Mitä tehdä? Täytän kesällä 31 ja olen avomiestäni 4 vuotta vanhempi. Monet ystävistäni ovat raskaana tai jo saaneet lapsen, ja sitä myötä minäkin olen alkanut nyt murehtia, pitäisikö sitä itsekin jo perustaa pikkuhiljaa perhettä, kun ikääkin on jo suht paljon. Olen puhunut poikaystävälle asiasta, itse asiassa käskin hänen miettiä, mitä HÄN haluaa tulevaisuudeltaan, mutta mietittyään hän totesi, että:
a) hän ei halua olla este minun unelmilleni ja
b) hän ei tiedä milloin haluaa lapsia, voi kuulemma mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin se on ajankohtaista!
Lisäksi hän on tuskastunut siihen, että pakotan häntä ajattelemaan asiaa, joka pitäisi hänen mukaansa tapahtua luonnollisesti. Mutta kuinka kauan voin luonnollisesti vielä odottaa? Valitettavasti kun tuo naisen hedelmällinen ikä ei kestä ikuisesti. Onko jollain vastaavia kokemuksia? Mihin ratkaisuun päädyit? Rakastan miestäni, olemme tosin seurustelleet yhdessä vasta 2 vuotta, mutta kun noita hyviä miehiä tulee niin harvoin vastaan.
a) hän ei halua olla este minun unelmilleni ja
b) hän ei tiedä milloin haluaa lapsia, voi kuulemma mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin se on ajankohtaista!
Lisäksi hän on tuskastunut siihen, että pakotan häntä ajattelemaan asiaa, joka pitäisi hänen mukaansa tapahtua luonnollisesti. Mutta kuinka kauan voin luonnollisesti vielä odottaa? Valitettavasti kun tuo naisen hedelmällinen ikä ei kestä ikuisesti. Onko jollain vastaavia kokemuksia? Mihin ratkaisuun päädyit? Rakastan miestäni, olemme tosin seurustelleet yhdessä vasta 2 vuotta, mutta kun noita hyviä miehiä tulee niin harvoin vastaan.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Ensinnäkin sinä olet nuori vielä, sinulla ei ole vielä mitään kiirettä lapsen tekoon. Tuo ikäerokin on varsin pieni, mutta vaikutta siltä, että tuo kypsempi osapuolin on tuo nuorempi.
Toiseksi olette olleet yhdessä vasta säälittävän vähän aikaa, joten tutustukaa rauhassa tosiinne ja toteuttakaa keskenäisiä unelmianne ja tosiaan ne lapset tulee ajallaan, jos ovat tullakseen. Se, että olet joutunut pakottamaan toisen ajattelemaan luonnollisesti eteen tulevaa keskustelua kertoo siitä, että suhteenne on vaiheessa, johon ei todellakaan lapset vielä sovi.
Lapset tehdään sitten kun aika ja elämän tilanne kummankin osapuolen kohdalla on sopiva, eikä sillä perusteella kun muutkin tekee.
Olet varmasti oikeassa. Mutta nyt poikakaveri on takertunut tuohon hoputteluuni ja on valmis lopettamaan suhteen sillä verukkeella. Vaikka kuulemma rakastaa. Kuulemma hän pelkää että tämä kriisi tulee taas uudestaan eteen myöhemminkin ja silloin kaikki mennyt olisi ollut ajan hukkaan heittämistä. Tuntuu kuin olisin nyt sitten pilannut kaiken, eikä mitään ole enää tehtävissä. Kaduttaa ihan vietävästi!
sinulla on oikeus puhua halustasi saada lapsia ilman, että mies heti haluaa erota! On täysin ymmärrettävää haluta lapsia sinun iässäsi!
Olen eri mieltä ensimmäisen vastaajan kanssa. Ensinnäkin 31-vuotiaalla ei välttämättä ole otollista hedelmällistä aikaa kovin monta vuotta jäljellä. Aloitimme mieheni kanssa lapsen yrittämisen, kun olin 35-vuotias ja nyt vuotta myöhemmin ei ole vielä tärpännyt. Pahimmassa tapauksessa hedelmöityshoidot voivat viedä muutaman vuoden, eikä naisen vanheneminen ainakaan edesauta raskautumista. Toisaalta et voi tietää, vaikka tulisit ekasta laakista raskaaksi. Mutta keskimäärin naisen kyky tulla raskaaksi laskee 35 ikävuoden korvilla.
Mutta toisaalta et voi pakottaa miestäsi isäksi, sillä ilmeisesti hän ei ole vielä siihen kypsä. Jos hän pitää perheen perustamisehdotustasi syynä erolle, niin aika helposti hän on valmis luovuttamaan. Sinä et tosiaankaan voi odottaa montaa vuotta tietämättä, mikä miehen lopullinen päätös on. Mutta kuten sanoit, hyviä miehiä tulee harvoin vastaan. Omani löysin vasta 34-vuotiaana.
Kinkkinen juttu, mutta toivottavasti poikaystäväsi tulee toisiin aatoksiin asioita puntaroituaan. Kyllähän hänen suhtautumisensa kertoo myös siitä, kuinka paljon hän välittää sinusta.
juuri tuo hedelmällisyyteni ehtyminen. Äidilläni vaihdevuodet tulivat aikoinaan kovin aikaisin, jo neljänkympin paikkeilla, ja pelkään että se kulkee geeneissä. Vaikka voihan olla myös muita syitä, miksi ei lasta tule saamaan. Lohdullista kuitenkin kuulla, että ihmiset yrittävät ekaa lasta vasta myöhemmällä iällä. Tosin kovin nopeasti vuoden parin tapaamisen jälkeen teillä löytyi jo intoa perheen perustamiseen. :)
Syy meillä nopeaan lapsenhankintaan on yksinkertainen, elikkä juuri se minun hedelmällinen ikäni. Jos olisimme tavanneet nuorempina, varmasti olisimme eläneet kahdestaan useamman vuoden ilman vauvahaaveita. Nyt ei voi odotella, vaan kaikki asiat tulevat todellakin kerralla: toiseen tutustuminen, yhteisen asunnon ostaminen, häät, mahdollisesti lapsi. Se ei kyllä pelota, etteikö suhde kestäisi, mutta nämä asiat voisi kyllä tehdä vähän hitaammin ja niistä kerrallaan nauttien. Mieheni ei ollut aluksi lainkaan innostunut lapsiajatuksesta, enkä minäkään hänelle sitä ehdottanut, koska en ole koskaan potenut varsinaista vauvakuumetta. Kimmokkeen antoi kuitenkin gynekologini, joka sanoi, ettei kannata odottaa kauan. Mies sitten itse ehdotti jo parin päivän päästä, että ryhdytäänkö tuumasta toimeen. Mielestäni sen kyllä sitten tietää, kun rinnalla on oikea ihminen. Kaksikymppisenä en olisi kyllä edennyt näin nopeasti, mutta tällä elämänkokemuksella tietää jo mitä on saanut eikä tarvitse odottaa tai epäröidä. :)
Vielä lisäys: me itse asiassa keskustelimme tämän lapsenhankinta-asian selväksi jo parin kuukauden tuttavuuden jälkeen. Miehelleni se tuntui olevan tärkeä asia, koska hän ei selvästikään halua suuren lapsilauman isäksi. Silloin sovittiin, että yhtä lasta yritetään, mutta ajankohtaa ei vielä päätetty. En usko, että sillä on loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä, kuinka kauan pari on tuntenut toisensa. Tiedän pariskuntia, jotka ovat muuttaneet yhteen parin kuukauden tuntemisen jälkeen ja ovat vielä 10 vuoden päästä yhdessä. Ja myös sellaisia, jotka ovat miettineet yhteensopivuuttaan pitkään ja sitten loppujen lopuksi eroneet. Teki niin tai näin, parisuhteessa on aina riskinsä.
ihan liikaa tämä tilanne. Odotan itkua vääntäen toisen "tuomiota" ja pelkään eroa yli kaiken. Meilläkin asiat eteni vauhdilla alussa, toisen seurassa oli niin luonnollista olla. Miksi huolella valittu kumppani ei voi olla se joka pysyy rinnalla loppu elämän? Minulla on ilmeisesti kovin naiivit ajatukset parisuhteesta kun nykyisin kaikki on niin kovin monimutkaista ja puntaroidaan aina mikä itselle on parasta. Mitä jos otan riskin ja jään suhteeseen? Eikö sekin ole aika tyhmää ja pelkurin touhua lopettaa suhde kun rakkaus on kuitenkin olemassa?
Parisuhdehan perustuu keskenäiseen luottamukseen ja kunnioitukseen, rakkaushan ei yksinään riitä. Itse rakastan yksinkertaista arkea, jonka painolla mennään eteenpäin. Tylsästi sanottuna päivä kerrallaan.
Lapset tulee luonnostaan sitten kun tulevat. Toiset tulevat raskaaksi helpommin, iästä huolimatta. Toisilla tosiaan se lapsi antaa odottaa itseään, iästä huolimatta.
Ei pidä jäädä tulee makaamaan, elämässä ei ole ennustettavuutta, se tuo eteemme sen mikä on meille määrätty. Asioita vain tapahtuu ja ne pitää vain kokea.
Me elämme aikaa, jossa yksilön vapaus korostuu ja saattaa päästää käsistään, jotain arvokasta, kun kaiken pitäsi tapahtua tässä, nyt ja heti.
Elämä on riski ja se pitää uskaltaa ottaa, jos ei meinaa jäädä kokonaan ilman. Ja se ei pelaa, joka pelkää. Paljon löytyy vanhoja kliseistä...
Onko tämä lapsi asia loppujen lopuksi se suurin riski teidän suhteessa vai saiko toinen osapuoli nyt sitten siitä tekosyyn päättää suhteenne. Voisko löytyä jostain, jotain muitakin syitä. Punnitse nyt huolella, äläkä takerru yhteen seuraukseen...
Onneks on jo lapsi :D t.ä86 jolla aviomies ja omakotitalo.
Höh, ei lapset tule luonnostaan kun ovat tullakseen! Kyllä se nykypäivänä on tehtävä päätös ehkäisyn lopettamisesta ym. joten tuosta vaan luonnostaan se ei tapahdu.
Kyllä minusta tulee nyt keskustella tämä lapsiasia selväksi. Olen varma, että se tulee painamaan mieltänne joka tapauksessa, vaikka asian käsittely nyt päättyisikin.
Jos miehesi on valmis lopettamaan suhteen sen takia, että aloit kysellä lasten perään, hänellä on muutenkin taka-ajatuksia erosta. Tämä oli vain helppo tapa laittaa syy sinun niskoillesi. Ei mistään asiasta PUHUMINEN voi olla syy eroon. Ihan oikeasti ei voi. Asioista puhuminen ja suunnitteluhan kuuluu yhteiseloon! Ei ne kaikki toiveet silti toteudu niin kuin unelmoi.
Perheen perustaminen on ilman muuta monelle se parisuhteen lopputulos ja jos toinen esim. haluaa lapsia ja toinen ei, tulee miettiä mitä suhteen kanssa tekee. Ei miehesikään enää NIIN lapsi ole, etteikö osaa ajatella lapsia elämäänsä, vaikka ihan heti ei sen aika olekaan. Kymmenen vuoden kuluttua sinä saatat jo jäädä ilman lapsia. Onhan joku tullut raskaaksi vielä esim. 45 v. vuotiaanakin, mutta aika harvoin ilman vuosien lapsettomuushoitoja. Eikä kaikille silti onnistu enää siinä vaiheessa.
Jos asian esiin nostaminen suututtaa miestäsi noin kovin, voi olla vain hyvä, että asia nousikin esiin. Hyvä mies, mutta oletteko valmiita olemaan yhdessä loppuelämän? Onko ajatuksenne kuitenkin liian erilaiset. Kannattaa miettiä ja punnita sitäkin vaihtoehtoa, ettei kaikki saa/halua lapsia koskaan.
Olette olleet JO kaksi vuotta yhdessä. Kyllä monet tekee nopeamminkin lapsia, menee naimisiin jne. Omassa tuttavapiirissäni on monta nopeasti toiminutta ja ovat olleet yhdessä vuosikausia.
elämässä ei ole ennustettavuutta, joten...
Nyt taidetaankin päästä asian ytimeen. Ongelmiahan parisuhteessamme ON ollut koko alkuvuosi. Muutin miehen perässä toiselle paikkakunnalle ja siitä sitten masennuin kun kaikki sosiaalinen elämä parisuhteen ulkopuolella jäi taakse. Nyt kuitenkin, masennuksen jälkeen, ja eräästä ratkaisevasta lisätaakasta päästyäni olisin vihdoin valmis hyväksymään tämän uuden elämän ja ympäristön. Siis alkujaan ongelmat alkoivat ihan muista syistä ja se tosiaan saattaa olla se perimmäinen syy tähän kaikkeen. Ja sitten tuli vielä tämä lapsikeskustelu. Siihen poikakaveri nyt sitten vetoaa, vaikka voihan olla että hän vain menetti kaiken uskonsa meihin siinä vaiheessa kun minusta ei saanut mitään irti. Elämässäni oli niin paljon muita murheita, etten varmastikaan huomioinut häntä silloin tarpeeksi. Kriisistä kriisiin käy ongelmakimpun tie...
miettimään tarkasti, millä pohjalla parisuhteenne on. Onko masennuksesi varmasti hoidettu? Et kai pakene omia ja suhteen ongelmia vauvakuumeeseen?
Kuulostaa siltä, että olette käyneet läpi hurjan määrän muutoksia ja kriisejä parin vuoden aikana - ajassa, jossa tuskin oppii vielä tuntemaankaan toista. Teistä kahdesta ymmärrän paremmin miestäsi, vaikka olen itse 31-vuotias nainen.
Lapsi on itsessään niin valtava muutos, että pohjan pitää olla todella kunnossa. Ainakin, jos haluatte antaa lapselle sen parhaan syntymälahjan: mallin onnellisesta parisuhteesta.
kauanko on yhdessä ollut.
Nuorena olin avoliitossa 6 vuotta,eikä miehelle tullut niinä vuosina kertaakaan ajatusta yhteisestä lapsesta(kuulin myöhemmin että hänen seuraavaan suhteeseensa syntyi lapsi, vasta kun he olivat olleet yhdessä yli 12 vuotta,nainen tosin häntä nuorempi),mies oli samanikäinen kuin minä.
Itse sittemmin kohtasin itseäni 3v nuoremman miehen(mies oli silloin 23v..itse 26v),josta tuli isä/ja mieheni vain reilut 10 kuukautta ensitapaamisemme jälkeen.
Joillakin siis lisääntymisvietti on olemassa aiemmin..toisilla sitä ei kenties tule ikinä..tai ainakin vasta paljon myöhemmin.
..sun kanssa. Olen juuri täyttänyt 31 ja tapasin kohta kaksi vuotta sitten kesällä pari vuotta vanhemman mieheni. Syksyllä mentiin kihloihin ja talvella muutin 400km: päähän kotikaupungistani mieheni luo. En tuntenut sieltä ketään, onneksi pääsin töihin. Alku oli hankalaa ja sinkkukauden jälkeen oli "vaikea" kummankin tajuta parisuhdetta. Vuoden päästä kihloihin menosta ostimme isomman asunnon sitten olinkin jo raskaana, nyt 7:llä kuulla. Olimme puhuneet asiasta ja kummatkin halusimme lapsia "sitten joskus". (Miehelläni on yksi ennestään tilapäissuhteesta.)En ikinä ole varsinaisesti tuntenut vauvakuumetta.
Gynellä käydessäni hän alkoi muistuttamaan asiasta ja veritulppataipumuksen takia lopetin pillerit. Sanoin miehelleni, että nyt sitten käytetään kumia ellei haluta vauvoja. Salaa jotenkin toivoin että tulisinkin raskaaksi :)Eli otimme seksiä harrastaessamme tietoisen riskin, joka toteutui parin kuukauden jälkeen.
Raskaudesta olen erittäin onnellinen, enkä kadu tätä tilaa yhtään vaikka aina ei niin helppoa ole! Mies positiivisen testin jälkeen totesi vain, että arvasin että näin käy. Haloo :)
Raskausajan olen kokenut melko itsekseni. Ultrissa mies on ollut mukana ja joskus kysyy jotain vauvaan liittyvää. Tuntui, että miehelle tuli hirveä stressi ja pakokauhu tulevasta vauvasta ja olen ajatellutkin, että miehet eivät ole ikinä valmiita. Meilläkin kuulemma vuoden päästä olisi ollut "sopiva hetki". Mutta eihän se niin mene, sopiva hetki siirtyy aina jonkun asian takia jos siihen ryhtyy.
Mies on nyt ehkä heimän vatsan ollessa jo melko iso, alkanut huomioida enemmän. Silti elämä ei ainakaan näin raskausaikana olisi saanut muuttua lainkaan. Baareissa pitäisi käydä yhdessä entiseen malliin yms. Olen kyllä yrittänytkin jonkin verran olla mieheni mieliksi ja ainakin olla hössöttämästä vauvasta. Luulen, että tämä mun rakas on ainakin hitaasti lämpenevää sorttia, joka innostuu asiasta vasta synnytyslaitoksella :)
Eli tietoinen riski otettiin, enimmäkseen mun puolelta. Miestä ahdistaa ja mä oon onnellisempi kuin koskaan!!
Toivottavasti tästä vuodatuksesta oli jotain iloa :)
kun minusta sinulla on asiat selkeällä hyvällä mallilla ja tulevaisuuskin on teillä lyöty lukkoon kihlasormuksella. Miehelleni tämä suhde on itessään jo tarpeeksi sitoutumista ja uutta, hänellä on ollut ennen minua kuulemma vain yksi tyttöystävä, eikä vauvavahinkoa voisi kuvitellakaan! Hän on muutenkin kovin ehdoton ja oman polkunsa tallaaja, haluaisi että asiat menevät hänen ehdoillaan. Se vähän pelottaakin että onko minusta tulossa tossu joka alistuu kaikkeen, niin kuin nytkin suostuin muuttamaan paikkakunnalle, jonne en olisi muuten muuttanut varmaan ikinä. Tottakai tiedän, että itselläni se valta ja voima on loppujen lopuksi päättää omista asioistani...
Toivottavasti miehesi tosiaan viimeistään siellä synnytysosastolla ymmärtää tilanteen ja ilahtuu jälkikasvustaan, syytä ainakin olisi ilahtua! Paljon onnea sinulle ja voimia ja jaksamista!
näitä elämää niin kovasti suunnittelevien ja oman päivienkulun muka tietävien kirjoituksia. Ihminen on tänä aikakautena jotenki niin itsekeskeinen ja minä minä minä, ettei ole mikään ihme että vauva-asioita siirretään ja siirretään. Ihminen ei todellakaan tiedä aina milloin ja mikä on hälle parasta. Voipi käydä niin, että sairastuu niin, ettei lastensaanti ole mahdollista, raha-asiat on niin tiukilla, ettei vauvaa voi vieläkään hankkia...Syitä voi olla tuhansia.
Lapsiasia tuntuu vieraalta ja vaikealta kun se on niin tuntematon, ennenkuin lapsia on . Mutta sellaista elämänlahjaa kuin lapsi on, ei voi verrata millään materialistisilla asioilla täällä.
että miehelläsi on ennestään yksi lapsi "tilapäissuhteesta". Miettimällä, millainen isä hän on tuolle lapselle, pystyt päättelemään ainakin jollakin tarkkuudella, millainen isä hän tulee olemaan sinun lapsellesi.
Miten muuten voi olla, että "miestäsi ahdistaa, mutta olet onnellisempi kuin koskaan"? Eivätkö miehesi tunteet merkitse sinulle? Minä olen aina ajatellut, että lapsella on oikeus syntyä kahden rakastavan vanhemman toivotuksi jälkeläiseksi.
vain mieleen, että entäs sitten kun se lapsi on syntynyt....olet kait varautunut siihenkin että sinusta tulee yh.? Eipä kuulosta lapsen isä olevan innoissaan tulevasta pienokaisesta. Ja miten usein tämä miehesi lapsi on isällään, siis teillä? Joka toinen viikonloppu vai miten..
Et saanut minun iloani lapsesta pilattua ja kyllä, olen ottanut huomioon mahdollisuuden jäädä joskus yh:ksi. Sitähän tapahtuu vaikka oltaisiin 10 vuotta naimisissa ennenkuin lapsi syntyy.
Mieheni tapaa lastaan joka toinen viikonloppu päivän kerrallaan, koska lapsen äiti haluaa "jättää" lapsensa vain muutamaksi tunniksi.
Uskon ja luotan (toivon) että mieheni suhde lapseen muotoutuu synnytyssalissa, niinhän miehille useinkin tapahtuu. Tajuavat vasta kun on konkreettista. Vaikkakin meillä on ollut omat vaikeutemme yms. uskon hänen rakkauteensa minuun olevan horjumatonta.
Ja kyllä, olen onnellisesmpi kuin koskaan nyt kun odotan vauvaa! Ei minun onneni tarvitse miestä lainkaan; olen sitä mieltä että onni tulee itsestä ja siihen voi vain itse vaikuttaa!
...millainen maailmankuva tästä paistaa läpi.
Onnellisuuteen ei tarvita miestä, kun se lähtee ihan omasta itsestä. Yeah, right. Kas kummaa, kun onnellisuuteen tarvitaan kuitenkin se lapsi.
Voi kunpa ihmiset malttaisivat oikeasti elää elämää sen verran, että ymmärtäisivät, mitä merkitsee kahden aikuisen tasavertainen ja onnellinen suhde. Se olisi paras lahja sille lapsellekin.
välttämättä tunne vauvakuumetta. He erittäin usein ovat paljon epäilevämpiä asian suhteen kuin naiset. Olisi ihanaa, jos vauvaa haluaisi kumpikin yhtä paljon, mutta useimmiten vauva pysyy abstraktina ja pelottavana käsitteenä miehelle syntymäänsä saakka. Joskus miehet alakvat vasta innostua lapsesta, kun hän alkaa ottaa kontaktia itse.
Suoraan sanoen ei trakoita että suhde olisi huono, jos vauvaa eivät molemmat odota samalla innolla! Kyse on vain siitä, että suhtaudutaan eri tavalla asiaan.
miehesi haluaa päästä suhteestanne eroon jollakin verukkeella, eli loukkaamatta sinua suuremmin.
Tosiasia on, ettei sinulla ole enää kymmentä vuotta aikaa odottaa (voihan se olla, että saisit sen lapsen vielä sittenkin, mutta riskit kasvaa kaikin puolin). Toisaalta, miehesi ei halua ottaa mitään kantaa asiaan. Hän ei sano, ettei halua lasta, mutta ei sano, että haluaa joskus.
Jos mies sanoo, ettei halua olla esteenä sinun unelmillesi saada lapsi, mutta hän ei halua edes keskustella sellaisen tekemisestä kanssasi, niin eikö se ole ihan selvästi sanottu, että etsi joku muu? Jos hän haluaisi elää kanssasi loppuelämän, niin hän keskustelisi asiasta, oli se mielipide lasten hankkimisesta sitten mikä tahansa.
Olemme käyneet nyt todella rankan keskustelun, silti edelleen tilanne on yhtä sekava. Poikaystävä kun ei tosiaan tiedä mitä elämältään haluaa. Sanoo kyllä että minussa olisi niin paljon potentiaalia hänen naisekseen, arvostuksen puutteesta ei siis ole kysymys, mutta jos ei tiedä mitä elämältään tahtoo ja toinen taas tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo, niin eikös se ole hieman hankala tilanne ees yrittää ratkaista mitään? Poikakaveri tarvitsee aikaa miettiä, ja ero on ihan yhtä mahdollinen kuin yhdessä elo, mutta minä en voi enää tehdä enempää kuin kunnioittaa hänen päätöstään, oli se mikä tahansa. On vain maailman kamalin tunne, että itse näkee toisessa elämänsä miehen, ja sitten saattaakin joutua luopumaan kaikista niistä unelmistaan, ja vain ja ainoastaan siksi, että elämä ei mennyt muutenkaan suunnitelmien mukaan, tuli iso kriisi työasioiden ja muuton takia, ja sitten vielä noita vauva-ajatuksia, kun ystävät ovat alkaneet kaikki kerralla lisääntymään ja kyselemään, että koskas te alatte lapsia tekemään. Tätä tuskaa ei soisi pahimmalle vihollisellekaan, mutta paljon tästäkin olen voinut oppia, omasta itsestäni ainakin.
Viesteistäsi saa myös sellaisen ajatuksen, että haluat lapsia, koska kaveritkin ovat tehneet ja nyt ne vielä kyselee, että koska te? Eli haluatko sinä oikeasti lapsia, vai luuletko, että niitä on tehtävä kun toisetkin tekevät?
Ei kyllä kannata tehdä lasta jos toinen ei halua.
Ongelmat näet tulevat sitten vastaan kun vauva arki alkaa. Sehän on muutenkin rankkaa.
Mutta syyt miksi mies ei halua lasta voivat olla monet, eikä se nyt sitä tarkoita, että suhteesta eroon haluaa.
Höh. Jossain tapauksessa voi olla näin, mutta on ihan kypsää sanoa suoraan, ettei lasta halua jos ei halua eikä huijata.
Meille kuitenkin tuli sitten "vahinko" ja miehestä tuli hyvä isä.Syyt olivat pelkoja, että miten käy suhteen. Oikeassahan mies olikin, rankkaa on
..kertoo tietävänsä mitä tahtoo.. Tuppaavat vain nuo kavereiden vauvat korostamaan sitä, mitä itse haluaa.
Oletko ihan varma ettet itse hae vain jotain siittäjää vain lapsenteko mielessä niin kuin kaikilla muillakin on??
Varmasti kuka tahansa on tuskastunut jos aletaan painostaan. HÄN VOI OLLA SITÄ TYYPPIÄ JOKA EI HALUA LAPSIA KOSKAAN MUTTA ÄMMÄT TEKEE NIITÄ VÄKISIN !
Sinulla jo pakkomielle saada kakaroita jonkun kanssa, eikä väliä kenen kanssa kunhan saat kaverit kiini, eiks niin? MIETI TARKKAAN! Haluatko olla eronnut muutaman vuoden kuluttua vain yhden kakaran takia? Sillä tämän kirjoituksen perusteella arvoioisin sinun olen YH melko äkkiä jos päätät lapsen terhdä!
Olin ennen nykyistä miestäni suhteessa 25 -vuotiaan miehen kanssa (siis minua nuoremman), joka kertoi minulle, ettei ole varma haluaako lapsia kun onhan hänellä vielä 50 vuotta aikaa miettiä! Sanomattakin selvää, että se suhde päättyi sitten siihen. :)
Nyt mulla on omanikäiseni mies, kolmekymppinen. Suhteemme alkaessa puhimme heti paljon lapsista, sillä halusin olla varma, että hän varmasti haluaa lapsia. Mutta nyt olen odotellut ehkäisyn jättämistä puoli vuotta ja koko ajan mies tuntui empivän sitä, koska itse asiassa aloitetaan. Hän tuntui ajattelevan, että vielä tämä kesä ja vielä tämä reissu jne. Minusta tuntui, että hän alkoi miettiä koko asiaa uudelleen. Mun on pitänyt käydä hänen kanssaan nyt monia keskusteluja esim. siitä, kuinka naisen hedelmällisyys kääntyy jyrkkään laskuun noin 33 -vuotiaana ja kuinka sitä 'juuri oikeaa' hetkeä tai tunnetta ei ehkä koskaan tulekaan -tai tulee vasta pitkän ajan kuluttua. Hän on nyt alkanut ymmärtää, että asia on tärkeä emmekä voi lykätä loputtomiin.
Miehelle ei tosiaan välttämättä koskaan tule sitä tunnetta, että asia voisi tapahtua 'luonnollisesti'. Isyydestä moni mies innostuu vasta lapsen saatuaan syliinsä. Tuttu 45-vuotias mies sai juuri vauvan kolmekymppisen tyttöystävänsä kanssa ja oli vahinkoraskaudesta aivan kauhuissaan. Parisuhde oli pahassa kriisissä. Vasta kun vauva oli sylissä, hän innostui ja nyt hokee kaikille, jotka jaksavat kuunnella, kuinka voisi heti saada lisää lapsia ja kuinka se onkaan ihanaa ja suosittelee tätä nyt kaikille! Samoin melkein 50-vuotias tuttuni on käynyt 40 -vuotiaan vaimonsa kanssa läpi loputtomia hedelmöityshoitoja ja, nyt kun toivosta on luovuttu, sanoo katuvansa etteivät aloittaneet aiemmin. Joskus miesten pitää vaan katsoa kylmiä faktoja ja vähän puskea itseään (tai heitä pitää vähän tuupata), muuten voi jäädä isyys kokematta.
Keskustele poikaystäväsi kanssa nyt vakavasti eron mahdollisuudesta ja kerro faktat (jos odotat 10 vuotta, mahdollisuutesi raskautua ovat enää pienet, jne). Eli sinun tarkoituksesi ei ole painostaa, vaan katsoa totuutta silmiin. Ei ole painostusta kertoa haluavansa jotakin, mitä toinen ei halua. Katso miten hän reagoi, jos näkee sinun olevan todella tosissasi.
Tiedän yhden parin, joka erosi monen vuoden hyvän parisuhteen jälkeen siksi, ettei mies halunnut lapsia. Hän oli mielipiteessään ehdoton. Ystäväni taas oli ymmärtänyt, että hän ehdottomasti haluaa lapsia ja että uhraus olisi liian suuri, jos hän jäisi suhteeseen ja joutuisi luopumaan haaveestaa. Hän ajatteli myöhemmin katkeroituvans pahasti, jos ei saisi koskaan edes mahdollisuutta perheen perustamiseen. Ero oli kipeä ja vaikea, mutta kyllä tämä asia on niin tärkeä, että sen takia kannattaa jo erotakin, jos mielipiteet ovat vastakkaiset.
Toista ei tule tuupata lasten hankkimiseen, vaan kyllä sitä kummankin täytyy 100 % haluta tai ehkä vähän enemmänkin. Vai voisiko toista sitten tuupata poispäin perheenperustamisesta? :)
Keskusteluja asiasta kuin asiasta voi käydä, mutta kaikki mielipiteet ja näkökannat ovat yhtä tärkeitä ja merkittäviä.
Hyvän parisuhteen merkitystä ei kai voi korostaa liikaa kun puhutaan perheiden ja lasten onnellisuudesta.
Vastaukseni kaikille keskusteluun osallistujille, poikakaverini päätyi lopulta eroon. Itse en ihan ymmärrä mitä tämä kaikki tapahtunut tarkoittaa, mutta toisen mieleen ei voi vaikuttaa ja aina rakkaus ei voi voittaa. Vaikka rakkauteni ei koskaan sammukaan, ehkä se kuitenkin laimenee, ajan ja vuosien myötä. Ero ei ole lopun alku vaan alku jollekin uudelle. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, ei suunnitella. Siihen tietoon on tyytyminen. Kaipa tämäkin tuska jonakin päivänä helpottaa. Siihen asti pitää vaan jaksaa hengittää. sekunti. minuutti. tunti. päivä. kuukausi. Kaikki eivät ole niin onnekkaita kuin jotkut toiset, mutta jotain elämää sitä varmasti on vielä elettävänä. vaikkapa ilman perhettä. Kotieläimiin voi ainakin luottaa.
...olen vilpittömästi pahoillani ja toivon sinulle voimia. Tiedän itse kokemuksesta, miltä tuntuu, kun itsellä olisi tahtoa ja uskoa vaikka kahden edestä mutta toisella ei.
Sure surusi rauhassa. Ja mikäli et anna tapahtuneen katkeroittaa itseäsi, jonakin päivänä huomaat olevasi paitsi entistä vahvempi, myös entistä onnellisempi ihminen. Niin mahdottomalta kuin se nyt tuntuukin.
Ja muista, että sinulla on tuon lapsiasiankin suhteen vielä monta vuotta aikaa löytää kumppani, joka ajattelee samoin kuin sinä.
Maailma tuntuu nyt romahtaneen. En voi nukkua enkä näe tulevaisuudessa mitään toivoa. Koko vauva-asia tuntuu nyt ihan sivuseikalta. Kysymys oli ihan muista asioista, ja sellaisista asioista, joihin en voi vaikuttaa, kun toinen ei jaksa enää edes yrittää. Toinen puhuu nyt siitä, että hänen on pakko saada koota itsensä yksin ehjäksi. Että minun on pakko muuttaa pois. Ja että tulevaisuus on epävarmaa, on kuulemma pieni mahdollisuus että palaamme vielä joskus yhteen. Optimistina takerrun nyt tuohon lauseeseen, vaikka tiedän että on hyvin todennäköistä että mitään tulevaisuutta ei enää tule, etenkin kun tunnen miehen ja tiedän että hän on aina hyvin ehdoton ja pysyy sanojensa takana. Todella kamalaa, että rakkaus kahden ihmisen välillä ei RIITÄ, ja että olosuhteet voivat pilata kaiken. Nyt on edessä muutto kenties takaisin kotipaikkakunnalle ja paluu sinkkuuteen. Elämässäni ei ole ollut onnea perheasioissa, omat vanhemmat ovat hylänneet minut pienenä, joten tällaiset tapahtumat eivät ainakaan auta minua yhtään. Yksinäisyys, turvattomuus, rikkinäinen sydän. Usko rakkauteen, joka halutaan tappaa aina uudelleen. Turhaa puhetta tämä, kun kukaan ei voi auttaa. Mitä teen sillä välin kun odotan että elämä voittaa? Nyt on ajatukset turhan epätoivoisia, pelkään etten enää tätä kertaa kestä.
...ystävää, jonka luokse voisit mennä muutamaksi päiväksi? Sukulaista? Vaikka jotakuta kotipaikkakunnallasi.
Käytkö töissä? Itselläni oli ihana työterveyslääkäri, joka auttoi pelkällä olemassaolollaan - tiesin, minne ottaa yhteyttä, jos en selviytyisi. Ja niinpä sitten jaksoin tehdä töitä yli pahimman. Tässä asiassa ihmiset ovat hyvin erilaisia, mutta ainakin minulle työ oli yhdenlaista lääkettä.
Kysyin jo aiemminkin, kuinka masennustasi on hoidettu. Jos ei mitenkään, niin nyt on korkea aika hakea apua, varsinkin, jos olet kokenut lapsuudessa hylkäämisen. Nyky-Suomessa hoidon saaminen saattaa ikävä kyllä olla hankalaa.
Mutta sinähän muuten jaksat. Päivän kerrallaan. Ja vaikka sitten ihan piruuttasi.
On hankalaa, kun on vieraalla paikkakunnalla, kotikaupunkiin on matkaa pari sataa kilometriä ja työttömäksi jäin juuri kuun vaihteessa. Kaikki on tällä hetkellä epävarmaa: asuinpaikkakunta, työ ja se mistä saan rahaa näihin isoihin muutoksiin. Rahallahan vain sitä apua masennukseen nykyään saa, etenkin kun tarvitsisi apua juuri nyt eikä joskus puolen vuoden jonotuksen päästä.
Olen ollut pitkäaikaisesti masentunut kerran, sen jälkeen on jaksaminen ollut kriisiaikoina todella vaikeeta. Luulin että tämä parisuhde olisi parantanut lapsuuden haavat lopullisesti, mutta eihän niin käynyt tietenkään. Ehkä tämä on sitä itsensä toteuttavaa profetiaa: kun jo lapsena on kokenut että ei ole edes vanhempien rakkauden arvoinen, niin miten voi uskoa että kukaan muukaan minua rakastaisi. Paljon olisi siis läpikäymistä jos apua ulkopuoliselta hakisin, jo toistamiseen elämässäni.
moi!
niinhän se on, aina ei vaan aikataulut ja halut kohtaa.
mä oon ite 3kymppinen ja multa on kyselty lapsia ties kuinka kauan ja lääkärit ilmoittaneet viimeiset 4 vuotta, että niin, 35 vuoden jälkeen se hedelmällisyys laskee rajusti, ja niitä lapsia ei välttämättä saa enää, jos se ei muutenkaan elämässä ole pommin varmaa.
mullakin on kaverit saaneet lapsia, ja 2 on raskaana tällä hetkelläkin. mua vaan helpottaa se, että mä en halua lapsia enkä perhettä ainakaan nyt. enkä tekis kenenkään painostuksesta, mulla on muutakin tekemistä.
saattaa olla, että en lapsia saa. olen sen tosiasian miettinyt ja hyväksynyt, eihän kaikki saa niitä muutenkaan, ei se ole elämää kummempi asia. adoptoida saan vielä 45-vuotiaaksi saakka.
voi todella olla, että miehelläsi menee se 10 vuotta, siksi kysymys onkin siitä, että onko se asia niin tärkeä juuri nyt. oletko valmis riskeeraamaan? kun toisaalta hän voi olla jo sen 4 vuoden päästä aivan toista mieltä. sinä olet tietenkin 35-vuotias silloin, mutta... niin... kaverisi saa lapsia, mitä sitten, haluatko SINÄ nyt lapsia ja perheen?
millainen miehesi on, onko vastuuntuntoinen, hyvä, kohtelias ja sellainen perheihminen, jonka sinä haluat, että sen takia kannattaa odottaa?
onko tein perhearvot ja käsitykset lähelläkään toisiaan?
pystyttekö puhumaan vaikeistakin asioista, oletteko neuvotelleet rahasta, elämän arvoista, lasten kasvatuksesta ja haaveista tulevaisuudessa?
nyt siihen olisi vielä aikaa.
moni vaan tekee lapset ja sitten voitkin lukea ne loppuseuraukset näiltä palstoilta, kun itketään, kun puoliso olikin aivan väärä, ei teekään mitään, ei muuttunutkaan lapsen myötä yhtään mihinkään jne. joten mieti myös siltä kannalta, että haluatko lapsen jokatapauksessa, onko sinulla lapsellesi mitään annettavaa?
onko tällä miehelläsi?
no, kun keskuttelette asioista saatte varmasti toisiltanne vastaukset, mitä mietitte ja sittenhän kyse onkin vain ratkaisujen teoista ja valinnoista. kuka mitäkin haluaa saada.
ja on valmis luopumaan mistä. ja mitä voi kenellekin antaa.
en ihmettele yhtään että miehesi on tuskastunut, kukaan ei pidä painostuksesta. tietenkään lapsen saanti ei tapahdu "luonnollisesti" siinä mielessä, että se on kyllä oltava molempien tahto ja silloinhan yhdessä jätetään ehkäisy pois. mutta ilmeisestikin hän ei tod.vielä niitä lapsia halua.
faktaa vielä:
-hedelmällisyys alkaa laskea heti kohta 2kympin jälkeen, mutta rajuin muutos tapahtuu noin 35-vuotiaana.
-vaihdevuodet saattavat alkaa jo 35-vuotiaana, tosin se on harvinaista. katso sukusi muita naisia, hedelmällisyys on jossain määrin periytyvää: ovatko he saaneet lapsia vanhempana? milloin on vaihdevuodet alkaneet (kysy äidiltäsi)?
-e-pillerit nykyään säilyttävät hedelmällisyyden pidempään (lääkäreitten mukaan) koska munasarjat eivät ns. kulu, joten jos olet syönyt pillereitä, olet tod.näk. hieman pidempään hedelmällinen, riippuen noista perintötekijöistä.
että saattaa sulla se 10 vuotta olla, mutta todennäkösesti ei sitten kauheesti enempää.
En syö e-pillereitä ja äidilläni on tosiaan vaihdevuodet tulleet aiemmin ku keskimäärin muilla. Joten huonoltahan se minun hedelmällisyys näyttää siinä valossa. Nyt kuitenkin tilanne on se, että olen saanut "häädön" yhteisestä kodistamme, poikakaverini haluaa olla yksin ja rauhassa. En tiedä onko tämä ero, sillä kun kysyn häneltä, onko mahdollista vielä seurustella, vastaus on "kyllä". Mutta kuitenkin monet muut jutut kuulostavat kovin lopulliselta, esim. että hän haluaa että muutan aivan kaikki tavarat pois... Voihan olla että juttumme jatkuu ja tervehtyy tästä, mutta itse olen käynyt läpi viimeisen kuukauden varsinaista eroprosessia, sillä en uskalla luottaa, että tämä jatkuu, vaikka sitä haluankin. Se kun ei ole minusta yksin kiinni.
Ei minulla perheen perustaminen ole juuri nyt päällimmäisenä mielessä. Olisin onnellinen ihan vain siitäkin perheestä, joka meillä on ollut tähän asti, eli minä, poikakaverini ja lemmikkieläimemme... Tottakai huolestuttaa, että jonakin päivänä tämä kysymys on joka tapauksessa edessämme, mutta, kai sitä on mentävä virran mukana pyristelemättä, ja katsottava mitä elämä tuo tullessaan. Tällä hetkellä rakkauteni häntä kohtaan on niin vahva, että järkipuheet eivät kauheasti auta, enkä osaa ajatella elämää jonkun toisen ihmisen kanssa vain siksi, että se olisi ainut keino saada oma perhe. Vaikka rakkaus ei aina riitä, niin sidos toiseen ihmiseen on ensin kuitenkin katkettava, ennen kuin voi jatkaa matkaa ja kiinnostua muista. Näin ollen, otan nyt riskin ja "tuhlaan" mieluummin vielä hieman aikaa nykyisen miehen kanssa ja katson, josko parisuhteemme elpyy kun olemme eri katon alla. Pahalta se vaikuttaa, mutta toisaalta näin tulehtunutta tilaa ei auta yhtään se, että olemme asuneet asumuseropäätöksen jälkeen saman katon alla viimeiset puolitoista kk:tta. On todella raskasta, kun itse on se haluava ja toinen on koko ajan se negatiivinen ja torjuva... Yksin asuminen pelottaa ihan hirveästi, omassa elämässäni on muutenkin kaikki epävarmaa. Ei töitä tällä hetkellä, ja kun päätin nyt jäädä tänne vieraalle paikkakunnalle, en ole varma myöskään siitä, miten jaksan olla reipas ja tutustua uusiin ihmisiin jne.