Olen katkera ihminen, enkä jaksaisi. En tiedä mistä moinen luonteenpiirre on minuun iskostunut. Joskus luulen sen olevan jopa suvussamme opittu tapa, koska perheemme ja lähisukumme yleinen tyyli on ollut kyräillä, epäillä ja pelätä aina pahinta. Jos joku ihminen on ollut hyvä, on vastapainoksi pitänyt löytää joku, jota vihata.
Nyt jostain kumman syystä on tilanne vain pahentunut.Mietin päivät pitkät vain muiden parisuhteita, sanomisia ja tekemisiä. Kannan huolta ihmisistä, joita en edes tunne. Saatan tuohtua pikkuriikkisistä muiden tekemistä "virheistä" esim. kassajonossa ohittamisesta ja otan sen henkilökohtaisesti.
Minussa on myös aimo annos "drama queenin" vikaa: En osaa suhtautua tyynesti mihinkään asiaan, vaan järkytyn, nauran, pelästyn jne. helposti. Suuttuessani saatan tehdä vaikka mitä, vaikka pienen mietinnän jälkeen tajuan asian mitättömyyden. Suhtaudun vihamielisesti ihmisiin.
Huomaan myös suorituskykyni laskeneen kuin lehmän häntä. Ennen pärjäsin hyvin opinnoissani ja muussa mitä tein. Nyt tuntuu, ettei yksinkertainen yhteenlasku onnistu. Mietin myös alvariinsa olevani tyhmä tai mielisairas, unohtelen jatkuvasti asioita ja luovutan helposti kaikessa mihin ryhdyn.
Ja nämä asiat ovat tulleet pintaan vuoden sisällä.
Katkeruudesta
15
1026
Vastaukset
- nainen
ja lukiessani kirjoittamaasi, autoit minua selkeyttämään omaa tilannettani. Minullakin on vanhoja katkeruuden aiheita, asioita, joita on mahdotonta selvittää.
Ja kun ajattelen isänpuoleista sukuani, sieltähän tällaista asennetta löytyy paljon.
Kuinka irrottautua opitusta epäluuloisesta ja vihamielisestä asennoitumisesta muihin, onkin jo vaikeampi juttu. - nanna
Olit osannut laittaa sanoiksi ne samat fiilikset, joita mun päässä pyörii.
Meidän suvussamme (äidin puolelta lähinnä) on myös tuota samaa "vikaa". Omista aikaansaannoksista, joiden ei tarvitse olla edes kummoisia, muistetaan mainita joka käänteessä, mutta muista ihmisistä ja heidän tekemisistään löydetään aina ne pelkät huonot puolet. Kaikkia arvostellaan. Lapsena omaksuin tämän tyylin itsekin, mutta nyt aikuisena olen opetellut arvostamaan muitakin ja olla ylentämättä itseäni. (Se joka itsensä ylentää, se alennetaan; niinhän sanassakin sanotaan...) Tämän vuoksi mieleeni tuleekin silloin tällöin toinenkin sanonta eli että "isien pahat teot kostetaan pojille". Pelkään esimerkiksi, että minulle syntyy vammainen lapsi, koska perheessämme on aina katsottu vammaisia "kieroon" (häpeän myöntää tämän...).
Lisäksi suvussamme tyypillinen piirre on ylenpalttinen pessimistisyys! Kaikista asioista ajatellaan ensin se kaikkein pahin mahdollinen ja siitä ajatuksesta ei hevin luovuta!
Nykyisin itselläni nämä ajatukset kohdistuvat enemmänkin minuun itseeni. Siis jos esimerkiksi olen mennyt sanomaan jotain omasta mielestäni typerää/loukkaavaa jollekin tai tehnyt jotain omasta mielestäni typerää, soimaan siitä itseäni pitkään, vaikkei sitä kukaan ole välttämättä edes huomannut.
Pessimistisyyteni on aikuisiän myötä myös hieman lieventynyt. Siksi ahdistaakin vanhempieni luona kertoa suunnitelmistani, kun ensimmäisenä aletaan varoittelemaan jos jonkinlaisista täysin kaukaahaetuista vastoinkäymisistä.
>>Huomaan myös suorituskykyni laskeneen kuin lehmän häntä. Ennen pärjäsin hyvin opinnoissani ja muussa mitä tein. Nyt tuntuu, ettei yksinkertainen yhteenlasku onnistu. Mietin myös alvariinsa olevani tyhmä tai mielisairas, unohtelen jatkuvasti asioita ja luovutan helposti kaikessa mihin ryhdyn. Tämä on kuin suoraan kynästäni. Ennen olen aina ollut niin täsmällinen ja tarkka, nykyään unohdan tavaroitani joka paikkaan, enkä muista mihin olen jonkun laittanut. Puhumiani asioita en muista. Saatan jollekin ihmiselle alkaa kertoa jotain asiaa ihan uutena juttuna, vaikka pari viikkoa sitten olen saattanut kertoa samaisen asian.
Väsymyskin painaa jatkuvasti. Tällä hetkellä uskottelen itselleni, että tämä kaikki johtuu vain valtavasta työpaineesta, joka tällä hetkellä on. Vuorotyö, tekemättömät kouluhommat, stressi... Ensi keväänä näiden pitäisi helpottaa, mutta jos olotilani ei parane, pitää varmaan hakea apua jostain...- nanna
Niin, piti vielä mainita tuosta "drama queen"-ominaisuudesta. Minä reagoin myös kaikkeen aina "täysillä". Jos jokin asia yllättää minut, hihkun, hypin, kiljun ja nauran kuin mielipuoli. Samoin on asian laita, jos suutun, yllätyn, pelästyn ym. Olenkin pitänyt itseäni tämän takia lapsellisena, kun reagointini on juuri tuollaista hyppimistä ja hihkumista. Muut tuntemani ikäiseni suhtautuvat kaikkeen aina niin sivistyneen (?) neutraalisti... Osoitanpa kuitenkin tunteeni, ettei ne jää kellekään epäselväksi...
- ehkäpä
Tuo katkeruus ja pessimismi (jota en edes muistanut mainita heti alussa) on minussa ollut jo nappulaikäisestä. Mutta ahdistus on tullut vasta parin vuoden sisällä.
Olen nyt muutamia vuosia seurustellut miehen kanssa, jonka perhe- ja sukulaissuhteet ovat "normaalit" Ei kadehdita, ei puhuta pahaa, ei räjähdetä sisarusten silmille mistä sattuu, vaan käyttäydytään huomaavaisesti, kiihkottomasti ja asiallisesti.
Kun taasen omassa perhepiirissäni ja sukulaisissa on ollut ihan normaalia töksäyttää ja ilkeillä kenelle tahansa, mistä tahansa. Sosiaaliset ihmiset ovat teeskentelijöitä ja ihmiset joilla ei ole mitään ilkeää mielipidettä jostakin asiasta on jotenkin "vilpillinen". Epäonnistumiset ovat olleet aina muiden syytä ja olosuhteita syytetty kaikesta.
Muistan kerrankin, kun sukulaismieheni poltti pihallaan lehtiä ja joku naapureista soitti palokunnan paikalle. siitä alkoi vuosien vihanpito naapurustossa, koska sukulaiselleni "tehtiin kiusaa". Ei tullut kenellekään mieleen, että puoli kaupunkia oli savun peitossa...
Olenkin miettinyt, voisiko minulla olla joku kriisi: Kyräilevien ihmisten joukosta olen nyt päässyt "normaalien" ihmisten pariin ja se vaatii sopeutumista.
Olen tietoisesti alkanut välttämään tiettyjen sukulaisten seuraa.
Huvittavaa on myös se, että aina kun olen seurustellut jonkun kanssa, ei sukulaiseni ole nähneet sulhaskanditaatissa mitään vikaa, kunhan hän on ollut kova ryyppäämään, työtön ja/tai väkivaltainen. Nyt kun olen löytänyt miehen, joka on aivan normaali ja kohtelee minua hyvin jne. on hänestä löydetty koko joukko "outoja".
Olen lapsesta asti oppinut, että minun perheeni ja sukuni on "oikein" ajattelevia ihmisiä ja muut eivät.Ja nyt, kun huomaan kuinka paljon mukavampaa on tulla toimeen ja käyttäytyä ystävällisesti ja saada osakseen ystävällistä käytöstä, on minun luovuttava vanhoista ajatusmalleista ja tavoista ja se aiheuttaa varmaankin "luopumisen tuskaa", joka näkyy ahdistuksena...? - myös...
ehkäpä kirjoitti:
Tuo katkeruus ja pessimismi (jota en edes muistanut mainita heti alussa) on minussa ollut jo nappulaikäisestä. Mutta ahdistus on tullut vasta parin vuoden sisällä.
Olen nyt muutamia vuosia seurustellut miehen kanssa, jonka perhe- ja sukulaissuhteet ovat "normaalit" Ei kadehdita, ei puhuta pahaa, ei räjähdetä sisarusten silmille mistä sattuu, vaan käyttäydytään huomaavaisesti, kiihkottomasti ja asiallisesti.
Kun taasen omassa perhepiirissäni ja sukulaisissa on ollut ihan normaalia töksäyttää ja ilkeillä kenelle tahansa, mistä tahansa. Sosiaaliset ihmiset ovat teeskentelijöitä ja ihmiset joilla ei ole mitään ilkeää mielipidettä jostakin asiasta on jotenkin "vilpillinen". Epäonnistumiset ovat olleet aina muiden syytä ja olosuhteita syytetty kaikesta.
Muistan kerrankin, kun sukulaismieheni poltti pihallaan lehtiä ja joku naapureista soitti palokunnan paikalle. siitä alkoi vuosien vihanpito naapurustossa, koska sukulaiselleni "tehtiin kiusaa". Ei tullut kenellekään mieleen, että puoli kaupunkia oli savun peitossa...
Olenkin miettinyt, voisiko minulla olla joku kriisi: Kyräilevien ihmisten joukosta olen nyt päässyt "normaalien" ihmisten pariin ja se vaatii sopeutumista.
Olen tietoisesti alkanut välttämään tiettyjen sukulaisten seuraa.
Huvittavaa on myös se, että aina kun olen seurustellut jonkun kanssa, ei sukulaiseni ole nähneet sulhaskanditaatissa mitään vikaa, kunhan hän on ollut kova ryyppäämään, työtön ja/tai väkivaltainen. Nyt kun olen löytänyt miehen, joka on aivan normaali ja kohtelee minua hyvin jne. on hänestä löydetty koko joukko "outoja".
Olen lapsesta asti oppinut, että minun perheeni ja sukuni on "oikein" ajattelevia ihmisiä ja muut eivät.Ja nyt, kun huomaan kuinka paljon mukavampaa on tulla toimeen ja käyttäytyä ystävällisesti ja saada osakseen ystävällistä käytöstä, on minun luovuttava vanhoista ajatusmalleista ja tavoista ja se aiheuttaa varmaankin "luopumisen tuskaa", joka näkyy ahdistuksena...?Minullakin on tapana murehtia sanomisiani. Valvon jopa öitä, miettien mitä tuli sanottua. Ja usein, kun järki vihdoin puuttuu peliin, tajuan etten loukannut ketään sittenkään...
Monesti havahdun myös tunteeseen, että minulla ei ole nyt mitään ongelmaa, eikö todellakaan?! Sitten alan maalailemaan piruja seinille ja kaivelemaan viimeaikojen tapahtumia, josko sieltä joku murheen aihe sittenkin taas löytyisi.
Itsekin opiskelen ja varmaankin kaikesta tästä johtuen, en ole viimeaikoina kokenut paljon onnistumisia silläkään saralla. Se taas laskee itsetuntoa ja asiat luistavat huonommin ja huonommin...
Ajatukseni, että olen tyhmä, juontuu siitä, että saatan päästää suustani vaikka mitä sammakoita (tai itsestäni tuntuu ainakin siltä) Ihmisten parissa ollessani, iso osa energiastani menee miettimiseen, mitä seuraavaksi sanoisin tai tekisin. Ja kun kohdalleni osuu joku kysymys, en osaakaan vastata siihen, koska en ollut kuunnellut, vaan miettinyt omaa käyttäytymistäni.
Yksi huono homma on myös aloitekyvyttömyys. Aikana, jolloin sukuni oli vielä "Pop", oli minulle itsestäänselvyys kysyä aina ensin heidän mielipidettään asioihin. Ja sieltähän tuli aina, kuin tykin suusta joukko negatiivista palautetta. Tästä johtuen en osaa vieläkään tehdä mitään päätöksiä itse, vaan konsultoin miestäni jopa vaatevalinnoissani, kampauksissani, kaikessa.... Hän ei yleensä puutu asioihin, vaan kannustaa minua päättämään itse.
Tällä hetkellä olen suvussani ei toivottu henkilö, koska en ole tekemisissä heidän kanssaan. Mutta päivä päivältä alan päästä eroon heidän vaikutuspiiristään enemmin ja alan tuntemaan toivekkuutta. Nyt pystyn myös kritiikittä kuuntelemaan muiden ihmisten mielipiteitä sukulaisistani ja huomannut, että moni heistä ei ole kovin hyvässä huudossa työtovereidensa yms. silmissäkään. Olen kuullut negatiivista palautetta ennenkin, mutta silloin pidin näitä ihmisiä "hulluina" ja "vihollisina".
Enhän tietenkään voi syyttää kaikesta heitä, mutta olen kasvanut siihen ajatusmaailmaan, joka heilläkin on. Olen kaunainen, kateellinen ja negatiivinen ihminen, enkä pidä itsestäni. Kuinka muut voisivat pitää minusta? He ovat kaunaisia, kateellisia ja negatiivisia ihmisiä. Kuinka he voisivat pitää itsestään tai muut heistä? - nanna
ehkäpä kirjoitti:
Tuo katkeruus ja pessimismi (jota en edes muistanut mainita heti alussa) on minussa ollut jo nappulaikäisestä. Mutta ahdistus on tullut vasta parin vuoden sisällä.
Olen nyt muutamia vuosia seurustellut miehen kanssa, jonka perhe- ja sukulaissuhteet ovat "normaalit" Ei kadehdita, ei puhuta pahaa, ei räjähdetä sisarusten silmille mistä sattuu, vaan käyttäydytään huomaavaisesti, kiihkottomasti ja asiallisesti.
Kun taasen omassa perhepiirissäni ja sukulaisissa on ollut ihan normaalia töksäyttää ja ilkeillä kenelle tahansa, mistä tahansa. Sosiaaliset ihmiset ovat teeskentelijöitä ja ihmiset joilla ei ole mitään ilkeää mielipidettä jostakin asiasta on jotenkin "vilpillinen". Epäonnistumiset ovat olleet aina muiden syytä ja olosuhteita syytetty kaikesta.
Muistan kerrankin, kun sukulaismieheni poltti pihallaan lehtiä ja joku naapureista soitti palokunnan paikalle. siitä alkoi vuosien vihanpito naapurustossa, koska sukulaiselleni "tehtiin kiusaa". Ei tullut kenellekään mieleen, että puoli kaupunkia oli savun peitossa...
Olenkin miettinyt, voisiko minulla olla joku kriisi: Kyräilevien ihmisten joukosta olen nyt päässyt "normaalien" ihmisten pariin ja se vaatii sopeutumista.
Olen tietoisesti alkanut välttämään tiettyjen sukulaisten seuraa.
Huvittavaa on myös se, että aina kun olen seurustellut jonkun kanssa, ei sukulaiseni ole nähneet sulhaskanditaatissa mitään vikaa, kunhan hän on ollut kova ryyppäämään, työtön ja/tai väkivaltainen. Nyt kun olen löytänyt miehen, joka on aivan normaali ja kohtelee minua hyvin jne. on hänestä löydetty koko joukko "outoja".
Olen lapsesta asti oppinut, että minun perheeni ja sukuni on "oikein" ajattelevia ihmisiä ja muut eivät.Ja nyt, kun huomaan kuinka paljon mukavampaa on tulla toimeen ja käyttäytyä ystävällisesti ja saada osakseen ystävällistä käytöstä, on minun luovuttava vanhoista ajatusmalleista ja tavoista ja se aiheuttaa varmaankin "luopumisen tuskaa", joka näkyy ahdistuksena...?Tuntuu edelleen kuin lukisin omaa tekstiäni! Ajatuksesi kulkee samoin kuin mulla.
Meidän perheessämme, siis ydinperheessä (jolla tarkoitan omia vanhempia ja äitini sisaruksia) ei ole ollut tapana kylläkään töksäytellä ja ilkeillä. Meillä on pikemminkin niin, ettei suoraan uskalleta sanoa toisillemme, mitä mieltä on. Siinä tämä ristiriita onkin. Ydinperheen sisällä miellytetään toisia ja varotaan, ettei vain loukata ketään, mutta muista "ulkopuolisista" puhutaan kyllä selän takana ja yleisimmin vain niistä negatiivisista puolista. Ja kuvitellaan, että me ei tehdä mitään väärin ja muut kyräilee ja kadehtii meitä! Jos joku on tehnyt jotain hyvää tai jollakin on tapana olla hyvin avulias ihan vilpittömästi, sitäkin kyräillään ja ajatellaan, että mitähän sekin esittää ja pakko sillä on olla oma lehmä ojassa. Kukaan ei siis heidän mielestään voi olla aidosti ja vilpittömästi avulias/ystävällinen/toiset huomioiva. Itse ei vapaaehtoisesti auteta ketään. Ja jos joku apua pyytää, silloin kyllä autetaan, mutta taas jälkeenpäin urputetaan, että kun sekin kehtas tulla pyytään apua. Itsekeskeisyys ja omahyväisyys olis varmaan hyviä adjektiiveja meidän perheelle. Onneksi omalla kohdalla nämä ovat ajanmyötä ja tutustuttuani aivan toisenlaisiin ihmisiin lieventyneet, että pystyn vilpittömästi ajattelemaan myös muita (ainakin jossain määrin).
Tästä syystä (?) perheellämme ei ole koskaan ollut kovinkaan suurta ystäväjoukkoa, jotka olisivat tulleet kyläilemään tai joiden luona me olisimme käyneet. Pari perhettä ja sitten ne lähisukulaiset vaan. Jää siinä sosiaaliset kanssakäymiset aika vähälle, eikä opita muunlaisista ihmisistä mitään. Ja siksi tuo kyräileminen jatkuu, kun ei edes haluta oppia muista ihmisistä ja ensinnäkään uskoa, että vilpittömiä ihmisiäkin tosiaan on!
Sitten meille aikuisille lapsillekaan ei aina "uskalleta" kertoa asioiden oikeaa laitaa, siis jos jollain on jotain sairautta tai muita ongelmia. Jos veljeni saa tietää, hänelle sanotaan, että älä kerro siskolles tai päinvastoin! Siis ihan kuin me oltais pieniä lapsia eikä osattais käsitellä asioita oikeissa mittasuhteissa! Olenkin nyt viime aikoina alkanut sanoa tälläisissä tilanteissa suoraan, että mikä siinä nyt on, ettei aikuiselle ihmiselle voi kertoa niin kuin asia on!
Lisäksi perheessämme ei ole juuri koskaan, ainakaan meidän lasten nähden, selvitelty mieltä painavia asioita. Kaikki erimielisyydet on vaan jätetty sikseen, vähän aikaa vaan on mökötetty ja sit "unohdettu". Sen takia mulle on vaikeaa osoittaa olevani tyytymätön johonkin tai olevani vihainen/pettynyt. Nielen siis kaiken ja itsekseni sitten mietin, että miksen taas sanonut niin ja niin. Välillä on aika raskastakin, kun pitäis jaksaa keskittyä tenttikirjoihin, mutta päässä pyörii vain nämä käsittelemättömät asiat. Ja vaikka yritänkin aloittaa asioiden selvittelyn, siitä ei tule mitään, sillä en osaa keskutella asioista ilman että alan itkeä!!! Eikä kyse tarvi olla edes kummoisesta asiasta. Miehenikin luulee, että meidän suhtees on oikeesti joku tosi huonosti, kun mä "aina" itken kun otan jonku asian puheeksi (joskus ei tosiaan tarvi olla kyse kuin vaikka pyykinpesusta...). Ehkä se johtuu siitä, että lapsena luulin näitä asioiden selvittelemisiä (silloin harvoin kun niitä oli) heti riitelyksi. Ja koska mä en haluais riidellä, en pysty edes tavallisia asioita selvitellä ilman "riitelyn tunnetta" ja siks tulee poru... On nyt varmaan aika sekavasti selvitetty... Mieheni perheessä asiat on aina selvitetty (riitelemällä ja tappelemallakin, jos on ollut pakko...), mutta eipä ole tullut mitään traumoja tai muutenkaan kenellekään jäänyt mitään hampaankoloon! Tämän vuoksi mielestäni lasten olisi hyvä nähdä ei pelkästään sitä asioiden selvittelyä, mutta myös se sovinnon tekeminen. Silloin lapsi tajuaa, että asiat selvitettiin ja kaikki on taas hyvin. Pitäisi tietysti olla tyytyväinen, ettei kotona ole juurikaan riidelty, mutta vaikutuksensa on näköjään silläkin...
Viime aikoina (kiitos mieheni, jonka ansiosta olen alkanut näkemään asioiden oikeita laitoja) olen oppinut sanomaan vanhemmilleni, lähinnä äidilleni, suoraan vastaan (ystävällisesti kuitenkin, tietysti...), jos jokin asia ei mua miellytä tai en ehdi/ei huvita lähteä heidän luokseen kyläilemään. Myöskin olen torjunut heidän "neuvonsa" kun he niitä ovat pyytämättä alkaneet jaella. Kyllä tämä oli äidilleni aluksi aika outoa ja meinasi se näyttää loukkaantunutta naamaakin, mutta olen vain pysynyt kovana ja näyttänyt, että olen nyt tosiaankin aikuinen, asun omassa kodissa ja osaan ja haluan päättää itse tekemisistäni!
Olen myös saanut huomata, miten hienoa on olla aidosti ystävällisten ihmisten parissa ja sen vuoksi myös yritän silloin tällöin "valistaa" vaivihkaa vanhempianikin asiasta. Joskus jopa liiankin provosoiden... Mutta ei taida vanha koira oppia enää uusia temppuja...
Tuo sammakoiden suustapäästäminen ja hajamielisyys keskustellessa on myös mulle tyypillistä! Joskus möläytän jotain aivan ihmeellistä ja asiaankuulumatonta suustani, kun en ole keskittynyt keskusteltavaan asiaan. Todella noloa.
Päätösten teko ja yleensäkin jonkun uuden asian aloittaminen on mullekin vaikeaa. Olen aina tottunut kuulemaan vanhempieni mielipiteen kaikesta tekemisestäni. Lapsena se tietysti tuntui luonnolliselta, että kysyy "äitiltä" tai "isiltä", mutta nyt olenkin tajunnut, että silloin ei edes kannustettu tekemään päätöksiä itse vaan jokaiseen asiaan neuvottiin, että älä vaan tee niin vaan teet näin. Sen takia vieläkin meinaan vaistomaisesti soittaa vanhemmilleni ja kysyä, miten tekisin! Mieheni mut tästä herätti, että pitääkö ihan äidiltä kysyä... Ja taas hävetti, kun tajusin touhuni!
Huh, onpa hienoa, kun saa purkaa näitä ja huomata, että on muitakin samanlaisia. Ei tarvitse pitää itseään enää ihan vinksahtaneena...
- tutamo
pääsee eroon kun tietoisesti opettelee ajattelemaan positiivisesti.
Tämä kuulostaa hölynpölyltä ja idioottivastaukselta mutta mieti asiaa.
Heti kun huomaat jauhavasi vanhoja vääryyksiä niin yritä keskittyä muuhun.
Aluksi mihin tahansa neutraaliin (vaikka sanaristikkoon) ja pikkuhiljaa positiiviseen suuntaan.
Mitä en pysty muuttamaan niin älä tuhlaa ajatuksiasi.
Menneet ovat erittäin selkeästi sellaisia.- joo ja ei
Osittain hyviä neuvoja.
Ajatusmallejaan pystyy muovaamaan ja vanhat kaunat voi käsitellä pois mieltään häiritsemästä. Käsittelyvaihe voi kyllä käydä aika hankalaksi: oikein kun hermo hyrrää vanhassa "paskassa", täytyy uppoutua niin paljon uusien ajatusmallien luomiseen, että arki kärsii, kun unohtelee asioita, keskittymistä vaativat tehtävät ovat miltei ylivoimaisia ja työteho romahtaa. Tila muistuttaa hyvin paljolti depressiota ja on aiheellista paneutua psyyken toimintaa käsitteleviin tutkimuksiin ja julkaisuihin ennen perusteellista "itsetutkiskelua". Tieto auttaa ymmärtämään ja hyväksymään omia toisinaan aika omituisiakin tuntemuksia ja edesottamuksia.
"Mitä en pysty muuttamaan niin älä tuhlaa ajatuksiasi."
Tuo onkin vaikeampi kohta, jos menneisyyden vääryydet vaikeuttavat nykyhetken elämistä konkreettisesti. Itse taistelen paraikaa sen asian kanssa. Vuosia jo avioerosta ja edelleen olen taloudellisesti todella kusessa. En voi muuttaa sitä tosiasiaa, että tasingot sekä elatusmaksut on maksettava. Pitäisi keksiä keinot, miten karkottaa minut jättänyttä ja putipuhtaaksi rahastanutta ex puolisoa kohtaan tuntemani katkeruus. Ensi viikonloppuna olisi tapaamisoikeusviikonloppu, mutta taidan joutua jättämään väliin. Ei ole rahaa ostaa lapsille ruokaa viikonlopuksi. Ei nukuta, väsyttää pirusti ja arvaat varmaan, minkä asian tiimoilla ajatus askartelee, vaikka aamulla pitäisi olla skarppina taas töissä. Tympii. Eikä tule mieleen yhtään positiivista ajatusta saatika keinoa, millä niitä löytäisi.
Jos kokeilis harrastelehden artikkeleihin uppoutumista, että sais vähän nollattua ja pääsis uneen.
Öitä... - isoäiti
joo ja ei kirjoitti:
Osittain hyviä neuvoja.
Ajatusmallejaan pystyy muovaamaan ja vanhat kaunat voi käsitellä pois mieltään häiritsemästä. Käsittelyvaihe voi kyllä käydä aika hankalaksi: oikein kun hermo hyrrää vanhassa "paskassa", täytyy uppoutua niin paljon uusien ajatusmallien luomiseen, että arki kärsii, kun unohtelee asioita, keskittymistä vaativat tehtävät ovat miltei ylivoimaisia ja työteho romahtaa. Tila muistuttaa hyvin paljolti depressiota ja on aiheellista paneutua psyyken toimintaa käsitteleviin tutkimuksiin ja julkaisuihin ennen perusteellista "itsetutkiskelua". Tieto auttaa ymmärtämään ja hyväksymään omia toisinaan aika omituisiakin tuntemuksia ja edesottamuksia.
"Mitä en pysty muuttamaan niin älä tuhlaa ajatuksiasi."
Tuo onkin vaikeampi kohta, jos menneisyyden vääryydet vaikeuttavat nykyhetken elämistä konkreettisesti. Itse taistelen paraikaa sen asian kanssa. Vuosia jo avioerosta ja edelleen olen taloudellisesti todella kusessa. En voi muuttaa sitä tosiasiaa, että tasingot sekä elatusmaksut on maksettava. Pitäisi keksiä keinot, miten karkottaa minut jättänyttä ja putipuhtaaksi rahastanutta ex puolisoa kohtaan tuntemani katkeruus. Ensi viikonloppuna olisi tapaamisoikeusviikonloppu, mutta taidan joutua jättämään väliin. Ei ole rahaa ostaa lapsille ruokaa viikonlopuksi. Ei nukuta, väsyttää pirusti ja arvaat varmaan, minkä asian tiimoilla ajatus askartelee, vaikka aamulla pitäisi olla skarppina taas töissä. Tympii. Eikä tule mieleen yhtään positiivista ajatusta saatika keinoa, millä niitä löytäisi.
Jos kokeilis harrastelehden artikkeleihin uppoutumista, että sais vähän nollattua ja pääsis uneen.
Öitä...Lastesi arvo nousee vielä mielessäsi moninkertaisesti, viimeistään sitten kun heillä on lapsia. Sinun pitää nyt luoda hyvä suhde lapsiisi.
Keitä heille vaikka kuinka vaatimatonta ruokaa ja ota lapsesi viikonlopuksi luoksesi. Käy lainaamassa kirjastosta lapsille mieleisiä kirjoja ja lue heille satuja. Jos he ovat jo isompia, lukekaa vuorotellen ääneen.
Sano sosiaalitoimistossa että sinun pitää saada rahaa ostaaksesi värejä ja lehtiöitä, liimaa yms. tarvikkeita ja piirtele ja askartele itse lastesi kanssa. Siinä voitte samalla jutella lapsia kiinnostavista asioista.
Käykää yhdessä ulkona kävelyllä. Yhdessä. - voivotus
Katkeruus on tunne siinä kuin muutkin. Joskus elämäntilanne vain on sellainen, että katkeruus on terve reaktio. Ajatellaan pätkätyöläistä, joka vuosi toisensa jälkeen tekee pätkää pätkän perään työantajan epäreiluuden vuoksi. Hän joutuu elämään epätietoisuudessa, tyhjän päällä, vailla suunnitelmia. Siinä tilanteessa on normaalia olla masentunut ja katkera. Väkinäinen tekopositiivisuus ei auta, mutta jotain tehokasta apua varmasti tarvittaisiin, koska jatkuvat kielteiset tunteet syövät ihmisen lopulta sairaaksi.
Miten sitten elämässään paskaan juuttuneen pitäisi itseään auttaa? Sitä en tiedä. Sanotaan, että ellei voi sopeutua olosuhteisiin, on niitä muutettava. Valitettavasti moni joutuu huomaamaan tai ainakin kokee, ettei se hänen tilanteessaan ole mahdollista. Voimat eivät enää yksinkertaisesti riitä taisteluihin, joiden läpikäymistä elämänmuutos edellyttäisi.
Ehkä tuohon krooniseen, perinnölliseen katkeruuteen sairastuneet suvut ja yhteisöt ovatkin saaneet "alkutartunnan" ankarien, jopa mahdottomien elinolojen seurauksena. Suomessahan on raivattu korpea, taisteltu hallaa ja katovuosia vastaan kurjilla pientiloilla aamusta iltamyöhään raataen. On kamppailtu elämästä ja kuolemasta. Ilo oli varmaan noissa oloissa oudoksuttava ilmiö, jota ei lainkaan voitu käsittää. Katkeruus, kauna ja kateus ovat sitten kulkeneet opittuna elämänasenteena sukupolvelta toiselle. Nykymaailmastakaan kierrettä ruokkivia ilmiöitä ei puutu. Ihminen voi syrjäytyä lukemattomin eri tavoin, ja alkaa katkeroitua..... - joo ja ei
isoäiti kirjoitti:
Lastesi arvo nousee vielä mielessäsi moninkertaisesti, viimeistään sitten kun heillä on lapsia. Sinun pitää nyt luoda hyvä suhde lapsiisi.
Keitä heille vaikka kuinka vaatimatonta ruokaa ja ota lapsesi viikonlopuksi luoksesi. Käy lainaamassa kirjastosta lapsille mieleisiä kirjoja ja lue heille satuja. Jos he ovat jo isompia, lukekaa vuorotellen ääneen.
Sano sosiaalitoimistossa että sinun pitää saada rahaa ostaaksesi värejä ja lehtiöitä, liimaa yms. tarvikkeita ja piirtele ja askartele itse lastesi kanssa. Siinä voitte samalla jutella lapsia kiinnostavista asioista.
Käykää yhdessä ulkona kävelyllä. Yhdessä.Arvoonsa on noussut juu. Elatusmaksuihin meni pahimmillaan 87% nettotuloistani ja ruokani ostin markkinakorkoisella pankkilainalla. Ja siitä kiitos SOSIAALITOIMISTOLLE, joka otti heti ensimmäisestä käynnistä lähtien sen linjan, että jätkä pannaan konkurssiin. Että älä tule minulle kertomaan, miten sossusta saa rahaa taloudellisissa vaikeuksissa oleva :(
Minulla ON hyvä suhde lapsiini. Lasten vierailut ovat suurinpiirtein se ainoa valopilkku tässä saatanan kituuttamisessa ja viimesen lantin venyttämisessä. Satuikä on jo takana. Askartelutarvikkeita ja kirjoja minulla on kotona vaikka toisille lainata ja mehän juttelemme ja puuhaamme yhdessä vaikka mitä mukavaa, mikä vaan EI MAKSA MITÄÄN.
Pummasin sitten äidiltäni 50€, että voin kohta lähteä hakemaan muksut ja tulla ruokamarketin kautta kotiin. Hyi hitto, miten nöyryyttävää. Siihen oli tyytyminen, kun työpaikka oli heinäkuun luukut kiinni ja minä kesälomaton pakkolomalla ja sitä tieten tulottomana. Elokuun tili tulee vasta parin viikon päästä. Elatusmaksu kyllä tulee ajallaan ja ulosottouhkausten kera, jos ei sitä kykene maksamaan.
Viikonlopun harrastelista: mustikoiden poimimista, mato-ongella käyntiä, askartelua, jttelua, tietokonepelejä, yhdessä kokkaamista, sulkista, tikanheittoa, telkkarin katselua, saunomista, nuotiomakkaran paistoa.......
Kaksi vuotta vielä tätä. Kestäs vaan täysjärkisenä siihen asti. Sitten helpottaa. Minä pääsen irti yrittäjyyskuvioista (= määräaikainen viljelysopimus päättyy ja voin hävittää loputkin koneet ja rahanarvoisen omaisuuden) ja saan normaalit kansalaisoikeudet työttömyyspäivärahoineen ja sosiaalietuuksineen. Koneet myymällä saan tasinkolainan maksettua pois, sossu ei voi enää rokottaa varallisuuteen vedoten ylisuuria elatusmaksuja ja tavallisena duunarina pääsen kortistoon ja korvauksille työttömien jaksojen ajaksi. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi. - mummo
joo ja ei kirjoitti:
Arvoonsa on noussut juu. Elatusmaksuihin meni pahimmillaan 87% nettotuloistani ja ruokani ostin markkinakorkoisella pankkilainalla. Ja siitä kiitos SOSIAALITOIMISTOLLE, joka otti heti ensimmäisestä käynnistä lähtien sen linjan, että jätkä pannaan konkurssiin. Että älä tule minulle kertomaan, miten sossusta saa rahaa taloudellisissa vaikeuksissa oleva :(
Minulla ON hyvä suhde lapsiini. Lasten vierailut ovat suurinpiirtein se ainoa valopilkku tässä saatanan kituuttamisessa ja viimesen lantin venyttämisessä. Satuikä on jo takana. Askartelutarvikkeita ja kirjoja minulla on kotona vaikka toisille lainata ja mehän juttelemme ja puuhaamme yhdessä vaikka mitä mukavaa, mikä vaan EI MAKSA MITÄÄN.
Pummasin sitten äidiltäni 50€, että voin kohta lähteä hakemaan muksut ja tulla ruokamarketin kautta kotiin. Hyi hitto, miten nöyryyttävää. Siihen oli tyytyminen, kun työpaikka oli heinäkuun luukut kiinni ja minä kesälomaton pakkolomalla ja sitä tieten tulottomana. Elokuun tili tulee vasta parin viikon päästä. Elatusmaksu kyllä tulee ajallaan ja ulosottouhkausten kera, jos ei sitä kykene maksamaan.
Viikonlopun harrastelista: mustikoiden poimimista, mato-ongella käyntiä, askartelua, jttelua, tietokonepelejä, yhdessä kokkaamista, sulkista, tikanheittoa, telkkarin katselua, saunomista, nuotiomakkaran paistoa.......
Kaksi vuotta vielä tätä. Kestäs vaan täysjärkisenä siihen asti. Sitten helpottaa. Minä pääsen irti yrittäjyyskuvioista (= määräaikainen viljelysopimus päättyy ja voin hävittää loputkin koneet ja rahanarvoisen omaisuuden) ja saan normaalit kansalaisoikeudet työttömyyspäivärahoineen ja sosiaalietuuksineen. Koneet myymällä saan tasinkolainan maksettua pois, sossu ei voi enää rokottaa varallisuuteen vedoten ylisuuria elatusmaksuja ja tavallisena duunarina pääsen kortistoon ja korvauksille työttömien jaksojen ajaksi. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi.mielestäni arvokas valopilkku ja toinen valopilkku on se, että taloudelliset vaikeudet ovat tilapäisiä. Paras valopilkku on että olet jaksanut olla hyvä isä.
Minä olin huoltaja, mutta elatusmaksut määrättiin aluksi pienemmät kuin mitä valtion ennakko olisi ollut Erotusta minulle ei sosiaalihuollosta maksettu. Myöhemmin ne korotettiin valtion ennakon tasolle. Mieheni hankki reilusti saman verran kuin nuoremmat lääkärit, mutta hän hoiteli pienet elatusmaksut uhkailemalla tappaa minut ja järjestelemällä sen aikaisia tulojaan pienemmiksi.
Tällä ymmärryksellä tekisin monta asiaa toisin, mutta ainakin lapsia olisi pitänyt rakastaa enemmän. Ikävä kyllä, sydän oli kuin autiomaa enkä kyennyt tuntemaan mitään ketään kohtaan.
Mutta myöhemmin tulin ihan höperöksi onnesta kun vaikeuksien jälkeen pääsin seurustelemaan lapsenlasteni kanssa. Vasta silloin huomasin, että suhde omiin lapsiin oli kärsinyt vaikeina aikoina. Olin kyllä ollut heidän kanssaan, mutta olin ollut masentunut, katkera ja köyhä.
Tiedostin että myöhemmin tuntemaani onnea vasten tajusin entisen kyvyttömyyteni rakastaa.
Minä en ole kyennyt miessuhteisiin, ja luulen sillä olevan merkitystä kun entinen mieheni oli luonnehäiriöinen. Hän uhkasi tappaa minut jos eroaisin ja olin ollut yhteensä yksitoista vuotta hänen kanssaan.
En tunne siitä katkeruutta, mutta ihmiset ihmettelevät joskus sitä kun en seurustele kenenkään kanssa. - sofia
voivotus kirjoitti:
Katkeruus on tunne siinä kuin muutkin. Joskus elämäntilanne vain on sellainen, että katkeruus on terve reaktio. Ajatellaan pätkätyöläistä, joka vuosi toisensa jälkeen tekee pätkää pätkän perään työantajan epäreiluuden vuoksi. Hän joutuu elämään epätietoisuudessa, tyhjän päällä, vailla suunnitelmia. Siinä tilanteessa on normaalia olla masentunut ja katkera. Väkinäinen tekopositiivisuus ei auta, mutta jotain tehokasta apua varmasti tarvittaisiin, koska jatkuvat kielteiset tunteet syövät ihmisen lopulta sairaaksi.
Miten sitten elämässään paskaan juuttuneen pitäisi itseään auttaa? Sitä en tiedä. Sanotaan, että ellei voi sopeutua olosuhteisiin, on niitä muutettava. Valitettavasti moni joutuu huomaamaan tai ainakin kokee, ettei se hänen tilanteessaan ole mahdollista. Voimat eivät enää yksinkertaisesti riitä taisteluihin, joiden läpikäymistä elämänmuutos edellyttäisi.
Ehkä tuohon krooniseen, perinnölliseen katkeruuteen sairastuneet suvut ja yhteisöt ovatkin saaneet "alkutartunnan" ankarien, jopa mahdottomien elinolojen seurauksena. Suomessahan on raivattu korpea, taisteltu hallaa ja katovuosia vastaan kurjilla pientiloilla aamusta iltamyöhään raataen. On kamppailtu elämästä ja kuolemasta. Ilo oli varmaan noissa oloissa oudoksuttava ilmiö, jota ei lainkaan voitu käsittää. Katkeruus, kauna ja kateus ovat sitten kulkeneet opittuna elämänasenteena sukupolvelta toiselle. Nykymaailmastakaan kierrettä ruokkivia ilmiöitä ei puutu. Ihminen voi syrjäytyä lukemattomin eri tavoin, ja alkaa katkeroitua.....elämänymmärrys ja myötätunto.
- joo ja ei
mummo kirjoitti:
mielestäni arvokas valopilkku ja toinen valopilkku on se, että taloudelliset vaikeudet ovat tilapäisiä. Paras valopilkku on että olet jaksanut olla hyvä isä.
Minä olin huoltaja, mutta elatusmaksut määrättiin aluksi pienemmät kuin mitä valtion ennakko olisi ollut Erotusta minulle ei sosiaalihuollosta maksettu. Myöhemmin ne korotettiin valtion ennakon tasolle. Mieheni hankki reilusti saman verran kuin nuoremmat lääkärit, mutta hän hoiteli pienet elatusmaksut uhkailemalla tappaa minut ja järjestelemällä sen aikaisia tulojaan pienemmiksi.
Tällä ymmärryksellä tekisin monta asiaa toisin, mutta ainakin lapsia olisi pitänyt rakastaa enemmän. Ikävä kyllä, sydän oli kuin autiomaa enkä kyennyt tuntemaan mitään ketään kohtaan.
Mutta myöhemmin tulin ihan höperöksi onnesta kun vaikeuksien jälkeen pääsin seurustelemaan lapsenlasteni kanssa. Vasta silloin huomasin, että suhde omiin lapsiin oli kärsinyt vaikeina aikoina. Olin kyllä ollut heidän kanssaan, mutta olin ollut masentunut, katkera ja köyhä.
Tiedostin että myöhemmin tuntemaani onnea vasten tajusin entisen kyvyttömyyteni rakastaa.
Minä en ole kyennyt miessuhteisiin, ja luulen sillä olevan merkitystä kun entinen mieheni oli luonnehäiriöinen. Hän uhkasi tappaa minut jos eroaisin ja olin ollut yhteensä yksitoista vuotta hänen kanssaan.
En tunne siitä katkeruutta, mutta ihmiset ihmettelevät joskus sitä kun en seurustele kenenkään kanssa.Niin se on, että ilman näitä valopilkkuja tuskin jaksaisinkaan. Kohta lähdetään rantasaunalle ja sinne tulevat myös omat vanhempani. Kolmen sukupolven leppoisa yhteinen ilta.
Tällä ymmärryksellä minäkin tekisin monta asiaa toisin, mutta niitä on turhaa märehtiä. Tärkeintä on nyt ja tässä ja se, miten selviytyä huomiseen. Ei se aina helppoa ole, mutta aina se on aurinko aamulla noussut.
*Ikävä kyllä, sydän oli kuin autiomaa enkä kyennyt tuntemaan mitään ketään kohtaan.*
Voi kuinka tuttua pienellä poikkeuksella. Minä rakastan lapsiani, mutta kaikki muut ovatkin sitten täysin yhdentekevää. Elämä käy yksinäiseksi ja syrjäytyminen on väistämätön seuraus siitä, kun melkein kukaan ei herätä mitään tunteita tai mielenkiintoa.
Minä aika paljon elän sen toivon varassa, että kahden vuoden päästä talouskriisin helpotettua kykenen taas tuntemaan muutakin kuin katkeruutta köyhyydestäni. Saa ny nähdä, miten käy.
- Mietiskelijä
varmaan ainakin osittain liittyvät yhteen. Taitaa tosiaan osittain olla sukuvika ja osittain viesti siitä, että Sinulta/minulta puuttuu jotain.
Entisellä työpaikallani oli työtoveri, joka otti ryhmänjohtajan roolin. Hän aina kannusti muita, että ajatellaan positiivisesti ja kyllä se siitä... Jos joku yritti luistaa työn laadusta, hän muistutti, että tuleva tappio koskettaa meitä kaikkia ja että tehdään koko porukka parhaamme, että saataisiin kunnon bonukset (jota firma maksoi vuosittain, kun menestyttiin).
Olen nyt eri paikkakunnalla, mutta ent. työtoverin kannustavat sanat ovat jääneet mieleeni ja käytän nyt niitä itsekin toisille.
Omaa katkeruuttani olen purkanut kirjoittamalla kirjeitä, joita sitten olen repinyt ja aloittanut kirjoittamisen alusta myönteisemmin. Hyvä kokemus, että lopulta osasin kirjoittaa myönteisen kirjeen. Myönteisen lähetin eteenpäin.
Sanotaan myös, että kun toista ihmistä siunaa, ei voi kirota. Olen myös opetellut sanomaan ääneen toisten ihmisten hyviä puolia ja siitä tulee itsellekin hyvä mieli. On tietysti hyvä, jos on ystäviä, joille voi olla avoin ja oma itsensä, ajoittain katkerakin. Kun joku ymmärtää minua, saan voimaa nousta katkeruudesta.
Toivon teille kaikille parasta mahdollista jatkoa!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Putin hoiti Suomen natoon ja myös Ruotsin
Iso kiitos Vladimir Putinille. Hänen ansiosta pääsemme nyt Natoon. Putin halusi Naton lähelle ja nyt sai. Voimme tästä kiittää vain Putinia.6507989Niinistö teki hetkessä Suomesta Venäjän ydinaseiden maalitaulun
Kaiken lisäksi mies vielä lällätteli Putinille eilisessä tiedotustilaisuudessa ja käski katsomaan itseään peiliin. Kyllä vähän asiallisempaa käytöstä4672273Voi Stefu ja sun kiivas luonteesi
Sielä lentelee ullakkohuoneiston ikkunasta daamin vaatteet ja matkalaukut pitkin pihaa. Toisaalta,en ihmettele yhtään että tämä suhde päättyi näin,kyl2332194- 1471764
Ohhoh! Martina Aitolehti ja seurapiirihurmuri-Jesper ekassa yhteiskuvassa - Sutinaa Mallorcalla!
Martina Aitolehti ja seurapiirijulkkis-Jesper nauttivat toisistaan varsin vauhdikkaissa merkeissä Mallorcalla. Aitolehti ei ole esitellyt rakastaan vi251254Veikkaus: Miten The Rasmus pärjää Euroviisuissa?
Euroviisuhuuma on ylimmillään, kun Suomi ja The Rasmus taistelee biisillään Jezebel. Bändi on tikissä, kunhan Lauri Ylösen ääni kantaa. Mitä veikka511239Stefanilta tuli taas karu totuus Sofiasta
Marokkolainen h*o*ra! Voi tsiisus kun mulla on hauskaa! Lumput lentää ikkunasta kun Stefu raivoaa h*uralleen🤣🤣🤣 Nyt ne popparit tulille, tästä tule1101158Ootko onnellinen kun ei tarvitse
nähdä tätä tyhmää naamaa enää koskaan? Multa se särkee sydämen, mutta minkäs teen. Vaikka olisi kuinka sinnikäs eikä hellittäisi, se ei aina auta.65845Steppuli veressä
Seiskan lööpissä Steppulilla naama ja nyrkit veressä. Ei tainnut ihan kamojen pihalle paiskominen riittää. Onkohan pistänyt kämpän tuusannuuskaks.59806Oletko nähnyt eroottiset kohuleffat? Fifty Shades Of Grey -trilogia tv:stä
Fifty Shades -trilogia starttaa, kun nuori opiskelijanainen Anastasia tapaa rikkaan liikemiehen. Seksisuhdehan siitä starttaa, höystettynä sadistisill7750