Kuinka monta kertaa ihminen pystyy sitoutumaan toiseen ihmiseen elämässään? Mikä on näkemyksenne?
Mun sitoutumishistoria on tämmönen:
1 Ensimmäinen tyttöystävä, noin 4 vuotta
2 Rakastuin naiseen, jonka kanssa ei ollut koskaan suhdetta: tunne kesti hyvunkin 4 vuotta
3 eka vaimo, suhde kesti n. 11 vuotta
4 toinen vaimo, suhde kesti taas noin 11 vuotta
5 nykyinen naiseni, suhde on kestänyt vähän yli vuoden.
Joka kerta tunne ja sitoutuminen on ollut aito. Suhteet on loppuneet milloin mistäkin syystä - syillä ei tässä kysymyksessä ole merkitystä. Mutta mutta. Kuten noiden suhteiden kestostakin voi laskea, en ole enää ihan nuorisoa. Mua on alkanut mietityttää se, että kuinka hyvin tuo hyväuskoinen rakkaus pystyy uusiutumaan - aina uudestaan...
Olen melkoisen parisuhdesidonnainen - toisin sanoen mun sielullinen hyvinvointi edellyttää, että mulla on nainen. Olen kuitenkin huomaavinani, että tämä sitoutuminen toiseen ihmiseen alkaa muuttua pikkasen ehdolliseksi. Paremminkin voisi sanoa, että rakkaus alkaa olla sellaista, joka ei mitään toivo. Kaikesta pienestä jaksaa olla kiitollinen, mutta toiveet on hiton pieniä. Kuinka pieniksi toiveet voi muuttua, että ne vielä on todellisia?
Mun sitoutumishistoria on tämmönen:
1 Ensimmäinen tyttöystävä, noin 4 vuotta
2 Rakastuin naiseen, jonka kanssa ei ollut koskaan suhdetta: tunne kesti hyvunkin 4 vuotta
3 eka vaimo, suhde kesti n. 11 vuotta
4 toinen vaimo, suhde kesti taas noin 11 vuotta
5 nykyinen naiseni, suhde on kestänyt vähän yli vuoden.
Joka kerta tunne ja sitoutuminen on ollut aito. Suhteet on loppuneet milloin mistäkin syystä - syillä ei tässä kysymyksessä ole merkitystä. Mutta mutta. Kuten noiden suhteiden kestostakin voi laskea, en ole enää ihan nuorisoa. Mua on alkanut mietityttää se, että kuinka hyvin tuo hyväuskoinen rakkaus pystyy uusiutumaan - aina uudestaan...
Olen melkoisen parisuhdesidonnainen - toisin sanoen mun sielullinen hyvinvointi edellyttää, että mulla on nainen. Olen kuitenkin huomaavinani, että tämä sitoutuminen toiseen ihmiseen alkaa muuttua pikkasen ehdolliseksi. Paremminkin voisi sanoa, että rakkaus alkaa olla sellaista, joka ei mitään toivo. Kaikesta pienestä jaksaa olla kiitollinen, mutta toiveet on hiton pieniä. Kuinka pieniksi toiveet voi muuttua, että ne vielä on todellisia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
mut oon aina ollut sitoutunut yhteen naiseen kerrallaan. Monenpituista suhdetta takana. Nykyisen suhteen suhteen mullei ole ollut oikein mitään toiveita ja kaikkein parhaiten nykyinen on mua alusta asti passannut/kohdellut. Aika mahtavaa.
passataan kuin paskaa tikun nokassa?
kuullut.
Musta tuntuu, että tuo liippaa jotenni läheltä sitä, mitä olen hakemassa: mitä vähemmän toivoo, sitä enemmän voi saada. Tämä nykyinen suhteeni on ehkä kaikista suhteista paras sikäli, että kukaan ei koskaan pety eikä loukkaanu mistään - koska kumpikaan ei toivo toiselta mitään kovin isoa, vähän lämpöä ja rakkautta ja seksiä silloin tällöin.
Mutta mitä oot mieltä? Onko se kypsymistä ihmisenä vai luovuttamista olosuhteiden puristuksessa?
että se on vaan sitä, että tunnistaa paremmin omat tarpeensa ja osaa(ja uskaltaa) ne myös ääneen sanoa. Tietty se on myös sitä, et kokemus tuo varmuutta ja sitä pitää samalla myös puolhuolimattomasti toisenkin tyytyväisenä passaamalla sitä oikealla tavalla. Tietty sekin edellyttää sitä, että osaa ja uskaltaa kysyä sitä mistä toinen tykkää.
Niin. Tavallaan niitä toiveita ei kerkee päästä edes syntymään, koska on 'parisuhde tyydyttyneessä' tilassa 'kokoajan'.
Jotta, kyllä se on kypsymistä ihmisenä ennenkaikkee. Mun mielestä.
tuo että "pitää samalla myös puolhuolimattomasti toisenkin tyytyväisenä passaamalla sitä oikealla tavalla." Tuo vastaa hyvinkin mun kokemusta suhteiden saatossa. Että pikku hiljaa sitä oppii semmosen asenteen naista kohtaan, jotta sitä naista voi "palvella" menettämättä itsestään mitään. Ja silloin alkaa saada myös takaisinpäin kaikenlaista.
Muitta silti. Mua askarruttaa tää asia, että nyt kun alkaa pikkuhiljaa viiskymppiä täyttyä, niin mulla ei oo mitään jatkumoa parisuhdemielessä. Nykynen suhde on hyvä. Toivottavasti se kestää. Mutta mulla ei ole mitään visiota sen jatkumisen suhteen. Kestää minkä kestää. Ehkä tämä asia kiusaa mua vain siksi, että olen niin kauan (noin 25 v) elänyt perhe-elämää, isän roolissa. Ja nyt mulla ei enää ole sitä roolia. Joudun määrittämään suhteeni naiseen taas ihan mies-nainen -pohjalta, niin kuin nuoruudessa. Se tuntuu oudolta.
Mä en usko, että rakkautta riittää vain tietyksi ajaksi tietylle määrälle ihmisiä. Rakkaus on loputon lähde, joka pysyy elinvoimaisena läpi koko elämän. Itsestä riippuu kuinka paljon ja kuinka pitkäksi aikaa rakkautta riittää. Jotkut pistävät hanat kiinni jo ensimetreillä ensimmäisten pettymysten jälkeen, toiset taas selviävät kolhuista ja jatkavat matkaa etsien rakkautta yhä uudelleen.
Rakkaus takuulla muuttaa muotoaan elämänkokemuksen myötä, se saa uudenlaisia ulottuvuuksia ja mitä enemmän ymmärtää itsestään, sitä enemmän ymmärtää myös rakkaudesta. Joskus ajattelen, että kunpa tietäisin nyt sen minkä todennäköisesti tiedän 30 vuoden kuluttua, ehkä se helpottaisi tiettyjä asioita, mutta jos kaikki tieto annettaisiin valmiiks, ois matka aika tylsä kulkea. Mä toivon, että pääsen loppuun asti säilyttäen uskoni rakkauteen tulipa eteen sitten mitä vain enkä pelkäis rakastua uudelleen vanhanakaan.
että harvoilla vastaajilla on kuitenkin luja usko rakkauden uusiutuvaan voimaan. Niinhän toki mullakin, enhän muuten heiluisi tämänkään naiseni kanssa :-).
Välillä ikäkausikyynisyys meinaa nostaa päätään ja saa ihmisen ihmettelemään omia valintojaan ja elämäänsä. Mutta kiva huomata, että porukoissa on tuollaista pyyteetöntä rakkauden henkeä.
sitä täytyy uskoa rakkauteen. Mun mielestä vaihtoehto on niin paljon huonompi, että jos vaan suinkin kykenee, niin kannattaa vain nauttia osakseen saamastaan rakkaudestaan ja antaa sitä takaisinpäin.
Tässä maailmassa ei ole koskaan liikaa rakkautta :)