Kannattaako palata yhteen?

Seurustelin avopuolisoni kanssa 3 vuotta, ja lähdin lätkimään kun mies jäi kiinni jatkuvasta yhteydenpidosta toiseen naiseen. Tämä yhteydenpito oli kestänyt noin puolet suhteemme kestosta, ja hän oli myös muutaman kerran tavannut naisen minulta salaa. Tiedän ko. naisen, ja he ovat siis muuta kautta olleet myös tekemisissä ja tällöin olen asiasta tiennyt. En vain tiennyt että suhde ei ollutkaan puhtaan platoninen.

Meillä meni viimeinen vuosi tosi huonosti mm. jatkuvien riitojen takia aiheesta muutto miehen työn perässä. Koin ettei minulle tärkeillä asioilla ollut lainkaan niin suurta merkitystä kuin muutaman sadan euron palkankorotuksella. Kun en ollut varma seuraanko perässä, eikä mies voinut olla minun tuesta ja rakkaudesta siis varma, hän alkoi lämmittelemään välejä tähän toiseen naiseen. Mitään fyysistä kuulemma ei ehtinyt tapahtua, enkä sitä oikein jaksa uskoakaan sillä kyse oli muunlaisesta yhteydenpidosta.

No, mies jäi kiinni todella tulenarkaan aikaan, olin niin loukkaantunut ja järkyttynyt että pakkasin saman tien kamani ja hommasin oman asunnon. Parin kuukauden rauhoittumisen jälkeen menimme pariterapiaan. Mies on katkaissut välinsä tähän naiseen ja vaikuttaa olevan aidosti pahoillaan tästä pitkäkestoisesta hätäreaktiostaan..Kävimme muutaman kerran terapiassa, ja totuushan on se että meidän se työ pitäisi tehdä, uskaltaako vielä luottaa toiseen. Koska miehellä on nyt uusi työ toisessa kaupungissa, minun pitäisi muuttaa sinne ainakin siksi aikaa, kunnes päätämme mihin tulevaisuudessa jäämme. Eihän siitä yhteenpaluusta erillään mitään tule.

Nyt tätä on jahkattu yli puoli vuotta. Ikävä on edelleen kova ja miehessä on paljon sellaisia asioita, mitä parisuhteessa kaipaan. Koskaan meillä ei ollut läheisyydestä ja seksistä puute, ja keskusteluyhteyskin toimi (mikä on aiemman kokemukseni mukaan harvinaista miehen kanssa...). Mies vain pystyi salaamaan joitakin puolia käytöksestään. En olisi uskonut tätä hänestä.

Kysymys kuuluukin, voiko luottamusta saada enää ehjäksi? Tulisinko aina pelkäämään, mitä mies minulta tällä kertaa salaa vai onko se mahdollista unohtaa luottamuksen rikkominen? Tietenkin mietin myös sitä, että olemmeko kummatkin niin tottuneita toisiimme että sen takia ikävöimme toistemme luo..mitä rakkaus lopulta on? En enää usko yhtä mustavalkoisesti kuin ennen, että esim. jos rakastaa ei voisi valehdella toiselle..itse en kyllä uskoisi, että pystyisin koskaan salaamaan toiselta olennaisia asioita. Pieniäkään. Mutta miehen mielestä minä olen paisutellut tämän asian mittasuhteiltaan järjettömäksi. Että hän teki virheen mutta haluaa tehdä kaikkensa korjatakseen suhteemme. No, ei hän terapiassa halunnut enää muutaman kerran jälkeen jatkaa kun hänen mielestä siellä puitiin itsestäänselviä asioita sadan euron tuntimaksulla..Ilmeisesti luottamus ei kuitenkaan kuulunut itsestäänselvyyksiin tai sitten hän itsestäänselvästi ajatteli ettei hän jää kiinni ja etten voisi epäillä häntä.

Ajattelin että kyllä puolessa vuodessa tietää mitä lopulta tahtoo. Mutta ei, pää on edelleen kuin haminan kaupunki. Miltei joka yö valvon ja mietin näitä asioita. Usein sanotaan että kannattaa kuunnella sydäntään. Mutta sehän on useasti nähty, ettei pelkällä rakkaudella suhdetta pelasteta. Onko tyhmää yrittää miehen kanssa, joka on valehdellut? Miksei hän pystyisi sitä tekemään uudelleen vaikka sitten kun taas tulee kriisi elämään? Minusta tässä oli kyse siitä, että hän pelkäsi jäädä yksin. Vaikka mies on osittain myöntänyt että oli siinä sellaista vaikka hän on aina halunnut olla vain minun kanssani..niin minusta jos tällainen asia ohjaa käyttäytymistä, niin sille pitäisi kyllä tehdä jotain. Miehellä on tapahtunut monia hieman traumaattisia asioita lapsuudessa, eikä hän ole yhtään kiinnostunut työstämään niitä. Hän ei koe tarvetta sille, sillä hänen mielestään pitää keskittyä tulevaan eikä märehtiä menneissä. Tavallaan joo, mutta mielestäni jollei koskaan mieti mennyttä, ihminen toistaa virheensä tulevaisuudessa. Mitäs te tästä nyt ajattelette?