Minulla isä kuoli, kun olin nuori likka. Äitini teki tempauksia ja läträsi päihteiden kanssa ja monien vaiheiden jälkeen tässä on mennyt 15-vuotta äidittömään ja vihaiseen elämään.
Nyt vuosia myöhemmin näin äitini. Olen aina kuvitellut olevani tunteeton häntä kohtaan ja vihannutkin joskus, mutta nyt sattui syvälle sydämmeen.
Se nainen oli muuttunut valtavasti ja näin 50-vuotiaan naisen joka ulkomuodoltaan, olemukseltaan ja eloltaan muistutti enemmän 70-vuotiasta. Näky on riipaiseva varsinkin, kun hän pari vuotta sitten isoisäni hautajaisissa hän oli viellä komea nainen joka viinan käytöstä huolimatta piti itsestään hyvää huolta ja jolle ulkonäkö oli suuri ja tärkeä asia.
Tapasin hänet tällä kertaa ristiäisissä ja kyllä sattui syvälle sydämmeen, suklaakakkuakin hän söi, kuin ei olisi eläessään saanut mitään vastaavaa. Kakut oli ympäri suunpieliä puoliksi syödyn huulipunan kera ja minun olisi tehnyt vain mieli mennä ja hellästi pyyhkästä suunpielet puhtaiksi.
Koin koko asian niin rankaksi, että kotiin päästyäni mies luuli jonkun vähintään kuolleen, kun purskahdin aivan lohduttomaan itkuun.
Otin häneen yhteyttä ja sovimme, että äitien päivänä vien hänet kahville.
Tänään tapasin hänet toisen kerran ja vein hyvin syömään ja tapaamaan toista siskoani. Hän oli äärimmäisen onnellinen päästessään auton kyytiin. Siinä sivusilmällä tarkkailin ihmistä joka joskus on viinan kanssa tehnyt elämästäni melkoista helvettiä. Muistin ajan jolloin hän komeana ja koreana sai iskettyä miehen kuin miehen, niitä rikkaampiakin. Sössi kaikki hyvin alkaneet suhteet olemalla pöyhkeän röyhkeä, käyttämällä hyväkseen hyväuskoisia ihmisiä ja viini maistui. Töihin (silloin harvoin, kun töissä huomasi käydä) piti pakkeloida niin, että aamulla aikasin piti herätä meikkaamaan ja laittamaan tukkaa. Vaatteet olivat koreita.
Pientä ylpeyttä ilmassa hän aamulla joi kahvin ja pyyhälsi töihin. Sitten saattoi taas retkahtaa kuningas päihteeseen ja löysi itsensä paikallisesta kapakasta parhaat päällä iskien miehiä ja tuoden niitä kotiin ja me lapset kärsimme siinä sivussa.
Siinä tarkkaillen äitiäni, joka korskeuden päivät olivat kaukana takana rupesin miettimään hänen nuoruusaikoja, kaunis nainen, komea sulhanen, hyvä perhe, mikä meni pieleen noin pahasti? Isäni erosi äidistäni minun ollessa n. 10:n vanha. Alkoholi oli yksi syy. Toinen oli äitini miehiin menevä luonne. Kuitenkin loppujen lopuksi isäni on ollut ainoa mies jota äitini on oikeasti rakastanut. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan sen hetken, kun isäni tuli käymään ja äitini vietti normaalia kauemmin aikaa peilin edessä. Kolaus oli kova, kun isällä olikin uusi naisystävä mukanaan.
Siinä hiljaa autoa ajaessa sivusilmällä tarkkailin äitiäni joka oli kuin varjo entisestään. Tyhjällä katseella välillä tuntui, ettei hän ole enään tässä maailmassa. Siinä oli nainen joka on menettänyt kaiken, itsekunnioituksesta lähtien. Ihan kuin hänkin olisi tajunnut mitä on tapahtunut, mitä on menetetty. Toivon, että saataisiin jotakin edes takasin, mutta silmistä jo nään, että minulla ei kauaa ole elävää äitiä. Riipaisi syvältä sydämmen sopukoista nähdä tämä vaikkakin niillä elämän arvoilla mitä hän on toteuttanut, on tämä ollut odotettavissakin.
Äitien päivä, no, jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden, myös se pahemminkin töppäillyt äiti. En halua hänen siltikään olevan niin yksinäinen, kun hän nyt on, hylätty omien vanhempien, omien lasten ja omien sisarusten näköpiiristä. Jos hän huomenna kuolisi en ikinä antaisi anteeksi itselleni jos en edes yrittäisi.
Taas vilkaisen sivusilmällä tuota vieressäni istuvaa olentoa joka pyytää pysäyttämään huoltoasemalle jotta voi ostaa Norttitopan, kun "enään ei oikein muista tupakoista saa savuja".
Suurta haikeutta koen sydämmessäni, kun hän kävelee aseman kassalle, olen todella pahoillani hänen puolestaan. Hänellä olisi ollut kaikki elämän valttikortit kädessään, miksi hän valitsi sen rankemman tien? Joka tapauksessa tänään ensi kerran pahimpien vuosien jälkeen totesin, että mitään en voi unohtaa, menetettyjä vuosia ei voi saada takasin, mutta anteeksi voin antaa sillä hänkin on vain ihminen ja joka tapauksessa, kaikesta huolimatta rakastan häntä, äitiäni, eikä hänkään ole läpensä paha, vain siipirikko.
Nyt vuosia myöhemmin näin äitini. Olen aina kuvitellut olevani tunteeton häntä kohtaan ja vihannutkin joskus, mutta nyt sattui syvälle sydämmeen.
Se nainen oli muuttunut valtavasti ja näin 50-vuotiaan naisen joka ulkomuodoltaan, olemukseltaan ja eloltaan muistutti enemmän 70-vuotiasta. Näky on riipaiseva varsinkin, kun hän pari vuotta sitten isoisäni hautajaisissa hän oli viellä komea nainen joka viinan käytöstä huolimatta piti itsestään hyvää huolta ja jolle ulkonäkö oli suuri ja tärkeä asia.
Tapasin hänet tällä kertaa ristiäisissä ja kyllä sattui syvälle sydämmeen, suklaakakkuakin hän söi, kuin ei olisi eläessään saanut mitään vastaavaa. Kakut oli ympäri suunpieliä puoliksi syödyn huulipunan kera ja minun olisi tehnyt vain mieli mennä ja hellästi pyyhkästä suunpielet puhtaiksi.
Koin koko asian niin rankaksi, että kotiin päästyäni mies luuli jonkun vähintään kuolleen, kun purskahdin aivan lohduttomaan itkuun.
Otin häneen yhteyttä ja sovimme, että äitien päivänä vien hänet kahville.
Tänään tapasin hänet toisen kerran ja vein hyvin syömään ja tapaamaan toista siskoani. Hän oli äärimmäisen onnellinen päästessään auton kyytiin. Siinä sivusilmällä tarkkailin ihmistä joka joskus on viinan kanssa tehnyt elämästäni melkoista helvettiä. Muistin ajan jolloin hän komeana ja koreana sai iskettyä miehen kuin miehen, niitä rikkaampiakin. Sössi kaikki hyvin alkaneet suhteet olemalla pöyhkeän röyhkeä, käyttämällä hyväkseen hyväuskoisia ihmisiä ja viini maistui. Töihin (silloin harvoin, kun töissä huomasi käydä) piti pakkeloida niin, että aamulla aikasin piti herätä meikkaamaan ja laittamaan tukkaa. Vaatteet olivat koreita.
Pientä ylpeyttä ilmassa hän aamulla joi kahvin ja pyyhälsi töihin. Sitten saattoi taas retkahtaa kuningas päihteeseen ja löysi itsensä paikallisesta kapakasta parhaat päällä iskien miehiä ja tuoden niitä kotiin ja me lapset kärsimme siinä sivussa.
Siinä tarkkaillen äitiäni, joka korskeuden päivät olivat kaukana takana rupesin miettimään hänen nuoruusaikoja, kaunis nainen, komea sulhanen, hyvä perhe, mikä meni pieleen noin pahasti? Isäni erosi äidistäni minun ollessa n. 10:n vanha. Alkoholi oli yksi syy. Toinen oli äitini miehiin menevä luonne. Kuitenkin loppujen lopuksi isäni on ollut ainoa mies jota äitini on oikeasti rakastanut. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan sen hetken, kun isäni tuli käymään ja äitini vietti normaalia kauemmin aikaa peilin edessä. Kolaus oli kova, kun isällä olikin uusi naisystävä mukanaan.
Siinä hiljaa autoa ajaessa sivusilmällä tarkkailin äitiäni joka oli kuin varjo entisestään. Tyhjällä katseella välillä tuntui, ettei hän ole enään tässä maailmassa. Siinä oli nainen joka on menettänyt kaiken, itsekunnioituksesta lähtien. Ihan kuin hänkin olisi tajunnut mitä on tapahtunut, mitä on menetetty. Toivon, että saataisiin jotakin edes takasin, mutta silmistä jo nään, että minulla ei kauaa ole elävää äitiä. Riipaisi syvältä sydämmen sopukoista nähdä tämä vaikkakin niillä elämän arvoilla mitä hän on toteuttanut, on tämä ollut odotettavissakin.
Äitien päivä, no, jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden, myös se pahemminkin töppäillyt äiti. En halua hänen siltikään olevan niin yksinäinen, kun hän nyt on, hylätty omien vanhempien, omien lasten ja omien sisarusten näköpiiristä. Jos hän huomenna kuolisi en ikinä antaisi anteeksi itselleni jos en edes yrittäisi.
Taas vilkaisen sivusilmällä tuota vieressäni istuvaa olentoa joka pyytää pysäyttämään huoltoasemalle jotta voi ostaa Norttitopan, kun "enään ei oikein muista tupakoista saa savuja".
Suurta haikeutta koen sydämmessäni, kun hän kävelee aseman kassalle, olen todella pahoillani hänen puolestaan. Hänellä olisi ollut kaikki elämän valttikortit kädessään, miksi hän valitsi sen rankemman tien? Joka tapauksessa tänään ensi kerran pahimpien vuosien jälkeen totesin, että mitään en voi unohtaa, menetettyjä vuosia ei voi saada takasin, mutta anteeksi voin antaa sillä hänkin on vain ihminen ja joka tapauksessa, kaikesta huolimatta rakastan häntä, äitiäni, eikä hänkään ole läpensä paha, vain siipirikko.
Vastaukset 1
Vanhimmat
suistumistä elämän laitapuolelle. Muistan lapsuuden pettymykset ja surun, joka oli seurausta isäni juomisesta. Alkoholi oli tärkein. Muitan kuinka lainasin hänelle rahaa ja huomasin hänen käyttävän rakkaimpiaan vain hyväkseen. Viinaa oli saatava.
Isäni oli minulle todella rakas ja monet riidat olemme riidelleet ja minäkin monet pahat sanat sanonut. Isäni kuoli 56-vuotiaana ja olen kiitollinen, että sain viettää hänen kanssaan viimeisinä vuosina monia ihania hetkiä. Ne hetket olivat vain yhdessä olemista ja juttelua. Minun neljälle lapselleni hän oli lämmin pappa.
Minäkin olen antanut isälleni anteeksi. Meillä kaikilla on heikkoutemme. Alkoholissa on vaan se "hirveys", että se vammauttaa monta sukupolvea. Toisaalta ajattelen kuitenkin, että ilman näitä kokemuksia en olisi minä. Viime kädessä elämämme suurimmat tragediat voivat kääntyä siunaukseksemme.