ääniä pimeän ja valon rajamailta

Sinä teit sen jälleen, kirjoitit runon joka menee
syvimpiinkin sielun ääriin. Äärettömän kaunista
ja herkkää tekstiä, ei voi muuta sanoa.

Hirmuisesti kutkutti kyllä kirjoittaa vastaruno,
mutta ehkä teen sen huomenna. Runosi on upeus
Parta, niin kuin aina.

Kiitos lukunautinnosta jonka runossasi sain.
Otan muuten sen talteen.

Harvoin- aivan liian harvoin
tälläistä lukee,tuntee ja
kokee lukijakin itsessään.

Tähän on todella paneuduttu,
eikä roiskimalla heitetty
ei edes arvuuttelemalla
elämän merkityksiä...

... tämä on Runous
parhaimmillaan.

Kerrassaan luokattoman
hyvä- enemmänkin.
Loisto-helmet ja
kruunun
omaava runo. -Kiitos Sinulle tästä.

Tämä oli todella
UPEA RUNO!

olin kotisivujani rakentamassa ja ajattelin laittaa sinne osion missä olisi omia runoja. Järkevimmältä tuntui jakaa runot otsikoiden mukaisiin osastoihin, annoin osastoille nimet: Faktarunot, Rakkausrunot, Tekstejä kirjoittamisesta, D'Arlandes, Kompleksiset runot, Ääniä pimeän ja valon rajamailta, Hengelliset runot, Erityiset.

Tuossa kyseisessä, kolmanneksi viimeisessä osastossa jouduin hetkisen etsimään sopivaa nimeä. Mikä olisi hyvä otsikko kuvaamaan runoja jotka on syntyneet jonkin asteisesta myötäelämisen kokemuksesta ja/tai yleisesti ottaen kertovat läheisyydestä, tästä lähimmäisten läheisyydestä, että olemme luodut kulkemaan rinnakkain ja niin kulkiessamme voimme aistia toistemme äänen, ja että tämä kuuleminen voi tapahtua myös yksinäisyydessä ja sen lähtökohta onkin yksinäisyydessä, koska rinnallakulkeminen ei ole luonteeltaan vain fyysinen vaan mentaali tapahtuma, enemmän asenne kuin teko ja vasta sen jälkeen ja seurauksena asenteesta kumpuavia tekoja. Joskus näihin runoihin on liittynyt varsin voimakkaitakin kokemuksia, jopa niin, että aivan itkien olen ymmärtänyt kirjoittavani jollekulle ja aistinut sisälläni hänen kipuaan, vaikka en ole tiennyt kenelle. Päätin antaa osaston nimeksi Ääniä pimeän ja valon rajamailta. Aikomukseni myös oli kirjoittaa otsikon alle pieni kuvaus minkä tyyppisiä runoja osasto sisältää, mutta - yks kaks syntyikin sitten tämä runo. Otsikosta se lähti liikkeelle vähän niin kuin itsestään.

Runoa oli kiva - joskin jollain tapaa kaihertavasti myös satuttava - kirjoittaa. Se meni näin:

Ääniä pimeän ja valon rajamailta
kuuntelen sumuisella rannalla,
vesi kuin ikkuna
kiertävät rantaviivat puitteinaan

Ilta-auringon laskiessa
läpi tyynenä seisovan kuusikon latvusten
punertavan kätensä

Hämärä, sattuva ja kaunis
on valonsäde,
kosketus osittain tosi

Kuuntelen pihkaisten puiden poksahtelua
kuivattelen ruumistani -
mökin autuaassa hiljaisuudessa
pimeälle järvelle tuijotan

Ikkunan pinnassa läpi kasvojeni heijastuksen
kuin aavistus hänestä joka jossain ymmärtää,
toinen luotu, niin kuin minä, kanssakulkijani:
kaukainen ystävä

Hän soutaa näkymättömissä saarten välit

Tai jossain kohden rantaviivan päättymätöntä kehää
tinkimätöntä, sykkivää janaa

Istuu omassa mökissään, makaa
vuoteella öljylampun hailakassa valossa,
ehkä näyttöpäätteen äärellä väsynein silmin
siinä kerrostaloyksiössä

Omakotitalossa
kohisevan kosken luona, kulkee horjuvin askelin
kapakasta tai teatterista
johonkin kotiin - voi, koteja on niin
monenlaisia

Kesken kulkuaan seisahtuu

Katsahtaa taivaan kuperaa kantta

Ah, sinun äänesi pimeän ja valon rajamailta, juuri sinun!

Ja lähes onnellisen kyyneleen vieriessä
poskellani
minä hymyilen tietämättä miksi,
se vain sattuu:

Hyväksyä ihmeellinen ihmisyys,
lähes murtua
pakahduttavaan lahjaan

Olemisen armoon -
ymmärtää, että toinenkin on:
sanoinkuvaamaton lahja, ja tunnen sinua tai en

Kiitos kuiskauksestasi yössä

Kirjoitin runon suoraan siihen missä se syntyi eli kotisivuni palstalle. Mistä sitten lähdin siirtämään tänne, mutta siinä vaiheessa muokkasin tekstiä niin että se asultaan vähän muuttui, sai lisää pituuttakin. Tiedä sitten kumpi versio on parempi. Runo on vielä niin tuore ettei osaa itse nähdä ja arvioida sitä tekstinä, ehkä myöhemmin tiedän kummasta versiosta pidän enempi.

Huokaus sentään. Tuntuu olevan kovin pitkällinen prosessi tuo sivuston avaaminen... Siellä on nyt keskustelupalsta, useita satoja käytettyjä ja myytäviksi listaamiani kirjoja aihe-alueittain, on kirjailijoista koostamiani elämänkertatietoja jne. Paisuu kuin pullataikina. Pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja listata nuo myytävät kirjat asiallisesti järjestykseen sekä vähän siistiä ulkoasua muutenkin, että kehtaisi sivuston avata vaikka vähän keskeneräisenäkin. Mutta rönsyilylleni uskollisena eksyn aiheesta ja jahkaannun tutkimaan milloin minkäkin kirjailijan genealogiaa eli sukuselvityksiä, mistä taas jonkin mielenkiintoisen detaljin kautta päädyn rämpimään tässä tai tuossa historiallisessa tapahtumassa, sen taustojen selvittämisessä. Viimeisin rönsy on tämä, että päätin laittaa sivuille valikoituja runojani, jos ehkä joku haluaisi niitä lukea. Sitä tehdessäni tuli sitten kirjoitettua tuo uusi runo ja niinpä olen taas tässä. :-)

En ole viime viikkoina paljon kirjoittanutkaan, paitsi toissapäivänä yksi kotisivuille lisäämäni valokuva synnytti runon, minkä ystävällisestä kommentoinnista Lindalle ja tuntemattomalle lukijalle sekä Dolanille tässä halaus. Tosin en metsästä kommentteja eikä kehut ole itsetarkoituksellinen päämäärä, jota varsinaisesti kaipaisin. Mutta, jos runoni sattuu jonkun sisintä liikauttamaan ja tulee rehellistä palautetta, täytyy myöntää, kyllä se lämmittää. Itse olen vähän liiankin maltillinen ja hidas kommentoimaan tai vastaamaan kommentteihin...

Huomenna (itse asiassa tänään) ja torstaina tuskin ehdin tietokonetta juuri avaamaankaan ja samoin taitaa olla viikonloppuna, mutta tällä erää tarkoitus olisi ensi viikolla saada sivut avattavaan kuntoon. Saa nähdä. Ja jossain välissä pitäisi nukkuakin. Joskus tuntuu että aikaa on liian vähän, mutta ymmärrän olevani väärässä. Sitä on sopivasti. Kun vain aina osaisi käyttää sen oikein.

Runon viimeinen lause on osoitettu niille, joiden läsnäolosta ja ystävyyden lahjasta olen saanut henkilökohtaisesti nauttia mutta myöskin niille, joita en tunne. Minun ei tarvitse tietää nimeäsi, mutta jos olet olemassa: olet lahja. Jokainen on. Joinain hetkinä tunnen yhtä lailla kiitollisuutta sekä heistä jotka tunnen että heistä joita en tunne. Tuntemattomatkin kuiskaavat yössä, ja tietyssä mielessä myös ne joiden ääntä en kuule, kuiskaavat. Heidän olemassaolonsa, heidän arvonsa itsessään on todellisuuteen piirtyvä kuiskaus.

Erityisesti mielessäni olivat myös ne joiden kuiskaukset olen kuullut nimenomaan tämän palstan kautta ja joitain voisin nimeltä mainitakin, mutta jätän nimet pois. Joukossa on myös sellaisia joiden runot olen jättänyt kommentoimatta ja joiden nimimerkitkin jo ovat unohtuneet mielestäni, mutta joiden "kuiskaukset" palstalla ovat jossain hetkessä koskettaneet.

Ei välttämättä kaunokirjallinen loistokkuus ja briljantti muoto, mutta elämisentuntu, sielun ääni mikä sieltä piirtyy läpi: ihmisen ääni. Vaikka kömpelökin joskus. Sitä pidän paljon tärkeämpänä kuin korkealentoista runollisuutta ja kirjallisia arvoja. Ja kuitenkin runot yleensä julkaistaan nimenomaan kirjallisten arvojen tähden. Siksipä juuri palstalla onkin tilauksensa ja tarkoituksensa. Kaikkien teidän oikeiden ihmisten palstana.

En tarkoita etteikö palstalla olisi myös runollisesti loistavia tekstejä.

Ja oikeaan elämään kuuluu myös negatiivisia tunteita, joskus epäluuloja, ylilyöntejä ja pahan mielen purkamista, itsekritiikin puutetta?

Hienoa, jos palsta osaltaan saisi ja voisi olla kaikille meille paikka missä opettelemme niitä positiivisia inhimillisen elämän taitoja mitä itseltämme puuttuu. Ilman syyllistämistä: jokaisella meistä on varmasti oppimista. Kasvuun kuuluu kasvukipu.

Kiitos kun olet olemassa. Jatketaan.