Hoitokeinoja?

Tosi helpottavaa lukea sun viesti. Tuntuu välillä siltä, että olen ainut joka kärsii BED:istä.
Ensin haluan sanoa, että en osaa antaa sinulle neuvoja, mutta ehkä muiden kokemukset auttavat kuitenkin jaksamaan.

Olen kärsinyt eri asteisita syömishäiriöistä noin 10 vuotiaasta saakka. Kaikki alkoi siitä, että söin salaa. Siitä ei seurannut kuin se, että Äiti haukkui varkaaksi, kun keksit hävisivät kaapista.

Välillä olen sitten laihduttanut ja taas lihonnut. Nyt tilanne on todella paha.

Sairastuin psykoosiin ja sen jälkeen todella vakavaan masennukseen noin pari vuotta sitten ja masennusta hoidin syömällä. Se tuntui auttavan ja varmaan auttoikin, jos ruoka ei olisi auttanut niin en varmaan eläisi enää. Lääkkeet eivät auttaneet tarpeeksi.

Painoin masennuksen alkuvaiheessa 60 kg ja nyt 115. Eli voit kuvitella, että olen aivan puhki. Minun pitäisi olla elämäni kunnossa, koska olenhan sentään lähes saman ikäinen kuin sinä.

Välillä kyllä tuntuu, että laihduttaminen olisi paras lääke alkuun ainakin minulla. Tietenkin laihduttaminen ei pidä olla mikään kuuri vaan elämäntapojen muutos, ruokavalio ja liikunta.

Jokainen ilta päätän, että huomenna se alkaa. Tänään oli jo vähän parempi päivä, kun söin kunnon aamupalan ja lounaan, mutta äsken kävin taas kaupassa ja nyt on syöty sitten jätskiä ja karkkia.

Voit varmaan kuvitella, että minua hävettää ja kaikista pahinta on se kun ihmiset eivät ymmärrä. Luulevat, että olen raskaana tai, että olen vaan niin laiska, että syön ja löhöilen.

Vihaan itseäni niin paljon ja olen jotenkin niin katkera siitä, että olen pienenä menettänyt läheisen ihmisen ja, että sairastuin psykoosiin, josta kylläkin parannuin täysin kahdessa viikossa.

Kai pitäisi mennä terapiaan, mutta pelkään vaan jotenkin kertoa kaikkea jollekin, en osaa oikein luottaa ihmiseen, joka ei itse ole kärsinyt samoista asioista.

Hei!

Kokemukset kuulostavat varsin tutuilta, itsekin olen kärsinyt erinäisistä syömishäiriöistä 11 vuotiaasta alkaen. Ensin olin anorektinen, sitten buliminen ja nyt, luojan kiitos, "vain" ahmin.

Ahmiminen on pakonomaista, saatan olla kuin hurmoksessa ja kaivella kaikki talon kaapit läpi löytääkseni edes yhden suklaapatukan. Jos sitä ei löydy, syön korvikkeeksi 5 näkkileipää, jonka jälkeen mahaan sattuu niin pirusti. Onneksi tunne laskee noin puolessa tunnissa ja pääsen syömään LISÄÄ. Pääasia, että suussa on jotain. Se tuo mielihyvää, vaikka tarkemmin ajatellen en edes nauti ruuasta saatika maistele sitä, lappaan vain suuhuni ja nielen, jotta saisin taas lapata perään lisää.

Ja sitten on paha olo. On ruma olo. Ei huvita nähdä ketään. Haluan laihtua, päätän olla syömättä kahteen päivään. Kahden tunnin päästä istun sohvalla jäätelökippo kädessäni, päätinkin aloittaa dieetin vasta huomenna. Huomenna en sitten syö.

Ja huominen tulee. Enkä aio syödä. Menen keittiöön juomaan vettä ja teen voileivän, ja toisen ja sitten vielä jogurttia, ja eilinen pullan puolikas. Aloitankin dieetin huomenna.

Näin se jatkuu, eikä loppua näy. Huomenna on parempi päivä, ajattelen. Mutta ei se ole, parempia päiviä ei ole. On vain sairautta, joka on kanssani nyt ja myös huomenna, ylihuomennakin.

Ainoa keino, millä olen BEDiä onnistunut rajoittamaan on se, että teen jotain muuta kuin syön. Lähden aamulla kotoa jonnekin, tapaan ihmisiä, syön kaikki päivän ruoat ulkona. Kotona päivä täytyy aloittaa aktiivisesti esimerkiksi lenkillä tai siivoamalla. Sen jälkeen täytyy miettiä, mitä kaikkea täytyy tehdä ja järjestää. Ja sitten teen ja järjestän. Ja syön "ihmisten aikaan" aamupalaa, lounasta ja päivällistä. Parasta on, että olen luopunut television katselusta ja lehden lukemisesta samalla kun syön. Tällöin syöminen ei tapahdu huomaamatta, vaan voi keskittyä jokaiseen suupalaan, maistella ja tuntea ruoan. Ja aterian katan kerralla pöytään, ilman että ruon jälkeen "käyn hakemassa vain yhden vanukkaan jälkiruaksi.. ja toisen.. ja kolmannen..". Jos vanukas syödään, katettakoon se pöytään samalla kuin muukin ruoka.

Paras tapa minulle on ollut siis säännöllinen ja toimelias elämä. Ja tietysti sosiaaliset suhteet, ihmisten tapaaminen, se ettei jää vain kotiin. Toinen tärkeä seikka on ollut jonkin itseilmaisun harrastaminen, esimerkiksi kirjoittaminen tai maalaus. Tai musiikki ja sen kuunteleminen täysillä, nauttien. Itseäänilmaistessa tai muuten toimeliaassa elämässä tuntee elävänsä, että asioilla on merkitystä. Ja merkityksen saa muustakin kuin syömisestä.

Uskon, että elämäntavat voivat muuttua. Takapakkia on aina, mutta usko on tärkeä askel eteenpäin. Jos joku haluaa jutella, voi pyytää sähköpostiani :) Vertaistuki ei voi olla pahitteeksi.

Välittäkää itsestänne ja kaikkea hyvää!