaan. Hakemani ähestymiskielto ei mennyt läpi, mutta tuomarin nuhteet ja kehoitus vetäytyä rauhoittivat tilanteen. Olimme vuosia täydellisessä radiohiljaisuudessa, kunnes tyttäreni kasvoi isommaksi ja halusi alkaa yksin käydä mummolassa.

Minäkin olen käynyt siellä sittemmin. Tulemme jotenkin toimeen - hän ei enää yritä haukkua, huutaa tai manipuloida itkemällä. Omaa erinomaisuuttaan hän kuitenkin korostaa vähän väliä.

Minusta tuli rikkinäinen. Yritän olla lapsilleni niin hyvä äiti kuin osaan, mutta lapsuuden kokemukset ovat vieneet itsetunnon - sen rakentaminen kesti vuosia. Onneksi rinnallani on hyvä puoliso, joka jaksoi kuunnella pahimmat ajat vuod.atustani ja on rauhoittanut kodin. Tänne ei tarvitse kutsumattomien tulla.
En tunne äitiäni kohtaan enää mitään, en rakkautta, vihaa enkä sääliä. Olemme toisillemme vieraat ihmiset ja tekemisissä vain lastenlasten vuoksi.

Paljon voimia sinulle, aloittaja. Tiedän tunteen, jossa vain oksettaa. Tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä tai muista aiheuttamiaan haavoja. Minun äitini saa olla mummo lapsenlapselleen (paitsi jos sama toistuu seuraavan sukupolven kanssa), minulle hän ei merkitse mitään. Sinä teet omat ratkaisusi ja asetat rajat. Ainakin lapsuus ja nuoruus ovat nyt meiltä ohi. Kaikilla ne eivät ole niin hyviä, mutta siitäkin voi selvitä voittajana - katse eteenpäin, mennyt on mennyttä. Onneksi.

Voi että näitä narsistien lapsia onkin sitten paljon. Kuulostaa niin tutulta monet jutut. Hienosti ovat ihmiset täällä päässeet yli näistä raskaista vuosista. Minulla tämä on vienyt aikaa. Äitini on narsisti ja vielä päälle alkoholisti, isäni on myös alkoholisti. Elämä oli aika hirveää lapsena ja nuorena, vielä nytkin kolmekymppisenä äitini on "hallitsemassa" ja tuhoamassa elämääni. Nyt on kohteena miehenikin. Olemme mieheni kanssa ottaneet kaikki vanhempieni taloudelliset sotkut hoitaaksemme, mutta nyt saimme kuulla, että äitini on vuosikausia mustamaalannut ja soitellut ilkeitä juttuja sukulaisille, työkavereille, työnantajille jne... miehestäni. Sukulaiset eivät ole puhuneet mitään, vaan antaneet tämän jatkua. Elämä tuntuu tällä hetkellä todella raskaalta kahden pienen lapsen kanssa, yrittäen selviytyä toistenkin laskuista. Pimahdin täysin tähän kaikkeen tässä yksi päivä, soitin äidilleni ja annoin todellakin tulla. Mutta tiedättehän te tämmöisen ihmisen kanssa keskustelun: minä olin itse syypää kaikkeen, valehtelija, mieheni on narsisti, jota minun tulee pelätä. Nyt tuli mittari minulla täyteen, saavat maksaa itse laskunsa ja hoitaa asiansa, tai olkoon hoitamatta, ihan sama. Lapseni eivät enää saa käydä mummolassa (vanhempi lapseni on kertonut juttuja, että miestäni ja minua on haukuttu hänellekin), se on kertakaikkiaan slut nyt, finito, loppu, ei jaksa enää!!

Kerron oman tarinani joka on siis äiti-tytärsuhteen kertomus yhden sukupolven päästä eli olen siis tuon tyttären lapsi. Olen kuullut äidiltäni paljon tarinoita hänen lapsuudestaan ja siitä millainen hänen äitinsä, siis minun mummoni, on ollut. Mummollani oli paljon erilaisia ongelmia, avioero aikana jolloin se ei todellakaan ollut tavallista, jonkinlaista masennusta ja hieman omituisia "tempauksia". Äitini siis vietti aika rikkonaisen lapsuuden johon kuuluivat monet muutot paikkakunnalta toiselle, äidin vaihtuvat miehet jne. Ei siis mikään kaikkein helpoin lapsuus. Äitini ja mummoni suhteet olivat kuitenkin lopulta äitini aikuistuttua ihan korrektit mutta silti aika etäiset. Tiedän että äitini ei ole voinut antaa anteeksi kaikkea kokemaansa.

Itse olen kuitenkin lapsenlapsena saanut kokea ihan erilaisen mummon. Minulle hän oli se oikein perinteinen mummo joka hemmotteli lapsenlapsiaan herkuilla, oli paljon läsnä ja hassutteli meidän kanssamme. En tiedä mikä hänet sai muuttumaan mutta ehkä siinä oli mukana myös joku oivallus siitä mitä hän oli jäänyt aikaisemmin paitsi. Ja se muutos oli kyllä ihan vilpitön ja sen on äitinikin avoimesti tunnustanut. Hän on kuitenkin vähän katkera siitä että mummistani on vasta lopussa kuoriutui se äiti jota hän ei koskaan saanut nähdä ja jota hän olisi kaivannut. Meidän puolestamme hän oli kuitenkin onnellinen.

Valitettavasti ihan elämänsä lopulla mummoni masentui vakavasti ja liukui pois luotamme enkä saanut enää tuntea häntä silloin kun itse kasvoin lapsesta aikuiseksi. Ehkä tuo viimeinen muutos näytti konkreettisesti minulle ja myös äidilleni miten samassa ihmisessä voi olla kaksi niin erilaista puolta kun mielenterveys järkkyy. Ehkä sekin antoi äidilleni vähän lohtua siitä että hänen lapsuuttaan ei ehkä kuitenkaan pilattu "tahallaan" vaan se saattoi olla myös seurausta hänen äitinsä mielenterveysongelmista , ei rakkauden puutteesta.

Ei sulla ole minkäänlaista velvollisuutta viedä lasta sinne mummolaan.

Mun äiti jaksaa piikitellä kaikkia meitä sisaruksia jostain lapsuuden ja nuoruuden asioista ja kuvitelkaa äitimme jopa vääntää ivailua ihmsten seksiasioista. Äidillä on jotenkin vääristynyt kuva tullut uskonnon myötä seksistä. Hänen mielestä se on jotenkin likaista ja itse hän ei enää harrasta isän kanssa seksiä koska se on kuulema vain lapsenalullepanoa varten 😅No onneksi äiti ei juurikaan tiedä elämästäni. Saisi varmaan sydärin. Äiti pui kaikkia ja kaikkien asioita ja jos ei saa tietää kaikkea niin tekee olettamuksia. Lisäksi hän sanoo asioita ja jälkeenpäin että ei hän oo niin sanonut. Että tämmöistä. Onneksi asun kauempana ja vierailen harvakseltaan. Tosin viestien ja puhelimitse sitten otan vastaan läpätystä.