On olemassa eräs "tunteellinen" asia, jota olen viime vuosina alkanut itsessäni ihmettelemään- nimittäin SÄÄLI. Käsittääkseni sääli on tunne joka kertoo ihmisen kyvystä olla empaattinen, mutta mitä kertoo ihmisestä se sellainen ylenpalttinen sääliminen?
Olen 25-vuotias, "normi-rankan" elämän elänyt nainen. Olen kokenut jonkin verran ikäviä asioita elämässäni mutta pahempaakin olisi voinut olla. Törmään lähes päivittäin erilaisissa tilanteissa tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin, jotka herättävät minussa valtavan suojelunhalun ja sen jo tutuksi tulleen säälin.. Tässähän nyt ei mitään outoa varmaankaan ole..Mutta kun oma säälintunteeni voi tulla hyvin pienestäkin asiasta ja se tulee niin voimakkaana, että rintaani puristaa, ahdistaa ja tulen fyysisesti huonovointiseksi! Mistä ihmeestä näin vahvat reaktiot voivat kummuta? Olen alkanut inhoamaan niitä hetkiä kun törmään näihin eri ihmisiin ja tapahtumiin sillä todellakin ahdistun ja tulen surulliseksi enkä voi tehdä asialle mitään- en näille ihmisille enkä omille tunteille :(
Saattaa kuulostaa todella typerältä ongelmalta.. Mutta jospa olisi joku, joka tietää mistä puhun ja ymmärtää mitä tarkoitan, ja osaisi avata minulle tätä asiaa.. Sillä itse en kertakaikkiaan ymmärrä.
Olen 25-vuotias, "normi-rankan" elämän elänyt nainen. Olen kokenut jonkin verran ikäviä asioita elämässäni mutta pahempaakin olisi voinut olla. Törmään lähes päivittäin erilaisissa tilanteissa tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin, jotka herättävät minussa valtavan suojelunhalun ja sen jo tutuksi tulleen säälin.. Tässähän nyt ei mitään outoa varmaankaan ole..Mutta kun oma säälintunteeni voi tulla hyvin pienestäkin asiasta ja se tulee niin voimakkaana, että rintaani puristaa, ahdistaa ja tulen fyysisesti huonovointiseksi! Mistä ihmeestä näin vahvat reaktiot voivat kummuta? Olen alkanut inhoamaan niitä hetkiä kun törmään näihin eri ihmisiin ja tapahtumiin sillä todellakin ahdistun ja tulen surulliseksi enkä voi tehdä asialle mitään- en näille ihmisille enkä omille tunteille :(
Saattaa kuulostaa todella typerältä ongelmalta.. Mutta jospa olisi joku, joka tietää mistä puhun ja ymmärtää mitä tarkoitan, ja osaisi avata minulle tätä asiaa.. Sillä itse en kertakaikkiaan ymmärrä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
että näen muissa ihmisissä sen kärsineen oman minän, jonka olisi kuulunut saada enemmän rakkautta, empatiaa ja ymmärrystä osakseen, mutta joka ei sitä saanut. Eli se sääli, tai myötätunto ja välittäminen, mitä koen joskus muita kohtaan, on sitä, mitä itse tarvitsen tai tarvitsin. Siksi olenkin nykyään ottanut tavaksi katsella omia lapsuuden- ja nuoruudenkuviani ja koettaa rakastaa sitä pientä palleroa, joka siellä on. Nauraa sille ja sen kanssa, olla sille kiltti, antelias, antaa sen vaan olla, ymmärtää sen tunteita ja tiloja, olla myötätuntoinen, leikkiä joskus, lukea iltasatuja, eläytyä sen asemaan, tuntea, juosta ja mennä. Ilman kieltoja, kurjuuksia tai mitään sellaista.
Jotain tiettyä ankaruuttakin itsessäni olen tunnistanut. On siinä positiivistakin. Sitkeyttä tarvitaan töissä ja muualla. Ei saa antaa periksi. Olisi hyödyllistä tehdä hyviä ratkaisuja. Mutta saa antaa asioiden mennä myös läpi sormien.
Kiitos kirjeestäsi.Minullakin on tuo tunne,että otan lapsuuden ja nuoruudenkuvia syliin ja ikävöin sitä aikaa,jolloin kaikki oli hyvin ja jolloin ei vielä ollut kärsimystä ja ikävää.Minä olen elänyt rankan nuoruuden ja siihen mahtui paljon kärsimystä ja ikävää.Luulen,että asiat alkavat olla jo paremmalla tolalla,mutta niiden lapsuudenkuvien kanssa on mukava itkeä ja nauraa, riemuita ja jännittää,rutistaa ja repiä. Parasta aikaa...